P1090751.jpg

Maailmaa ollaan avaamassa, porras kerrallaan. Tai kertarytinällä. Kukaan ei taida tietää mikä viisainta olisi.
Näin lomalla saa onneksi unohtaa vielä tällä viikolla maskit ja huolehtimisen. Metsälenkillä kohtaa korkeintaan satunnaisia koiran ulkoiluttajia. 
Ja metsässä, siellä on oltu! Ahnastettu taas viikonloppuna runsain mitoin, tällä kertaa sieniä. Niitä piisaa.
Samoin piisaa omenoita, kuivasta alkukesästä huolimatta. Sunnuntain jakelukierroksella mukaan tarttui käytetty mehulinko.
Ajatus tuoreesta mehusta ah niin näppärästi hurauttamalla kotikeittiössä kuulostaa loistavalta, eikö? Valitettavasti totuus taitaa iskeä märällä rätillä monille toiveikkaille kasvoille. Ainakin omenamehun suhteen. Sitäkin on nyt äherretty. Onneksi myös muistettu huuhtoa koko vempain jokaiselta osaltaan heti käytön jälkeen. Muutenhan se olisikin melko toivoton urakka...

Viisaan Naisen nuoruuteen mahtui syksy tuoremehuasemalla. Työpaikkana aivan siedettävä, eikä palkkakaan tainnut huono olla. Siihen aikaan ei puhuttu paskaduuneista, tiedättehän... Hauskinta oli kuunnella asiakkaiden hehkutusta, kun pulloja hihnalle latoessaan luettelivat mistä matkoilta mikäkin oli tuotu. Sitä muisteli siinä nyökytellessään itse pitkää viikonloppua Pariisissa hotellissa, jossa ovimies käytti valkoisia hansikkaita ja silinterihattua. Ah noita aikoja, ja Pariisin syksyä! 

Tänä syksynä ei matkusteta mihinkään. Lauantaina lähdetään vain taas tienaamaan ihan vain arkisesti ruokarahoja. Huilataan sunnuntai, ja palataan normaaliin viikkorytmiin. Lomathan ovat tunnetusti joka kerran liian lyhyitä, eikä 2 viikolla paljon hurrata.

Mutta eipä hurraa Kaarinakaan tehdessään lähtöä Vaaranpohjalta takaisin kaupunkielämäänsä...

KESÄTARINA II OSA 15.  HYVÄSTI JÄÄ

Mies seisoi salin ikkunan edessä, nojasi otsaansa viileään lasiin. Ajatteli vain muutaman metrin päässä nukkuvaa naista. Mitä hävittävää hänellä oikeastaan oli? Vain muutama askel, oven avaaminen ja sitten tietäisi. Ei ainakaan jäisi ikuisiksi ajoiksi vellomaan tähän epätietoisuuteen.
Huokaisten hiljaa hän kuitenkin kääntyi. Suunnisti vanhasta muistista pimeyden läpi takaisin eteiseen, ja vintille vieviin portaisiin. Parempi niin. 

Yläkerta oli remontoitu viimeiseksi. Nyt kylmän osan tilalla komeili parhaan luokan työtila pöytineen sekä arkistokaappeineen. Tietokone naksahti käyntiin nyörästi. Hellästi mies laski kameran pöydälle, otti muistikortin esiin. Kaivoi laatikostosta tyhjän muistitikun. Kuvien läpi käymisessä valikoiden kului pari tuntia. Painaessaan virtakytkintä uudelleen hänellä oli tikulle tallennettuna Kaarinalle koko yhdessä vietetty aika. Muut kuvat taas... Mies tiesi jo tarkalleen mitä niistä käyttäisi mihinkin. Pitkään horroksessa ollut ote työhön löytyi kuin itsestään. Kyllä vain, ensimmäisenä Vaaranpohjan Meijerin mainokseen tuo, jossa Kaarina istui maitolaiturilla kasvot osittain varjossa. Tölkkeihin hän muokkaisi saman piirroksena. Juholan Luomulle perunapusseihin pari otosta pellolta samalla tekniikalla. Kyllä vain, se toimisi takuulla.

Kömpiessään takaisin alakertaan ja vuoteeseensa keittiön viereisessä makuusopessaan mies ajatteli koko mennyttä elämäänsä, peilasi menestyksen ja maineen vuosia nykyhetkeen. Koetti arvuutella kuinka Kaarina ottaisi totuuden, kauhistuisiko vai suostuisiko ymmärtämään. Pystyisikö hän ylipäätään vieläkään paljastamaan koko tarinaa romahduksestaan kenellekään. Sitä, kuinka ote oli vauhdissa lipsunut ja kynttilä palanut molemmista päistä sellaista vauhtia, ettei jäljelle jäänyt kuin savuavia raunioita. Ilman Eedlaa ei todennäköisesti minkäänlaista elämää. Piti olla tyytyväinen siihen, miten asiat olivat nyt. 

Ja silti, katsellessaan aamulla kuinka Kaarina hiuksia korvan taakse pyyhkäisten asettui pöydän toiselle puolelle, mies olisi antanut melkein mitä tahansa saadakseen ajan pysähtymään. Yhteiset aamut jatkumaan ikuisuuden. 
-Tänään sinä sitten lähdet,  hän totesi koettaen saada ääneensä huolettoman sävyn.
-Niin, tänään minä lähden.
Katseet tavoittivat toisensa pöydän yli. Kertoivat enemmän kuin mitkään sanat.
Lopulta Kaarina käänsi kasvonsa ikkunaan. Jäi tuijottamaan ulos villiintyneelle pihalle. 
-Täällä on keväällä takuulla kaunista. Kun puutarha kukkii, ja omenapuutkin. Minä en muuten taida tarvita sitä pyörää enää. Voidaan jättää se aseman telineeseen lukitsematta, tai johonkin. Mihin vain.
-Jätetään se sitten tänne. Odottamaan kevättä. Omenapuiden kukkimista. 

Kaarina naurahti, jotenkin ilottomasti. Äkkiä ei ollut sanoja. Pelkkää eron haikeutta.

Mies halusi saattaa Kaarinan asemalaiturille asti. Ehdottomasti. Autosta parkkipaikalla noustessa se oli kumartunut ottamaan takapenkiltä hänen kassinsa, sen väkisin omasta komerostaan antamansa. Kaarina kietoi takkia tiukemmin ympärilleen, tuuli jo selvästi syksyä. Miehen katse näytti harhailevan muissa odottajissa, ajatukset ties missä. Ehkä se odotti malttamattomana pääsevänsä hänestä eroon, Kaarina hymähti itsekseen. Yritti olla ajattelematta mitään. Puristi pientä, tekoiloista hymyä kasvoilleen junan viimein pysähtyessä jarrut vinkuen heidän eteensä. Tarjosi kättään.
-Kiitos kaikesta. Minä en unohda näitä päiviä koskaan.
Mies katsoi viimein taas suoraan kohti, silmät tummina kuin asvaltti sateen jäljiltä. Pitkänä ja laihana, kuluneen nahkatakin hartiat pisaroiden täplittämänä. 
-Minä en unohda sinua koskaan. Enkä lakkaa odottamasta takaisin.
Lupaa kysymättä se otti hänen kasvonsa kämmentensä väliin, kumarsi päätään ja painoi huulensa suudelmaan. Ei mihinkään kevyeen, hellään hipaisuun, vaan melkein vihaisen ahnaaseen. Junan pilli vihelsi jossain kaukana, toisessa maailmassa. 
Kaarina tajusi itkevänsä vasta konduktöörin kopauttaessa häntä olkapäälle. Vastahakoisesti hän irroitti katseensa aseman kulman taakse harppovasta hahmosta kiivetäkseen junaan. Palatakseen takaisin omaan elämäänsä.