Kuvan kuvausta ei ole saatavilla.

Hämärän aika on alkanut, kellotkin käännelty. Boomereiden esiin nostamisesta on virinnyt julkisuudessa monta hyvää keskustelua. On nostettu esiin näkökulmia kaikilta kanteilta. Huomautettu myös siitä, kuinka supernopea digitalisaatio tipauttaa yhä useamman kärreiltä ja sitä myöten ulos yhteiskunnasta. Syrjäytymään. 
Mutta mikä huolestuttavinta, se tuntuu joidenkin mielestä olevan vain välttämätöntä.

Jos minä en pääse junaan enkä bussiin enkä mihinkään rientoihin lataamatta aina jotain uutta saakelin sovellusta, niin pysyttelen mieluummin poissa. Jätän väliin. Hirvittää miten harvat kyseenalaistavat kännykän epävarmuuden, ja survovat sen sisuksiin vain yhä uutta ja uutta. Entäs kun se vehje ns sittuaa viimeistään pakkasessa, menee auringossa lukukelvottomaksi, tai akku lopahtaa? Siinähän kykit. 
Parempi pitää lompakossa muutama kymppi, auton tankissa sielua raastavan kallista bensaa ja hansikaslokerossa vanhan ajan paperikartta.

Muutosvastarinnasta syyttäen huutavat voivat hetkeksi pysähtyä miettimään kuinka monta uutta ohjelmaa tämän ikäinen on jo ehtinyt opetella - kun vasta 90-luvun alussa sai ensimmäisen tietokoneensa, Nokian Mikro-Mikon. Lukemattomia. Ja aina kun yhden ehdit tuskailla hallintaan, tulee seuraava päivitys vähintään. Laskin perjantaina, että töissä on hallittava 8 eri ohjelmaa jo nyt - maanantaista lähtien 10. Niihin uusimpiin sai jopa yhden puhelun verran etäopastusta, joten johan sillä pärjää? 
Muistan kuinka Helsingistä helvaseen lähdettyäni jouduin paikallisen Aikuisleikki... ei kun siis Aikuiskoulutuskeskuksen armoille 10 viikoksi: Tietokoneen käytön peruskurssille. Repikää siitä... Elämäni tehottomin koulutus, joskin osaan kyllä nekin asiat, joita nykynuoret eivät, kuten vaikkapa tekstinkäsittelyn, tallennuskansiot ja muut perusjutut. 

Hautajaisten jälkipyykki pyörii pesukoneessa, sanan mukaisesti. Miehen ristiäisissä ensimmäistä kertaa auki leväytetty pöytäliina on nyt hinkattu kakku- ja kahvitahroista huolella. Miehen logiikalla ne päinvastoin kannattaisi jättää, muistuttamaan jokaisesta käyttökerrasta. Siihen samaan tyyliin kuin räsymatoista bongattiin lapsena vanhoja vaatteita. 
Parisuhteen rikkauksista yksi suuri on kyllä tämä erilaisten näkökantojen ja -kulmien keskinäinen avaaminen. Jos tosin yhteiset metsäretketkin, joista eilisen jäljiltä kuivurissa hurisee ämpärillinen suppilovahveroita ja kanttarellit odottavat kastikkeeseen pääsyä. 

Mutta hei! Mitenhän Vaaranpohjalla on Oton uusi elämä jatkunut? Käväistäänpä vilkaisemassa, tässähän on mukavasti aikaa Miehen kokkaillessa!
 

P1110841.jpg

KYLMÄT TUULET OSA 6. VAIN HANKI LENTÄÄ ETELÄÄN

Jotenkin Otto alkoi päivien mittaan tottua Kiven jahkaavaan puhetapaan. Jopa siihen jatkuvaan meinaamiseen. Antoi mennä toisesta korvasta sisään, toisesta ulos. Kuuntelematta. Työvuorot tuntuivat olevan kuin eri maailmasta entiseen verrattuna. Joskus jopa tylsistyttävän pitkäveteisiä. Toisaalta maalla kakarat kunnioittivat vielä virkavaltaa, sanalla riitti painoarvoa. Ei haistateltu, eikä edes pahemmin iltaisin tai öisin kasaannuttu minkäänlaista epäjärjestystä aiheuttamaan. Traktoriralli Vaaranpohjan keskustassa loppui hyvissä ajoin. Yksi kotihälytys yöaikaan oli osunut kohdalle, mutta silloinkin oven köpötti avaamaan lähemmäs 100-vuotias mummeli. Sellainen, joka ei vanhuuden höperyyttään ollut ajatellut kelloa, vaan huudattanut radiota täysillä: mitenkä sitä melkein kuuro ihminen muuten, kun se kuulolaitekin oli johonkin unohtunut...
-Oota kun ne alkaa hirvestää,  Kivi oli varoitellut tulevasta.  -Silloin mennään pillit päällä joka vuosi. Jos ei valtatiellä kenen keulaan osu sarvipäätä, niin viimeistään peijaisissa tulee tappelu. Vaan tilanteen mukaan, tilanteen mukaan.... Meinaan, että mitenkä pahasti käy, soitellaanko ambulanssi vai ajellaanko putkan kautta vaiko mitenkä.

Meinaa sinä mitä meinaat, Otto ajatteli syksyn kirjavoittamaa maisemaa tihkusateen läpi katsellessaan. Tämä poika se meinaa joka tapauksessa seuraavilla vapailla painua kaupunkiin, ottaa huoneen hotellista, ja joltain baaritiskiltä yöseuraa. Varman päälle kaukaa, etteivät juorut kiirisi Vaaranpohjalle asti, saati kukaan nainen lähtisi perään. Onneksi ei aina tarvinnut muistaa nimeään, saati asuinpaikkaansa tai ammattiaan oikein. Saattoi olla kuka vain. Tietty daamit pyyhkäisivät vessaan kännykkä kourassa tarkistamaan somet sun muut, mutta eiväthän niissä kaikki olleet. Ei hänkään. 

Ajatus katkesi kesken Kiven lyödessä jalan ensin jarrulle, ja sitten pakin päälle. Ruohottuneelle tukkitielle ajettuna seisoi harmaa farmariauto kuljettajan ovi auki käynnissä. Otto tuskin kuuli Kiven mutisevia pohdintoja liekö joku hädässä raplatessaan turvavyötä auki. Maahan pudottautuessa ammattilaisuus otti vallan, pisti keskittymään. Hyvä kun ei käsi vaistomaisesti haparoinut asekoteloa. Hitaasti, ympärilleen tähyillen kaksikko harppoi lähemmäs. Nopea kurkistus autoon varmisti sen tyhjäksi.
-Poliisi! Onko täällä joku hätänä? Tulkaa esiin!
Muutaman sekunnin odotuksen jälkeen metsästä alkoi kuulua risujen rasahtelua. Otto tunsi kuinka sydän alkoi hakata nopeampaan tahtiin. Kivikin älysi pysyä hiljaa. Kunnes sen hartiat alkoivat äkkiä hytkähdellä pidätellystä naurusta.
-Hätänä ja hätänä... Helvetti, ihminen enää saa edes rauhassa puskapissalla käydä, kun on jo poliisi kimpussa. 
Oton käsi putosi varustevyöltä, huulilta karkasi ähkäisy. Kuusikosta kömpi housujaan nostellen nainen, nuoren sekä siistin oloinen. 
-Jaa, sinä oot varmaan se uus kotisairaanhoitaja,  Kivi äkkäsi kättä oikein esittelyyn ojentaen. Luetteli heidän tittelinsä ja nimensä ja hyvä kun ei tohkeissaan sosiaaliturvatunnustaankin. Pipsa sukunimeltään jotain puolestaan selitti olevansa työmatkalla, kohteesta A kohteeseen B. Mitä se tarkalleen ottaen tarkoitti, se jäi epäselväksi sarjassa tulevien pamahdusten takia.
-Jossain ammutaan!  Otto tajusi ensimmäisenä. Kolmikko jähmettyi paikoilleen, koettaen selvittää äänen suuntaa.
-Tuolla pellolla, tien päässä,  Kivi päätti lopulta.  -Mennään kävellen! 
Vasta kiskottuaan maijasta luotiliivit niskaansa, ja lähdettyään rymistelevän Kiven perään hän huomasi naisen kipittävän mukana. Ja mitä hemmettiä? Laittoiko sekin liivejä päälleen?
-Minä olin ambulanssissa ennen tänne muuttamistani, niin että turpa kiinni siviileistä. Jos siellä ammutaan parempi olla mukana joku ensiaputaitoinen paikkaamassa huteja. 

Ei ollut aikaa käydä kinastelemaan, uusia laukauksia kajahti taas sarja. Ensimmäisenä rivissä etenevä Kivi nosti kätensä pystyyn, viittoen toisella vasemmalle. Metsä loppui melkein kesäisen vihreältä näyttävään peltoaukeaan, joka puolestaan peittyi lentoon pyrähtävästä, suunnattomasta lintuparvesta. Kivi pääsi taas kartalle nopeimmin. 
-Jaa, ne ampuu hanhia. Riläks, ei vaaraa. 
Vai riläks oikein... Hampaitaan narskutellen Otto liukasteli pellonpientareella, kunnes sai näkyviinsä haulikko sojossa kohti taivasta seisovan miehen. No, eipä äijä ainakaan pukeutumisellaan piilotellut. Nuhruisen oranssit huomiolvaatteet loistivat kauas. Kivi huikkasi tervehdyksen, mies puolestaan laski torrakkonsa piipun, ja taittoi aseen oikeaoppisesti käsivarrelle. 
-Kattos kattos, virkavalta vallan! Putkaanko aattelitte pistää? Vaan älkääs hoppuilko. Minulla on korkeamman tahon lupa karkotella noita tuholaisia.