IMG_20201004_132946.jpg

Näinä päivinä tuntuu välillä, että uskaltaa hengittääkin vain hiljaa. Tai kuin koko maailma pidättäisi hengitystään, odottaisi. 
Joko tänään, joko ylihuomenna... Joko tullaan siihen pisteeseen, jolloin on aika jättää hyvästit.
Kuoleman odottaminen on synkkää puuhaa. Tässä iässä sen tietää jo liiankin hyvin, liian monen mentyä.

Elämä ympärillä kuitenkin jatkuu. Aina. Vaikka jonkun maailma kuinka sortuisi, sen perustukset murtuisivat.
Iltapäivälehtien juttuotsikot jaksavat ainoastaan pistää hymähtämään. Nörtit puolustautuvat omalla listallaan siitä, mitä IT-tuleen soittaessaan pitäisi tietää. Jep jep, kunhan nyt edes kerran nähtäisiin ilman ongelmia tapahtuva ohjelmistopäivitys. Eihän se nääs työmaallakaan nappiin mennyt, ei tälläkään kertaa. 
Onko kukaan tullut ajatelleeksi kuinka suuri osuus lisääntyvissä mielenterveyseläkkeissä pohjaa liian raskaaksi sekä vaativaksi käyvään, jatkuvasti uudistuvaan tietotekniikkaan? Siihen tunteeseen, että tippui kelkasta eikä jaksa edes yrittää perään juosta? 

Sillä tilastointi, sitähän päättäjät rakastavat! Paskat siitä, jos lääkärit lähtevät Apotin takia, tai se koetaan suorastaan vaaralliseksi potilasturvallisuudelle. Tärkeintä on ohjelmisto, joka tilastoi, raportoi ja piirtelee hienoja pyöryköitä, käyriä, pylväitä ja powerpointeja. Niillä on korvien välissä maannousemaa, sanoisi epäilemättä isäni vanhana metsäihmisenä, jos olisi yhä hengissä. Norsunluutorneista ei nähdä alas asti, henkilökunnan hätään saakka. 
Rahaa riittää satoja miljoonia tietojärjestelmiin, mutta ei euroakaan hoitajien palkkoihin, tai lisätyövoiman palkkaamiseen. Näinkö me tosiaan tahdomme asiat priorisoida? Kuinka monta potilasta tietojärjestelmät hoitavat? Niinpä. Ihmisiä siihen tarvittaisiin. 

Alttarille on taas kävelty sokkona tositeeveessä. Ja kuinka ollakaan, nyt hehkutetaan ihastuneita sitä paria, joka älyää toisen nurkkiin tunkemisen sijasta luoda jo heti alussa tyhjästä yhteistä kotia vuokraamalla asunnon.
Voi jestas, mitä ihmeellistä tuossakaan on? Samaa olen suositellut kokemuksesta jo kauan: kun vihdoin päätimme Miehen kanssa hypätä tyhjään, teimme juuri noin. Puolueeton maaperä, sille on helppoa alkaa rakentaa - tai lähteä eri suuntiin, jos ei sujukaan. Kaikki ylimääräinen karsiutuu, havahtuu huomaamaan, kuinka vähän oikeastaan tarvitsee. Mikä lopulta on tärkeää, mikä ei.

Mutta hei! Meillähän on nyt aluillaan uusi tarina, Kylmät tuulet! Siirrytäänpä siis taas kerran Vaaranpohjan pitäjään! 
Toiveissa on saada vielä jossain vaiheessa kasattua edelliset osiot - kuten Kaarlon Jänönkäpäläjärvelle saapumisesta kertova Anno Domini - Sivut-palkkiin yhtenäisiksi kertomuksiksi. Koska tämä tapahtuu, sitä ei kyllä tiedä kukaan... Niinpä on otollinen tilaisuus harjoitella kevyen kertauksen/pohjustuksen heittämistä tarinan sekaan. 

 

IMG_20201017_135835.jpg

KYLMÄT TUULET OSA 2.  HENGITÄ HILJAA

Kaarlo vihelteli radion tahtiin ajellessaan Vaaranpohjalta kohti Jänönkäpäläjärveä. Sen rantaan hän oli keväällä tullut tietämättä mitä elämällään tekisi. Ristinyt vanhalta sissitoverilta perinnöksi saamansa mökin haiskan komeasti Anno Dominiksi, ja asettunut taloksi. Alkanut rakennella sekä arkeaan, että itseään uusiksi. Niissä synkissä tunnelmissa kenenkään olisi ollut turha väittää, eettä syksyyn mennessä kaikki asettuisi kohdilleen paremmin kuin hyvin. 
Moottorin sammutettuaan mies jäi nojailemaan rattiin vielä toviksi. Katseli mietteisiinsä vajonneena vaatimatonta valtakuntaansa. Vaikka Lepistö oli vienyt mukanaan hautaan monta salaisuutta, jotkut niistä olivat täällä hiljalleen paljastuneet. Kuten se, miksi pitkin maailmaa hitsipuikkoa heilutellut reissumies oli perustanut tukikohtansa juuri tähän. Pystyttänyt huoneen ja saunan käsittävän asumuksen romahtamistaan odottelevan hirsitalon kupeeseen. 

Juholaan nekin jäljet johtivat, Kaarlo ajatteli pudottautuessaan vihdoin autosta ulos. Onnettomaan, liian lyhyeen katkenneeseen isovanhempien rakkaustarinaan. Epäsäätyiseen, sanottiin kai silloin. Sitä kautta hänetkin oli jotenkin laskettu melkein sukuun kuuluvaksi kaiketi, houkuteltu töihin taloon ja huolehdittu. 
No, nyt joka tapauksessa piti huolehtia ihan muista asioista. Kuten viritellä äkkiä tulet hellanmuuriin, sekä saunan kiukaaseen. Aamulla jos sitten alkaisi kesäkeittiötä purkaa, laittaisi pihan talviteloilleen. Uutta kevättä odottamaan omineen, kun itse talvehtisi kirkonkylällä keskuslämmityksen huolettomuudessa.

Viimeistä ämpärillistä kaivolta pumpatessaan Kaarlo kuuli tutun möreän moottorin äänen. Kuusikon seasta putkahti näkyviin kuopissa keikkuen parhaat päivänsä vuosikymmeniä takaperin nähnyt sivuvaunumoottoripyörä. Selkäänsä oikaisten hän jäi seuraamaan kuinka taitavasti kuski käänsi ajokkinsa halkokatoksen kupeeseen, ja hyppäsi satulalta maahan kypärää päästään samalla kiskoen. Rinnan alla ailahti jotain lämmintä, hellyyden sekaiseksi aalloksi kiepahtaen. 

-Elämä oli suopea, kun antoi minulle sinut,  hän totesi ääni yhä täynnä ihmetyksen sekaista nöyryyttä saippuoidessaan myöhemmin saunassa naisen selkää. Pesusienestä valui vaahtoa Fenix-linnun sulille, sen siivet liikahtelivat lapaluiden asennon vaihtuessa. Eedla nauroi, hiljaa hyristen. Kääntyi vuorostaan ottamaan sienen.
-Ja minulle sinut.
-Vaikka pistitkin alkuun kovasti hanttiin,  
Kaarlo hörähti kumartuen jakkaralla alemmas. Eedlan vikkelät sormet tunnustelivat ensin niskan kireät juonteet, sitten hartiat. Pyöräyttelivät auki pahimpia solmuja, ennenkuin alkoivat pestä. Äkkiä Kaarlo muisti vanhalla koululla, Eedlan asumuksella, aiemmin viikolla näkyneen auton.
-Se kävi koululla, se mainosmies,  hän huomautti.  -Minä vaan sillä, että vieläkö se kaipasi Kaarinaa? Tässä oman onnen keskellä tekee niin pahaa, semmoinen toisen kaipuun katsominen. Sillä tapaa kun sille sanoit, että keväällä kaikki selkenee. Ethän sinä mistä voi tietää, tulevia. Olet millainen noita tahansa kenen mielestä.
Eedlan liikkeet pysähtyivät. Nainen nojasi pienen, terävän leukansa Kaarlon leveään hartiaan, kietoi kädet miehen ympärille.
-Joskus riittää, kunhan uskoo tarpeeksi unelmiinsa. Tietenkään minä en näe ennalta tulevia. Tiedän vain, miten se, mitä meille vakuutellaan, jää kasvamaan alitajuntaan. Muuttaa epävarmuuden varmuudeksi tarpeeksi kauan hauduttuaan, jos niin on tarkoitettu. Sattumilla on oma tarkoituksensa meidän elämässämme, kaikki tavallaan on sidoksissa kaikkeen, tai ketjuuntuu. Yhtä asiaa seuraa toinen. Ilman Lepistöä sinä et olisi koskaan muuttanut tänne, me emme olisi tavanneet. Ellet olisi sattunut putkahtamaan Juholaa vastaan juuri kun filmasivat piimämainosta Vaaranpohjan meijerille Kaarinan tapainen nainen ei olisi ikinä keksinyt tahtoa kesälomalla pyöräretkelle Vaaranpohjalle, saati päätynyt Haukkalaan ilman sillä kohtaa puhjennutta pyöränkumia. Ymmärrätkö? 
Kaarlo nyökkäsi. Jäi tahtomattaankin soljuttamaan muistista esiin omaa sattumien muodostamaa elämänketjuaan. Aina linja-autoliikennöitsijän pojaksi syntymisestä tähän hetkeen saakka. Eedlan ketju oli vielä pidempi, paljonkin. Eikä se johtunut pelkästään parinkymmenen vuoden ikäerosta, että siihen ketjuun mahtui kokonaisia aikakausia, kokonaisia erilaisia maailmoita. Uudestisyntymisiä, joita naisen selkään tatuoitu Fenix-lintu kuvasti paremmin kuin hyvin.