IMG_20211022_133318%20%283%29.jpg

Hautajaiset harvoin määritellään hauskoiksi tilaisuuksiksi. 
Sellaiset ne eivät olleet nytkään - joskin ehkä kaikille hieman helpommat, kun ne vietettiin perhepiirissä. 

Kirkkoon kuulumattomalle pappi on melko vieraan instanssin edustaja. Silti, tai juuri siksi, huomaa joka kerran pohtivansa näitä vanhoja rituaaleja, niiden muuttumista vuosikymmenten mittaan, ja tulevaisuuttakin. Merkitystä nykyihmiselle. 
Ennen kirkkoherra tunsi kyläläisensä, puhui vankasta omasta tiedostaan vainajista. Nyt mennään sillä, mitä omaiset mahdollisesti kertovat, millaisia puolia tahtovat muistopuheessa korostettavan. Kanttori soittaa muutakin kuin virsiä, jos pyydetään.
Mutta kun väkeä on pelkkä kourallinen, alta kahden käden sormet, ja silti surijat luetellaan puolisoksi, lapsiksi ja lapsenlapsiksi... Herää kysymään, että entäs minä? Entäs tuo toinen puoliso? Mekö sitten ei muka voida surra? Onko meillä lupa surra, kaivata ja ikävöidä lähtenyttä anoppia tai appea lainkaan? Vai onko se raja papin vain vedettävä aina johonkin, ja se yleisesti ottaen on kaavassa tuohon vetäisty?

Onneksi suremiseen ei kuitenkaan tarvitse kysyä kenenkään lupaa. Niinpä minäkin kirkon penkissä istuessani muistelin kuinka vielä vähän aikaa takaperin istuttiin lähteneen kanssa sairaalan käytävällä, pidettiin toisiamme kädestä kiinni, ja puhuttiin kuolemasta. Sekä vähän muustakin. 
-Olisi se saanut sinua sitkeämmin yrittää, aikoinaan. Vaan olen onnellinen, että kuitenkin. 
Mies oli saanut oman osansa samasta aiheesta jo aiemmin.
-Olisit yrittänyt enemmän jo aikoinas.
Luvattiin molemmat yrittää kovasti nyt, kun vihdoin tajuttiin toisemme lopulta ottaa. Sitten kuitenkin. Ja entä lapsenlapset? Nehän olisivat jääneet syntymättä. Mikä menetys se olisi ollutkaan! 

Samojen raskaiden asioiden kanssa painivat tällä hetkellä muutkin. Jos ennen viestiteltiin ystävien kesken lapsista tai lapsenlapsista, nyt ilmoitellaan hautajaisista. Tuskaillaan kuolemisen byrokratiaviidakkoa, liki läpitunkematonta. Toivotellaan jaksamisia. 
Kuolemisen hinnasta puhutaan vähemmän. Kaikki tietävät, ettei siitä halvalla selviä mitenkään. Edes 60 vuotta kirkollisveroja maksanut ei saa ilmaiseksi muuta kuin leskelle villasukat, sekä nimen seurakuntauutisten Kuolleet-osioon paikallislehteen pienin kirjaimin. Sitä, jos mitä, minä kapinoin. 

No, se on vain minun mielipiteeni. Talvi joka tapauksessa saapui viime yönä. Eli jos ajelette vielä uhkarohkeasti kesärenkailla ajelkaa varovaisesti!  Unohtamatta heijastimia: niitä kannattaa nyt jokaisen hamsteroida vaatteisiinsa. Ehdottomasti. Ettei tartte liittyä viimeistä kertaa lähtijöihin turhan aikaisin.
Ilvesvaaran tienoillakin pakkasöitä odotellaan, joten siirrytään sinne, iloisempiin maisemiin - vaikka olihan tässä lokakuussa omat ulkoilemaan kutsuvat puuhansa myös täällä eilen...  Tänään vain lenkkeilyn ohessa poimittiin pannuun jäätyneitä, lumihileen kuorruttamia kanttarelleja ja suppilovahveroita hamsteroimatta sen enempiä.


IMG_20211023_103633%20%282%29.jpg
 

KYLMÄT TUULET OSA 5.  VIRKAVALLAN VALTA

Juholalta meni hetki tajuta, mistä nuoren poliisin kasvot olivat entuudestaan tutut. Sitten muisti kaivoi esiin Baarmannien epäonnisen katamariinipurjehduksen Isolla Jänöllä, haaksirikon ukkosmyrskyssä, ja Hillan pelastaneen sekä kotiin tuoneen miehen. Saamari, ettei vaan! Juhola katsoi tarkemmin varmistuakseen. Kyllä vain, sama juippi. Auringon eteen tuntui heti lipuvan tyytyväisyyttä varjostava pilvi. 
No, vuodet olivat opettaneet, että se voitti, jonka pokka viimeisenä petti. 
-Jaahas, mikäs se virkavaltaa tänne lennättää? Onkos jotain, mikä tietää pitäis?

Jos piti hänen ilmeensä, niin piti nuoren poliisinkin. Kiireettä kartanon pihapiiriä tarkasteltuaan se käänsi päätään. Rennon asennon ei totta vie kannattanut antaa hämätä, mietti Juhola toisen terävän tutkivaan katseeseen värähtämättäkään vastaten.
-Kunhan tässä ajellaan, katsellaan josko rosvoja tai muita rikollisia vastaan sattuis. Verestelen vähän vanhoja muistoja. Tuo Ison Jänön puoli Vaaranpohjaa aina ollut tutumpi, kun pienestä saakka kesät niissä metsissä ja rannoilla remmastellut. 
Juhola nyökkäsi, totesi samalla pahoittelevansa, kun joutui pettymyksen tuottamaan. Pelkästään lain sallimissa rajoissa eleltiin näillä kartanon kulmilla. Keskustelun huolettomasta sävystyä huolimatta selkäpiitä pitkin kiiri värähdys, paha aavistus. Jotain tuossa miehessä oli pinnan alla, joka sai olemaan varuillaan. Onneksi poika oli muualla, mustasukkaisuus olisi voinut kuohahtaa. Janne ei hyvällä kohdellut ketään kihlattuaan liian kiinnostuneena katselevaa. Ikä toivottavasti sen piirteen tasoittaisi, ennen kuin harmeja ehtisi syntyä, tai Hilla hermostua. 
-Niin juu,  hän oli vasta nyt muistavinaan.  -Sieltähän sinä mahdat Noidanniemen takaa olla, Ketunpesänmäen tienoilta. Isovanhempas muistan nilltä ajoilta, kun siellä vielä asuivat. Taitaa olla jo muutama vuosikymmen pappas kuolemasta? Liekkö kuitenkaan talviasuttavaksi siitä mökistä enää.
-Eipä taida,  
poliisi naurahti haalariensa päällä keikkuvaa varustevyötä rehvakkaan oloisesti nostaen.  -Vaan onhan noita, asuntoja. Tuolla naapuripitäjässä. Siellähän se asemakin on. Meinaan jos tulee jotain, niin kanslia on edelleen auki, ja soitellakin voi.

Auton kiepahdettua tulosuuntaansa Otto antoi itselleen luvan virnistää. Hitto, sielläpähän Juhola nyt ihmetteli heidän pistäytymisensä syitä. Patsasteli kartanollaan kuin vanhan ajan herra omaisuuttaan vahtien. Harmi kyllä Hillaa ei ollut näkynyt vilaukseltakaan. Toisaalta parempi niin. Juhannusjuhlien jatkoilta kun oli tullut napattua mukaan Mummon aittaan sen äiti. Ihan mukavahan sitä yötä Eevan kanssa oli muistella, mutta ainoastaan omineen. Sellaisia asioita harvemmin teki mieli koko kylälle julistaa, varsinkaan täällä. Nyt piti muistaa pitää kieli keskellä suuta, ja elämä tarkasti reunaviivojen välissä. 

Entisen poliisin, paskantärkeäksi määritellyn Stenbergin, lähtö oli osunut ajoitukseltaan täyteen kymppiin. Hän oli tiennyt heti paikan tultua hakuun vaihtavansa maisemaa. Peräkorpeen ei tungosta ollut, ja hänelle sentään oli esittää valttinaan valmis paikallistuntemus. Edes jonkinlainen sellainen. Maa lännempänä oli niin sanotusti alkanut pahasti polttaa jalkojen alla. Hermo tuppasi välillä pettämään jatkuvasti samojen vastaan hangoittelevien juoppojen kuskaamisessa. Miten joku jaksoi lapioida sitä paskaa vuosikymmeniä? Jos nyt joskus sattui pikkuisen reippaammin tyrkkäämään raudoitettavaa katuun, tai runttaamaan raudat kunnolla tiukalle, niin mitä sitten? Saivat mitä ansaitsivat.  Pomojen tyhmyyttä, etteivät tajunneet. 

Vaan täällä, täällä tuskin joutuisi esimiehen puhutteluun ihan pienistä. Tai edes tappelemaan juoppojen kanssa. Otto venytteli tyytyväisenä, nautti päästyään luotiliivien ikeestä. Tottahan ne mukana kulkivat, varmuuden vuoksi. Maalla jo välimatkat venyttivät hälytyksestä paikalle ehtimistä, ehtisi pysähtyä jossain mutkassa laittamaan liivit, jos tarvitsisi. Ei se minuutti tai kaksi lisää enää mitään muuttaisi. Ratissa istuvan Kiven mukaan Stenbergin suurimmat agendat olivat olleet Onttolan Taiston käräyttäminen ratista vielä kerran, Hämäläisen pontikkatehtaan löytäminen sekä tuhoaminen, Virvelibaarin valomerkin kyttääminen, ja Natalian, Vaaranpohjan itätaustaisen hammaslääkärin iskeminen. 
Hah, oli se tainnut olla aikamoinen pelle, koko äijä. Ilmankos sitä kutsuttiin pelkäksi Steenperiksi naureskellen. Kännissä ei hänenkään mittapuidensa mukaan saanut ajaa, joten Onttola otettaisiin kyllä tähtäimeen. Nataliaa ei, jopa hän sattui nimittäin tietämään, että nainen käytännössä asui uuden terveyskeskuslääkärin kanssa. Mahtoi Vaaranpohjan vanhoillisten joukko henkäillä kauhuissaan moisesta naisparista. Varsinkin, kun kuulemma varmojen tietojen mukaan Natalia odotti lasta jollekin muualta tulleelle puolipäiväiselle bussikuskille, joka oli karannut... Tai siis.... 
-Juu, olihan se... Kivi juorusi estoitta kuultuaan mikä tuoreen kolleegan mieltä askarrutti.  -Meinaan, että siis on, pikkusen sekavaa kyllä. Korven Kaarlo peri yhdeltä Lepistöltä mökin Jänönkäpäläjärven rannasta, sen isoäiti oli kotoisin kartanosta. Lepistön meinaan. Ensin se Kaarlo kaatoi Natalian, ja vaihtoi sitten kuitenkin Eedlaan. Se Eedla asuu vanhalla koululla, siellä kyläkaupalta eteenpäin. Pitää semmoista jotain.... tatuointipaikkaa meinaan. Ei kuulemma ikäero haittaa, eikä mikään. 
Otto sulki hetkeksi silmät, puri hammasta laskien kymmeneen. Helvetti, ellei Kivi lakkaisi meinaamasta joka lauseessa jotain kymmentä kertaa hän vielä vetäisi sitä turpiin. Oli näillä tapa ja asioita selittää, se sitä ja se tätä. Loputtomiin. 
Ainoa, mihin Otso aikoi tosissaan keskittyä edeltäjänsä listalla, oli Hämäläisen pontikkatehdas. Kyllä ne savut jostain löytyisivät, kun etsimään oikea mies laitettiin. Metsissä kulkemaan tottunut. 
Sille etsintäretkelle tosin Kivi ei pääsisi mukaan. Ei kuulisi koko asiasta sanaakaan.