IMG_20210905_120421.jpg

Omenat jakavat ihmiset kahteen kastiin näinä aikoina. Toiset huokailevat niiden perään, toiset kiroavat hampaat kirskuen kärrätessään pudokkaita puiden alta. Mikä kenellekin onnekasta on, sehän tunnetusti vaihtelee. 
Onneksi voi kuulua johonkin tuonne välille. Olkoonkin, että välillä jää pakosta pohtimaan järkensä määrää sekä tilaa, kun näpertää paloitellen yhä uutta kattilallista sosetta kiehumaan. Silloin ei auta muu kuin muistuttaa itselleen miten salaperäisen nopeasti kaikki ne jääkaappiin survotut säilykepurkit sieltä katoavat. (Ja onpahan aina muutakin valon lisäksi, vaikka kuinka laskasti raahautuisi kauppaan, hah!)

Loma joka tapauksessa nilkuttaa inhottavasti kohti loppuaan. Huomisaamuna on taas punnertauduttava leivän hankintaan. Ulkoilupäivä tiedossa, joten tänään otetaan rennommin päivittäisen metsässä marjamättäillä ryömimisen vastapainoksi. Päivän asioilla juoksentelut on suoritettu heti aamusta, eli käyty pyöräyttämässä auto määräaikaishuollossa ja huonommin enää liikkuvien puolesta ruokaostoksilla. Plus työstetty omenoita helvaseen maasta, tietty. 
Niin ja mitäs luulette tapahtuneen sille vasta äskettäin vaihdetulle tuulilasille? Oi kyllä vain! Reikähän siinä taas on! Lasiliikkeen poika alkaa käydä tuttavalliseksi. Lohdutteli reikää umpeen liimaillessaan nykyisten lasien olevan lyijyvapaita - mutta juurikin samasta syytä huonommin kestäviä. Jos joku käynnistää kansalaishankkeen takaroiskeläppien pakollisuudesta täältä pesee heti allekirjoituksia...

Mutta hei! Kaarina saatiin jo junaan saakka, joten käväistäänpä vilkaisemassa miten lapsuusmaisemissa menee. Koska Mies on kotona ideoimassa juonenkäänteitä voidaan pahoin pelätä tämänkertaisen jakson olevan hieman edellistä, hempeilevää meininkiä huomattavasti railakkaampaa menoa. 
 

IMG_20210908_090419.jpg

KESÄTARINA II OSA 16.  VILLIINTYNEET VANHUKSET 

Veli oli vastassa rautatieasemalla. Ei tietenkään laiturilla asti, mutta parkkipaikalla kuitenkin. Istui naama tutun tyytymättömässä kurtussa, sormet rattia naputellen. Kaarina tunki kassinsa takapenkille, ja itsensä eteen. Hän oli matkalla ehtinyt kehitellä montakin eri selitystä saapumissuunnalleen, jos kysyttäisiin. Ei kysytty. Sen sijaan veli alkoi keskustasta ulosmenotielle koukkiessaan avautua heti omista murheistaan.
-Hyvä kun tulit. Täällä on meneillään sellainen sirkus isän ja äidin kanssa, ettei paremmasta väliä. Saat puhua järkeä niille, jos ne vaikka sinua paremmin kuuntelisi. Äiti ainakin.
Kaarina hymähti.
-Jaa, ja mitähän täällä nyt sitten on tapahtunut niin kauheita? Sen minä tiedän, että Vaarin te saitte syksyllä vanhainkotiin. Siis sen jälkeen, kun se lähti meidän täällä ollessa suolle hillaan, eksyi ja pelastettiin sieltä. Käsittääkseni Mummo on samassa paikassa. Eli niiden suhteen kaiken pitäisi olla kunnossa. 
Veli keskittyi hetkeksi kiroilemaan edessä tumpeloivaa autoa.
-On ne siellä vieläkin. Vaari ahdistelee seksuaalisesti kaikkia omasta mielestään hemaisevia naishoitajia, Mummo mellastaa muuten vaan. Et uskoisi millaisia mustasukkaisuusdraamoja vanhukset saa aikaan! Joo kyllä, Mummolla on muka poikaystävä. Pakosta, kun Vaarista ei ole enää kuulemma mihinkään. Vasta viime viikolla soittivat ja valittivat ryyppäjäisistä. Joku oli salakuljettanut Mummolle konjakkipullon, ja yöhoitaja sai tehdä tosissaan töitä erottaakseen rakastavaiset toisistaan. Kai se tuore sulho on yhtä kankeassa kunnossa, Mummon lonkat ainakaan ei kestäneet niin hurjaa menoa. 
-Siis oikeastiko?  Kaarina ähkäisi tyrmistyneenä.  -Puhutko sinä nyt meidän Mummosta? Siitä, joka aina paasasi meille viinan vaaroista ja minulle nuorena siitä, kuinka miehiä pitää varoa, kun ne on vaan sen yhden asian perässä? Jestas! Mutta äidistä ja isästähän sinä ensin puhuit. Ne nyt kyllä ei ole voineet mitään noin järisyttävää persoonan muutosta tehdä!
-Totta hitossa minä puhun just meidän Mummosta,  veli varmisti.  -Niillä on Äidin kanssa meneillään joku sellainen naistenlehtien hehkuttama seksuaalisen vapautumisen kausi. Tai niin eukko ainakin arvelee. Kattos kun Äitikin on nykyään silleen niinkun täysin uusi ihminen. Se meikkaa, juoksee ties missä kuppiloissa ja salahumppatansseissa ja luuhaa maailmalla yökaudet. Isäukko on ihan shokissa, istuu vaan peräkammarissa hautumassa murheisiinsa.
-Ettei vaan hautuisi enempi pontikassa?  
Kaarina ei voinut pidättää pientä piikikkyyttä äänestään. Veli tyytyi tuhahtamaan, mutta niskaan kohoavasta punoituksesta näki, että heitto osui ja upposi. Veli muisti yhä heidän viime kesän lomansa, sen kuinka olivat intoutuneet Pertin kanssa melkein polttamaan savusaunankin ponupäissään. 

Autoon laskeutui loppumatkan ajaksi hiljaisuus. Kaarina katseli ohi vilahtelevia, jo lapsuudesta saakka tuttuja maisemia. Laskeskeli kuinka hirveän nuoria Äiti ja Isä olivat yhteen mennessään olleet, saati hänen syntyessään. Ei nyt ihan alaikäisiä enää, vaan ei paljon puuttunutkaan. Kaupungissa kumpikin olisi käynyt vielä täyttä päivää töissä, eläkettä vasta odotellen. Moni aloitti siinä iässä uuden elämän, mutta että juuri heidän vanhempansa!
Nelkytvuotta saman miehen lakanoissa naiseuteni vei... lauloi radio kuin Kaarinan mietteisiin jatkoksi. Silmäluomien alla kirveli, teki mieli kääntyä ympäri, palata takaisin Vaaranpohjalle miehen, Haukan, luokse. Olla itsekin vanha nainen hunningolla ilman pienintäkään huolta huomisesta. Halujensa vietävissä.
-Kai sitä on sitten jotenkin liikkeellä,  hän huokaisi veljen kurvatessa pihaan.  -Siis eroamista, meinaan. Mekin kai Pertin kanssa erotaan. Sillä on joku Kirsikka. Lähipubista löytynyt. Tässähän se menis, samassa rytinässä. 
Autonkeula koukkasi uhkaavan läheltä koivua. Viime hetkessä veli kuitenkin muisti mitä poljinta painaa. Jäämättä odottamaan mielipiteitä laukaisemaansa uutiseen Kaarina nousi autosta ottamatta edes kassiaan, ja lähti kohti taloa. Ehkä hän näki vain painajaista. Heräisi kohta kotona omassa sängyssään, tajuten kaiken olleen pelkkää kuvitelmaa. 

Aamulla toive osoittautui turhaksi. Kaarina nousi tuvan vanhasta puusohvasta muiden vielä nukkuessa, varoen kolistelemasta keitti kahvit termokseen, ja livahti pihalle. Suolle johtava polku kasvoi pitkää, sääriin takertumaan pyrkivää heinää. Aukean laidalle päästyään hän istahti kivelle, katseli taivaankannelle kiipeävää, pilvien raoista sitkeästi paistamaan yrittelevää aurinkoa. Kuunteli saalistavan haukan kimeitä kirkaisuja, seurasi sen liitämistä ensin tuulen mukana, sitten lähtöä terävään syöksyyn. Ikävä riipaisi rintaa. 
-Paskat,  hän äsähti ääneen huitaisten kupin tyhjäksi varvikkoon. Tänään hän ei ainakaan pariin tuntiin ajattelisi mitään eikä ketään. Kaikkein vähiten muiden murheita tai ongelmia. Suon laitamat hehkuivat tummanpunaisina, ruskan seasta pilkotti täysiä puolukkamättäitä enemmän kuin ikinä ehtisi keräämään, saati yhteen koriin mahtuisi. 
Poimuri kauhaisi varpuja, käsi löysi etsimättä tutun rytmin. 
-Jätä se sika,  veli oli tokaissut heidän jäähdytellessään saunan jälkeen pihalla.  -Niin ne kuulemma jollain nettipalstalla neuvoo toisiaan, naiset. Eukko sitä naureskelee, lukee minulle välillä jotain pätkiä. Vaikka en minä tiedä, mikä tässä on ketään neuvomaan. Joskus vaan pakosta miettii, että olis se selkeempää, sinunkin elämäs, kun olisit aikanas ottanut sen Mäkisen Ollin. Sillä on nyt oma metsäkonefirma. Asuu siinä kotilalossaan. Tai olisit edes täällä lähempänä, vaan kun piti sinne suureen maailmaan päästä.
Keinun ketjut olivat kitisseet vanhuuttaan, Kaarina jättänyt vastaamatta.