P1110699.jpg

Syksyn tullessa monelle iskee ahdistus. Tuntuu, että kesä meni, ja unohti elää. Siis sillälailla oikeasti. 
Että elämä vain kulki eteenpäin, ja raahauduit mukana. Ilman sen suurempia riemuja. 
Ihan niinkuin et muka vielä ehtisi, kaiken aikaa! 
Sitä paitsi hyvä elämä ei tarkoita samaa kuin mahdollisimman riehakas tai tapahtumarikas elämä. Hyvä elämä on juuri sellaista, jossa itse tunnet olosi hyväksi. Sellaista, jossa viihdyt, koet levollisuutta. 

Tällä kertaa viikonloppuun on mahtunut paljon puuhaa. Kaikenlaista. Työviikon jälkeen mikään ei tee niin hyvää kuin pään tuuletus ulkoilmassa. Illathan alkavat käydä niin pimeiksi, ettei kohta voi ulkoilla ilman katuvaloja tai muita valaisevia apuvälineitä. 

Töissä taas puolestaan heräsi keskustelu siitä miten ihmiset vapaa-aikansa ylipäätään viettävät. Monelle tuntuu olevan hirveä järkytys kuulla kuinka meillä kyllä on televisio, mutta sitä ei ole aukaistu pariin vuoteen. Emme käy salilla, emme elokuvissa tai bilettämässä, vielä harvemmin teatterissa. Mitä te sitten teette? kysyi nuorempi työtoveri tämän kuultuaan tyrmistyneenä.
No, me vietämme Miehen kanssa paljon aikaa metsässä. Vuoden ympäri. Makaamme sohvalla kirjan kanssa.
Puhumme. Paljon. Kaikesta maan ja taivaan väliltä. Kun toinen laittaa ruokaa, toinen tiskaa. 

Ennen muuta olemme toisillemme läsnä, emme vain paikalla.
Kunnes taas koittaa maanantaiaamu, ja Mies lähtee. Alkaa arki kummallakin omalla tahollaan. 

Mutta kuinka käy Kaarinalle arjen jakamisessa Pertin kanssa? Onko Vaaranpohjan jälkeen enää paluuta entiseen?

 

P1110708.jpg

KESÄTARINA OSA 18.  JOS ELÄMÄNSÄ VOISI VAIHTAA UNELMAAN

Asemalla ei ollut ketään vastassa. Ihmehän se olisikin ollut, eihän kukaan edes tiennyt hänen saapumisestaan. Kaarina suuntasi paikallisliikenteen pysäkille, istui ja odotti, katseli töistä kotiin kiirehtijöitä, kunnes oikea bussi viimein saapui. Tähän aikaan mahtui vielä hyvin, onneksi. Edellisen yön huonot unet painoivat jäsenissä, ajatukset takkusivat.
Askeleet kaikuivat tutusti kotirapussa, avainta sai yhtä tutusti nitkuttaa lukossa ennenkuin hampaat osuivat kohdilleen. 
-Huhuu, onko täällä ketään? Äiti tuli kotiin!

Keittiöstä kuului kolahdus. Jani-Petterin säikähtäneet kasvot ilmestyivät oviaukon reunaan, muuttuivat sitten helpottuneen oloisiksi. Käsivarsi halauksen jäljiltä vielä pojan harteilla Kaarina suuntasi keittiöön, ja oli kirahtaa järkytyksestä. Jestas sentään, miten ne olivat reilussa viikossa saaneet aikaan tällaisen sotkun! 
Järkytyksen tilalle alkoi nousta raivo. Olkoonkin, että sen hän piti visusti piilossa lapselta. Totesi vain tyynesti kokkareista pikaspagettia ja tyhjää jääkaappia vilkaistuaan käväisevänsä hakemassa heille pitsat: kotiinpaluun sekä koulun alkamisen kunniaksi. Juteltaisiin sitten lisää.

Syömisen lomassa Jani-Petteri selosti vuolaasti oman loman loppunsa tapahtumia. Kuinka mökillä oli tehty sitä ja tätä, ja miten mukavaa oli ollut. Jesse tyytyi vastaamaan äidin laittamaan tekstiviestiin lyhyen, parin sanan vastauksen Yötä Immillä, see you soon, enivei. Kaarina ei jaksanut muistaa koskaan mistään Immistä kuulleensakaan, vaan väliäkö tuon. Edellisen kesän ensiapuun päätyneiden juhlintakokeilujensa jälkeen Jesse oli koko talven vaikuttanut rauhalliselta, opikseen ottaneelta kuten kai tavattiin sanoa. 

Vasta kuuden jälkeen Kaarina havahtui ihmettelemään Pertin viipymistä. Keittiön siivoamiseen uppoutuneena muisti harvemmin vahtia aikaa. No, ruokaa hän ei miehelle ainakaan alkaisi enää laittaa. Mitäs piti jääkaapin tyhjänä - ja tiskipöydän alakaapin täynnä. Avatuissa kaljatölkeissä kyllä piisasi, mahtuipa joukkoon pari kirkkaampaakin, littanaa Alkon pulloa. Eli kosteasti oli kulkenut, kaikista vannomisista huolimatta. 
Tympääntyneenä Kaarina läiskäisi rätin altaaseen. Olkoot, ainakin saisi käydä rauhassa suihkussa, jos nyt heti menisi. 

Viittä vaille kymmenen oli pakko viimein hyväksyä totuus. Pertti ei tulisi. Ei enää sinä iltana. Varmaan se oletti vaimon saapuvan lomalta vasta viikonlopuksi, oli kuvitellut ehtivänsä sitä ennen siivota sotkunsa ja lahjoa lapset vaitonaisiksi. Ilmankos Jani-Petterikin oli vaikuttanut vähän syylliseltä, tahtonut puhua pelkistä mökkitapahtumista. Tai siitä, mitä ostettaisiin ennen koulun alkua. 

Aina myöhemmin sitä vuorokautta muistellessaan Kaarina tulisi ajattelemaan elämänsä sekä loppuneen, että alkaneen viittä vaille kymmenen. Ensin illalla loppuneen yksin parivuoteen omalle puoliskolleen käpertyessään, viereistä tyhjää paikkaa pimeän läpi tuijottaessaan. Sitten aamulla oven kolahtaessa, ja Pertin pysähtyessä kesken askeleen hänet nähdessään.
Sen kaiken pystyi lukemaan miehen kasvoilta kuin avoimesta kirjasta. Hämmästyksen, syyllisyyden, viimeiseksi ilmeeksi asettuvan jähmettyneen uhman. 
-Jaa, sinä tulit jo. 
-Tulin. 

Seuraavaksi painostava, tihentyvä hiljaisuus. Toisen välttelevä katse, muovikassin sankoja rutistelevat, levottomat sormet. Kaarina tunsi kuinka päänsäryn ja raivon sekainen punainen aalto alkoi vyöryä yhä kuumempana, polttaa silmien takana. 
-Et sitten töihin mennyt tänään?
-En. Enkä mene. Otin lopputilin. Sitä paskanjauhantaa ja kyyläämistä kukaan jaksa. Minä meen keikkahommiin. Meltosen kanssa Kemiin. Ainakin vuoden tai kaks ollaan. Että anna olla, ne saarnas. Ne on jo kuultu liian monta kertaa. Eiköhän tää kuule ollut tässä. En minä jaksa, tämmöstä elämää. 

Ja minäkö sitten jaksan, Kaarinan teki mieli huutaa. Sanat vain eivät suostuneet tulemaan ulos, jäivät pyörimään kiihtyvää ympyrää pään sisälle. Kilpaa jostain mieleen jääneen laulun sanojen kanssa  jos joskus elämänsä voisi vaihtaa unelmaan.... jos joskus elämänsä voisi vaihtaa unelmaan... Täytyi pakottaa itsensä vetämään henkeä syvään, paaduttaa sekä puuduttaa itsensä. Suoristaa ryhti ja ladata ääneensä kylmää tyyneyttä. Jäistä suorastaan.
-Selvä. Ota tavaras ja lähde samantien. Minä tulostan sillä aikaa eropaperit kun pakkaat. 

KUVAT: MUSTILA ARBORETUM - jossa syysruska on huippuunsa vasta puhkeamaisillaan