P1110813.jpg

Näinä ankeina päivinä on monesti ajatellut ihmisen elämää. Kuinka ponnistelet korkeimmalle lähtölavalle, siitä liitoon ja tössähdät alas niillä metreillä kun tössähdät.
Ja sitten kaikki on ohi. Hetkessä.

On puuhattava vielä paljon ennen lopullisia hyvästejä, vaikka ne puuhat ovat pelkkää muodollisuutta. Tavallaan. 

Koska netti taas tänään näyttää toimivan poiketkaamme ajatusten muualle siirtämiseksi Ilvesvaaralla. Samoja asioitahan siellä pohdittaneen kuin täälläkin - paitsi että tuossa autuaammassa kolkassa maata ei tuskailla vielä jäätyvien tienpintojen sekä kesärenkaiden yhtälöä, ei uuvuta töissä eikä olla niin täysin järkeä vailla, kuin jossain muualla mielestäni. 

KYLMÄT TUULET OSA 4.  YLLÄTTÄVÄ VIERAS

Johannes Juhola pyöräytti tuolinsa ympäri, käänsi katseensa ikkunasta avautuvasta maisemasta takaisin kirjoituspöydälle. Hyvä pöytä se olikin, vanha sekä vankka. Kuulunut kartanoon jo isoisän aikana. Juholan rinnassa kohosi syvä huokaus. Enää ei isokaan talo elättänyt automaattisesti asujiaan, saati taannut varmaa vaurautta. Ehei, ihän helvetikseen hommia se teetti, ja tänään vastuu taas tuntui painavan hartioilla erityisen raskaana. Mieluummin olisi puuhastellut ulkona auringossa, vaan ei auttanut. Eilen, sadepäivänä, nettiyhteys oli jättänyt toimimatta, joten rästiasiat piti hoidella nyt. Ehkä ne puheet siitä valokuidusta täytyisi ottaa esiin uudelleen, laskea tarkkaan kannattaisiko. Toisaalta ei sekään kuulemma takuuvarma toiminnaltaan ollut, etätyöläiset valittivat kylällä tavatessa.

Vaan toimi netti ongelmitta tai ei, kummasti seutukunnalla oli elämä vilkastunut "koronapakolaisten" myötä. Pitkästä aikaa oltiin jopa siinä tilanteessa, jossa työvoimaa piisasi terveydenhoitopuolellakin. Juhola lähetti hiljaiset kiitokset johonkin yläilmoihin suurten sairaanhoitopiirien järjettömistä uusista, monimutkaisista ja huonosti toimivista potilastietojärjestelmistä sun muista kiristyksistä. Ne olivat antaneet riittävän monelle hoitajalle sen kuuluisan viimeisen pisaran kärsimysten maljaan. Vaaranpohja oli saanut kultareunukset. Yksi etelästä työhaastatteluun tullut hoitaja oli kuulemma puhjennut itkuun kuullessaan mitä täällä luvattiin: halpa, tilava asunto, päivähoitopaikka lapsille ja pieni koululuokka vanhimmaiselle, joustoa työaikajärjestelyissä, harrastusmahdollisuuksia pienellä rahalla kaikille. Kaikki tämä kävelymatkan kattavassa ympyrässä. Jopa muuttoavustusta. Elämän tasoa. 
Nainen oli allekirjoittanut työsopimuksen vanhainkodille samalla istumalla, yhtään empimättä.

Lääkäreitäkään ei puuttunut enää. Natalia, kunnan hammaslääkäri, oli hommannut oikein pätevän tuntuisen naisihmisen avoimeen virkaan. Natalian äitiysloman suhteenkaan tuskin tulisi ongelmia. Golfkentällä tutuksi vuosien mittaan käynyt Kivi oli vasta eilisiltana soittanut, avautunut pienessä konjakissa.
-Saatana miten pistää miestä närästämään tämä nykypolitiikka! Veroja maksat selkänahka verillä vuoskymmenet, saat säästettyä kesämökin verran, niin eikö tehdä mökkimatkoista mahdottomia. Bensan hinta hilataan pilviin. Ihan vihaksi pistää. Sellaista sähkövekotinta ei meikäläiselle kuule tule, saa hybridi riittää maailman pelastamiseen. Suomi on sen verran pieni maa, ettei meidän päästöt täällä paljon paina: ne on kuin kärpäsen pieru Saharassa johonkin Kiinan saastepilviin verrattuna. Yhtiövastikettakin just nostivat, kaukolämpö kallistuu ja kiinteistönhoitopalvelut ja mikä perkele muukin, kaikkea viitsi ajatellakaan. Värkkäävät töihin jotain uutta potilastietojärjestelmää, vaan minä pyyhin persettäni niillä papereilla. Lyön hanskat tiskiin. Myyn täällä koko roskan, muutan kokonaan mökille. Akkakin alkaa nostaa jotain varhennettua eläkettä, höpöttää maalaamisesta ja ties mistä kansalaisopiston kursseista. Et sinä Johannes millään vois siellä rakennuslautakunnassa puhua, että saatais poikkeusluvalla muuttaa mökki vakituiseen asuinkäyttöön?
Juhola oli kuunnellut kärsivällisesti, yhtynyt kiroilemaan polttoaineen hintoja ja nykypolitiikkaa. Kiven mökki muistutti enemmän hyvin varusteltua taloa kuin kesämökkiä, mutta pykälät oli pykäliä. Pitkän pohdinnan jälkeen onneksi löydettiin ratkaisu. Ainahan voisi vuokrata tai jopa ostaa kyliltä jonkun pikkuasunnon, johon muuttaisi virallisen osoitteen. Kuka sitä vahti, missä todellisuudessa aikansa vietti? Vaaranpohjalla ei kukaan, kunhan huolehti ympäristönsuojeluasiat pilkun päälle tarkasti, eikä lorautellut edes laiturilta järveen. Innoissaan Kivi lupautui viemään irtisanomispaperit heti aamusella, tekemään Natalian työt aikanaan. 

Juhola siirteli papereita pöydällä. Vaaranpohjan Meijerin mainoskampanjasta näytti kehittyvän menestys, eikä Juholan Luomun etiketeissäkään vikaa näkynyt. Vähän häntä oli arveluttanut hommaa Haukkalalle antaa, ja huonolta oli hetken vaikuttanutkin. Vaan sitten oli tulla tipahtanut maisemiin se nainen, Kaarina. Ravistellut Haukkalasta esiin entisen mainosmaailman kultasormen. Juhola pyöräytti tuolin taas ympäri, kohti ikkunaa. Antoi itselleen hetken aikaa ajatella pari vuotta takaperin syrjäkyliltä tyhjäksi jääneen talon ostanutta entistä stadilaista. Oli se, murheellinen tarina. Miten lie noussut taas mieleen, kaiketi jostain iltapäivälehtien otsikoista jonkun entisen kiekkoilijan raiskaussyytteistä.

Mikä ihme siinä olikaan, että heti kun mies sai kuuluisuutta tai uuden onnen, niin jostain aina pomppasi raiskausta huutava nainen? Kuinka ne eivät aikanaan, heti tuoreeltaan, marssineet poliisiasemalle syytettä nostamaan? Helpompihan se niin olisi ollut toteen näyttää, kuin vasta vuosien päästä. Silloin, kun oltiin pelkkä sana sanaa vastaan. Säästyisi poliisin aikaa tärkeämpiin, oikeisiin rikoksiin ilman turhia olemattomista vikisijöitä. Vaikka raaempien raiskauksien selvittämiseen, tai katuväkivaltaan. Naiset saisivat todellista oikeutta, eivätkä epäluuloja.
Jo vain, kyllähän Juholaakin oli yritetty aikanaan pariin kertaan vedättää, suorastaan kiristää. Vaan hän oli osannut ennakoida, pitänyt lujan linjan. Haukkalaa kävi sikälis sääliksi. Siltä oli mennyt kaikki, ennen kuin hovioikeudessa kumottiin syytteet. Nyhdettiin naiselta tunnustus valehtelusta. Onneksi täällä harvempi tiesi, saati välitti. Haukkalan oikea nimikään ei tietenkään ollut alkujaan Haukkala. Toisaalta niinhän ne olivat entisinä aikoina tehneet monet miehet: ottaneet talon nimen asumaan asetuttuaan. Kautta historian.

Kyllästyneenä harhaileviin ajatuksiinsa Juhola nousi. Tuoli narahti vanhuuttaan, samoin konttorin ovi. Portailla hän jäi hetkeksi siristelemään silmiään kirkkaassa auringossa. Samassa niskaa hieraisemaan noussut käsi pysähtyi kesken liikkeen. Mitäs mitäs... Pihaanhan kaarsi poliisin virka-auto. Ilman vilkkuja, mutta tuskin pelkästään huviajelulla. Onttolan Taistoakohan ne etsiskeli? Sillä tuppasi korkki hukkumaan usein, vaan eivät auton avaimet. 
Repsikan paikalta pudottautui maahan ihan vieraan näköinen kaveri. Saamari, taisi olla se Steenperin seuraaja!