P1090968.jpg

Syksy rynnii päälle täysillä, eivätkä nämä mielialatkaan tietysti nyt kovin riemukkaita ole hautajaispäivää odotellessa.
Mutta kun maailmanmenossakaan ei mitään mainittavaa mielipiteitä nostattavaa ole, niin käväistäänpä Vaaranpohjalla piristäytymässä! Vaikka meillä on tiedossa perinteisen sorttiset jäähyväisjuhlat on muunlaisiakin. Epäilemättä. 

Kaarlon aikaisemmat vaiheet kertova Anno Domini on tosiaan nyt Sivut-osiossa kokonaisuudessaan luettavissa, jos kaipaat kertausta, olet ihan että nevö hööd tai muuten vaan kiinnostaa...

KYLMÄT TUULET OSA 2.  MUISTOJUHLAT PUISTOSSA

Aamu valkeni hiljalleen ikkunan takana Kaarlon hörppiessä aamuteetään kultareunakupista. Kiirettä ei ollut, mihinkään. Iltapäivästä pitäisi vasta suunnata kirkonkylälle, käväistä pyöräyttämässä Scanian rattia koulukyytien verran. Siihen päälle toinen kieppi, ja yön jos nukkuisi uuden katon alla kerrostaloasunnossa. Totuttelisi. Eedla oli kadonnut jo pimeän aikaan omiin puuhiinsa vanhalle koululle, suikannut vain suukon poskelle vaatteet päälle kiskottuaan. Sanonut, ettei kannattanut rappusille saatille suotta kömpiä. Nähtäisiin taas päivän, parin päästä. 

Hyvissä ajoin Kaarlo körötteli Pajerolla Vaaranpohjalle. Käväisi kaupasta jääkaappiin välttämättömimmät, ja ajatteli kauniin sään houkuttelemana kävellä kirkkopuiston poikki tallille linja-auton hakuun. Ehkä istuskella hetken elämäänsä tuumimassa, ihailla ensimmäisten tippuneiden vaahteranlehtien keltaista mattoa, vanhojen tammien ylväyttä.
Vaan samaa oli ajatellut näköjään moni muukin. Hiekkakäytävän reunaman penkillä istuskeli sekalainen seurakunta, pari miestä makaili nurmikollakin muovikassit vierellään. 
Hetken Kaarlo harkitsi kiertävänsä paikallisen juopporemmin, kunnes huomasi Romppaisen viittovan kutsuvasti. 

-Kaarlo hei! Tuu sinäkin tänne! Meillä on meneillään muistojuhlat! 

No, ehkä vähän aikaa kerkeäisi. Kohteliaisuudesta. Kieltämättä mielessä ailahti puhdas uteliaisuuskin. Joukosta oli siis joku poistunut, ja kohta hänelle kaiketi kerrottaisiin ties miten käänteikäs elämäntarina - niitähän Vaaranpohjan tienoilla tuntui riittävän. Romppainen suoritti jo esittelykierrosta täyttä vauhtia, nimet mennä vilistivät toisesta korvasta sisään, toisesta ulos, mutta riitti kun nyökytteli jokaiselle. 
Tarjotulle kaljatölkille hän tietenkin puisti pahoitellen päätään. Kun ajoon lähdössä ja silleen, niin ei oikein passannut. Romppainen hörähti.
-Tässä mitään prosentteja ole, katto nyt ittekin: nolla, tuossa noin. Me otettiin pari tämmöstä tuota kirkkoherraa varten, se on semmonen raittiusmies.
-Niin, nykyään, vaikka kyllähän sitä aikoinaan tuli otettua. Merimiespappina sitä passasi pikkusen reippaammin, täällä minä oon yrittänyt enempi näyttää esimerkkiä. 
Tyrmistystä piilotellen Kaarlo tuijotti sänkileukaista, rennosti haalistuneeseen t-paitaan ja verkkareihin pukeutunutta penkin päässä likaisia lenkkitossujaan ojentelevaa keski-ikäistä miestä. Ei hitto, sehän oli käsivarsistaan tatuoitukin kuin vanhat linnakundit konsanaan! 
-Jaa no, ketähän me tässä nyt ollaan muistelemassa?  hän tajusi lopulta kysyä.

Selvisi, että joukko oli muistelemassa kylän omaa poikaa, Jorkkia, Romppaisen lähintä naapuria. Jorkin elämäntarina kerrottiin myös, kuten Kaarlo oli arvellutkin. Kansakoulu, kansalaiskoulu, lavalta armeijan iltalomilla löytynyt Sirkka, ja muutto kaupunkiin.
-Se on naisen takia mennyt elämä piloille niin monelta hyvältä mieheltä,  huokaisi kertoja nurmikolta.  -Se ei Sirkka meinaan suostunut maalle muuttamaan, ei ei, hienompaa piti olla. Houkutteli Jorkin sinne kaupunkiin, tehtaalle töihin. Hyvät oli palkat kyllä siihen aikaan paperimiehillä, en minä siitä pahaa sanaa sano. Vaan tiiäthän sinä naiset: mikään ei riitä. Pitää olla taloa ja tavaraa, uutta autoa ja kesälomamatkaa ja kakaroille kaikenlaista roinaa. Niin kauan niillä meni hyvin kun Jorkki kantoi paksua pinkkaa kotiin. Naisten rakkaus, se vaan tuppaa lakastumaan heti, jos tilipussi ohenee. Ne saneerasvat siellä tehtaalla, eikä Jorkki oikein ottanut hyvällä työttömyyttä. Tais pikkusen sortua ryyppäämään, mitä mies masennukseen muuta osaa... No, se Sirkka pakkas tavaransa toiseen kainaloon, kakarat toiseen, ja häipyi. Varmaan jonkun uuden elättäjän etsintään. Jorkki tuli tänne, kotia. Äiteensä eli vielä silloin, niin yhdessä elelivät. Sillä tapaa hissukseen, vaatimattomasti. 

Kerrattiin porukalla Jorkin epäonnisia perhekäänteitä, manailtiin lisää naisten petollisuutta, viimeisten elinvuosien ankeutta. Ylistettiin ystävyyden voimaa, lapsuudessa syntynyttä sekä kasvaessa vahvistunutta.
-Mitä me oltais oltu, vähän toisella kymmenellä, kun saatiin kesärengin pesti Jorkin kanssa,  Karpaksi kutsuttu mies pyyhkäisi kostuneita silmiään.  -Jorkin mummo piti taloa parin vanhapiikatädin kanssa, oli kaipaavinaan riskejä apumiehiä. Saatiin nukkua aitassa, eikä ne työt niin rasittaneet. Siihen aikaan oltiin riskejä äijiä kuule, vähäsestä iästä huolimatta. Kalaa jos mato-ongella saatiin tädit keitti soppaa, muuten syötiin perunan kanssa läskisoossia. Minä tiiättekö vieläkin muistan kuinka me ei Jorkin kanssa mitään parempaa oltu koskaan syöty. Kuola suupielissä, silmä tarkkana seurattiin kuinka mummo veisti ohutta siivua sikaa valurautapannuun. Korvissain kuulen yhä miten rasva ritis, ja puukauha kopisi pannun pohjaan jauhoja ruskistaessa. Jälkiruuaksi luvalla kaivettiin aitan pakastimesta jäätelöt. Oli se, oli... Onnellista nuoruusaikaa. 

Karpan loppuhuokaisua seurasi hiljaisuus. Kirkkoherra rykäisi säällisen tovin odoteltuaan, viritteli ääntään. Väki otti suoran rivimuodostelman, teki asentoa kuin armeijan paraatikatselmuksessa. 
-Suo kohti Herrani...
Virsi kajahti ehkä vähän epävireisenä, mutta sitäkin vaikuttavampana. Kauempana lapsiaan leikittäneet naiset pysähtyivät, jäivät empimään, ennen kuin liittyivät kuoroon mukaan helein, korkeammin soinnuin.
Kaarlonkin oli pakko pyyhkäistä silmiään. Mitä lie, roskaa ilmassa...