syksy17%20190.jpg

Lomassa parasta on kiireettömyys. Tähän aikaan vuodesta illat pimenevät jo aikaisin, joten saa nauttia vielä viimeiset aurinkoiset päivät. Olkoonkin, että tuulessa tuoksuu jo tuloillaan oleva syksy.
Joskus on vain annettava kaiken olla, maltettava ottaa laiskasti. Palauduttava, kuten hienosti sanotaan. Seuraavalla lomaviikolla jaksaa sitten olla puuhakas sekä tarmokkaan touhukas. Ehkä.

Hoitajakeskustelu tuntuu kuumenevan päivä päivältä. Mutta miksi vasta nyt? Miksi kukaan ei kysy mihin jatkuvasti suurenevat terveydenhuollon menot uppoavat? Paljonko itse asiassa käytetään palkkoihin, paljonko jatkuvasti uudistettavaan tietotekniikkaan? Lehdistö on ollut melko hiljaa sellaisista mustista aukoista, kuten HUS:n Apotti, vaikka se on jo nyt maksanut yli 900 miljoonaa - eikä edes toimi kunnolla. Silläkin rahalla olisi palkattu aika monta uutta hoitajaa, tai korotettu entisten palkkoja, työolojen parantamisesta puhumattakaan.
Todella vaikea ymmärtää tätä logiikkaa.

Mutta hei! Kaarinan seuraanhan meidän oli tänään tarkoitus liittyä! Matkata Vaaranpohjan maisemiin, joissa Kaarina tyrmistyksekseen tapasi viimeeksi Meijerin piimämainosten miehen, sen Tauno Palon näköisen. Loman kunniaksi laitetaan kehiin suuria tunteita yöperhosten siipien liplatuksen tahtiin!

KESÄTARINA II OSA 14. VIIMEINEN ILTA

Sora rapisi askelten alla vaimeasti, pimeydestä kuului matala naurahdus, pari kolahdusta. Kaarina kietoi käsivarret ympärilleen viileyttä vastaan. Tuuli syksyä, selvästi. Eedla nyökkäsi villiintyneeseen puutarhaan päin, sinne mistä saunarakennuksen erotti vain mustana silhuettina pihavalon kehän laidalta. 
-Täällä on kauneinta kun kirsikkapuut kukkivat. Sen jälkeen tulevat omenapuut ja luumu. Kukkapenkit heräävät eloon, koko luonto. Odotahan, kunnes näet. 
Kaarina naurahti epäuskoisesti, aavistuksen katkerastikin.
-Niin varmaan... Minä lähden huomenna, joten näkemättä jää.
Eedla kääntyi katsomaan suoraan kohti häntä, niillä läpikuultavilla, ihmeellisillä silmillään, jotka saivat melkein niskakarvat nousemaan pystyyn.
-Aina voi palata sinne, missä tuntee olevansa kotona. Ja palaakin

Sen sanottuaan nainen lähti. Suuntasi vain nurkan taakse, katosi. Kaarina jäi seisomaan paikoilleen. Kuunteli yöperhosten siipien rapinaa, veti sisäänsä koleaa yöilmaa. Hän oli maannut saunan lauteilla kauan. Nauttinut löylyn pehmeydestä, kiireettömyydestä. Miehet olivat käyneet ensin, tietenkin. He olivat sillä aikaa kuljeskelleet pitkin taloa Eedlan kanssa, jutustelleet niitä näitä. Jotenkin Kaarina oli tullut kertoneeksi sille tatuoidulle, oudolle naiselle melkein kaiken elämästään. Tai ainakin kipeimmistä kohdista, avioliittonsa sortuneesta korttitalosta, lapsista, hukassa olemisesta. Uupumuksesta. Eedla oli vain nyökytellyt, houkutellut hänet kertomaan yhä lisää. Kaarina oli empinyt. Ajatellut sitten, ettei sen niin väliä. Eihän hän tapaisi Eedlaa enää koskaan. Tuntui kuin pato olisi murtunut, kaikki mieleen ahtautunut ahdistus vyörynyt reunan yli. 
-Oikeastaan unelmoiminen on parasta. Siinä ei satu. Ei pety. Ei tarvitse huomata, ettei mikään kuitenkaan mene suunnitelmien mukaan. Tai ei tunnukaan miltään. Minua pelotti tännekin lähteminen. Ajattelin, että sitten ei ole enää mitään. Ei edes sitä haaveiden pakopaikkaa, kun todellisuus on liian raskasta. 
Eedla oli hipaissut hänen olkaansa sormenpäillään.
-Elämä satuttaa aina. Jollakin tavalla. Jokaisessa risteyksessä on päätettävä yhä uudelleen mihin suuntaan lähtee. Tärkeintä on olla pelkäämättä, jatkaa eteenpäin oman kompanssinsa mukaan. Onko parempi katua lopun ikänsä sitä, mitä ei koskaan uskaltanut tehdä, vai riemuita siitä, että edes kerran uskalsi?

Mies löysi Kaarlon ja Eedlan hyvästeltyään naisen seisomasta portaiden luota. Se katseli puutarhaa kasvoillaan tulkitsematon, mietteliäs ilme. Vähän ehkä haikeakin. Miehen sisuksia kouraisi. Viimeinen ilta, ja siinäkö kaikki? Nämä muutama yhteinen vuorokausi jäisivät pelkäksi ajan myötä haalistuvaksi muistoksi? Hetkiksi, joihin pystyisi palaamaan vain valokuvissa? Äkkiä hän tunsi itsensä epävarmaksi. Koetti naurahtaa kevyesti laskiessaan jalkansa alimmalle portaalle.
-Eiköhän mennä sisälle ennenkuin jäädytään tänne.

Viinipullosta oli jäljellä kolmannes. Mies otti sen ja kaksi lasia, kantoi ne keittiöstä sohvapöydälle. Miettimättä enempiä siirsi kynttilätkin sinne, sammutti kattovalon. Radio jäi soimaan, rikkomaan hiljaisuutta.
-Muinaisille illoille ja kaukaiselle soitolle,  hän sanoi nostaen lasiaan skoolaukseen. Niin Eedlakin oli toivottanut aiemmin, tiennyt miehen tunnistavan sanat. Hänellähän oli hyllyssä kaikki Clint Eastwoodin elokuvat, myös Hiljaiset sillat. 
Valitettavasti todellisuudesta vain ei voinut hypätä haluamansa filmin sankariksi. Hän ei ollut sattumalta tietä kysymään eksynyt Robert Kincaid, vaelteleva valokuvaaja, eikä Kaarina ollut Francesca, hänen elämänsä suurin rakkaus. Ei voinut olla. 
Ja silti... Miksi hän silti laski lasinsa pöydälle, ja nousi kättään ojentaen, kun radio alkoi soittaa hitaampaa.
The green leaves of summer are calling me home...
Kaarina keinui mukana, nojasi poskeaan pelottomasti hänen rintaansa vasten. Tanssin liike sai kynttilöiden liekit lepattamaan, pysäytti ajan. Pyyhki pois muun maailman. Miehen silmäluomia kirveli. Tältäkö siitä vanhasta valokuvaajasta oli tuntunut Francescan kanssa? Näinkö sekin mies oli jo melkein ennalta tiennyt millaista sellaisen naisen kanssa olisi rakastella? Antaa yön aikana puolet sydämestään toiselle, äsken vasta tuntemattomalle.

Levy loppui, muuttui johonkin nopeampaan. Mies kumarsi liioitellun kohteliaasti, saattoi naisen takaisin sohvalle. Ei, hän ei voisi. Kaarina särkyisi. 
Ja silti... Maatessaan yksin leveässä sängyssään, kuunnellen vanhan talon narahduksia, mies uskalsi viimein olla täydellisen rehellinen itselleen. Näiden päivien jälkeen mikään ei palautuisi enää ennalleen. Kaarinan lähdettyä huoneista puuttuisi jotain, nurkkiin jäisi leijailemaan muistoja kuin näkymättömiä aaveita. Sielulleen rauhaa etsiviä, odottavia. Ellei sitten...

Kaarina käänsi kylkeä, myttäsi tyynyn paremmin. Väsymys painoi raajoja, mutta uni kieltäytyi saapumasta. Ajatukset pyörivät sekasortoisina päässä. Huomenna hän lähtisi. Jättäisi taakseen nämä päivät kuin parhaan koskaan näkemänsä unen aamulla, silmien avauduttua arkeen. Jatkaisi elämäänsä. Jotenkin. Joko Pertin kanssa, tai ilman Perttiä. 
Uusi pyörähdys, tuskainen peiton kiskominen ensin kaulaan asti, sitten alas kainaloihin. Jossain narahti vaimeasti. Kaarina räväytti silmänsä auki, tuijotti pimeyttä sydän villiin laukkaan lähteneenä. Olivatko nuo askeleita? Tulisiko mies sittenkin? Sanoisi tunteneensa sen saman, mitä Kaarina heidän tanssinsa jälkeen? Kertoisi lukeneensa Kaarinan silmistä oman halunsa, epätoivoisen kaipuunsa toisen iholle? Mitä hän tekisi, jos miehen silhuetti kohta erottuisi oviaukosta?
Onko parempi katua lopun ikänsä sitä, mitä ei koskaan uskaltanut tehdä, vai riemuita siitä, että edes kerran uskalsi?