kantri%20010.jpg

Pitkän pimeän keskellä ei paljon silmää tekisi mieli avata. Tai ei ainakaan ulko-ovea.
Vaan pakko. Työ kutsuu. 
Talvea on hankala rakastaa. Ainakaan vielä joulukuussa, auringon piileskellessä näkymättömissä. Jos se keskellä päivää hetken helliikin, niin vain muita - minut on teljetty ikkunattomaan maailmaan niiden vähien tuntien ajaksi. 

Jouluvaloja ripustellaan yhä kiihtyvään tahtiin ikkunoihin, puihin sekä pensaisiin. Monet ovat varsin kauniita - toiset räikeydessään tyrmääviä. Kukin makunsa mukaan, mutta joku tolkku touhussa kannattaisi pitää mukana. 
Tänä vuonna marketeissa ryysiminen joka tapauksessa kannattaisi jättää vähemmälle, kiitos koronakäyrien suunnan.

Samaiset käyrät ovat synnyttäneet keskustelua koronapassin vaatimisesta työpaikoillakin. Vastustajien huuto kohoaa kovana.
Unohdetaan se seikka, että työnantajalla on velvollisuus huolehtia työntekijöidensä turvallisuudesta. Jos katsotaan rokottamattomien olevan uhka, vaihtoehdot jäävät vähiin. 

Vietettyäni teho-osastolla aikaa suosittelisin kyllä jokaista tekemään kaikkensa välttyäkseen joutumasta sinne. 

Pelko on monisyinen asia, kuin kaleidoskooppi. Elämäkin on yllättävyyttä täynnä, ja puskista voi toki pompata eteen mitä tahansa, koska tahansa. Muutakin kuin korona. Sehän on tässä marraskuun aikana nähty. Nyt, kun arki alkaa tasaantua, uskaltaa jo hengitellä kevyemmin. Kuinka vaikeista paikoista me vielä katsomme toisiamme kysyttiin jossain runossa muinoin. Jotenkin se palanen palautui mieleen teho-osastolla tajutonta Miestä katsellessa, epätietoisena tulevaisuudesta.
En osaa edes kuvitella miten katkeralta jostakin läheisensä vastaavassa tilanteessa menettäneestä tuntuu ajatella meitä, joille kävi paremmin. 
Kaikkein vähiten uskallan kuvitella millaisia ristiriitaisia tunteita kokevat he, jotka saivat teho-osastolta kotiin melkein vieraan ihmisen, toisten avun varaan lopuksi ikää jäävän. 

Vaaranpohjalla onneksi elellään vailla huolia, kekri- eli köyrijuhlat Haukkalan salissa ovat kestäneet näiden tosielämän käänteiden takia jo niin kauan, että lienee korkea aika palata sinne. Ei ehkä aivan täydessä terässä vielä kirjallisesti eikä juonellisesti mennä, mutta mennään kuitenkin. Meidät evakoiden lapset onneksi aivopestään jo heti pienestä saakka uskomaan, ettei muuta suuntaa kuin eteenpäin ole olemassakaan. Tyhjästä aloitetaan uudelleen niin monta kertaa kuin tarvis on. 

KYLMÄT TUULET OSA 10.  YÖN SYLIIN

Jossain muualla saliin olisi laskeutunut oitis kiusaantunut, silti vähän vahingoniloisen uteliaisuuden maustama hiljaisuus. Kaikkien katseet olisivat kohdistuneet pistävinä Kaarloon, ja toki myös jokunen paheksuvana tökerösti kysymyksensä töräyttäneeseen. Sivistynyttä näyttelevissä piireissä ei yksinkertaisesti udeltu keneltäkään panemisista. Korkeintaan loppuillasta, humalasta samein silmin kahdenkesken tai pienemmässä porukassa. Mies tunsi kuinka huonot muistot yrittivät tunkea esiin. Se sotku, jota pakoon hän tavallaan oli Vaaranpohjalle muuttanut.

Haukkalan salissa Huldan tokaisua tuskin noteerattiin. Kaarlonkin silmissä häivähti selvä huvittuneisuus ison miehen kumartuessa alemmas, katsomaan pyörätuolissa istuvaa Huldaa kasvoihin.
-Jaa, kait sen niinkin voi sanoa. Ja jos minä oikein muistan, niin etkös se ollut sinäkin nuorempana vallan vikkelä likka niitä aittas ovensaranoita aukomaan? Taisit pistellä reikiä monen pojan sydämeen rakkautes ruusunoksilla.
Huldalta pääsi ihastunut kiherrys. Tottahan toki, oikein Kaarlo muisti! Ai ai, niitä aikoja sentään...

Mies jätti toiset muistelemaan rauhassa menneiden vuosikymmenten asioita. Eteisessä, kesken matkaa keittiöön, oli pakko poiketa kuistille. Katsella ulos syystalven pimeyteen, lyhtyjen valossa piirtyvään puutarhaan. Rinnassa ailahti kipeä kaipaus. Kaarinan olisi pitänyt olla täällä tänään. Hän pystyi melkein kuvittelemaan naisen jokaisen ilmeen, helisevän naurun, kohti vieressä istuvaa vanhusta kuuntelemaan taipuneen pään asennonkin. Sen, kuinka he yhdessä seisoisivat kuistilla vilkuttamassa viimeisille bussiin nousijoille. 
Piti pyyhkäistä kirveleviä silmiä kämmensyrjällä, ennen kuin jatkoi matkaa.

Kahvipöytään katettiin kirjava kokoelma toinen toistaan ruusukuvioisempaa sekä kullatumpaa kuppia. Talon varastoista sellaista määrää ei yksinkertaisesti ollut löytynyt, mutta Eedlan kirpputorilta kyllä. Täytekakkuakin leikattiin ties kuinka vanhalla ja ties kenen perintölapiolla. Kastettiin vehnästä sekaan, huokailtiin tyytyväisinä. Kirkkoherran kasvot punoittivat jo muustakin kuin salin lämpötilasta. Kynttilöiden hitusen lepattavat liekit värjäsivät ohuet konjakkisiivut lasien pohjilla meripihkan täyteläiseksi. 
Ajattelematta sen enempiä mies istuutui pianon ääreen, alkoi soittaa Vihreitä niittyjä. 

Juhlien lopuksi jouduttiin bussiin onneksi kantamaan vain Hulda. Muut könysivät yhteen ääneen kiitellen omin jaloin, tosin pienen avustamisen turvin. Kirkkoherra kuorsasi tyytyväisenä salin peräkammarissa, vaan joutihan tuo siellä maata. Ehtisi hän sielunpaimenen laumalleen saarnaamaan viedä, jahka aamu koittaisi. 
-On se kyllä...  salin pöydästä viimeisiä astioita pois korjailevat naiset puistelivat päitään.  -Ihan on eri maata kuin meidän vanha rovasti. Haudassaan kääntyis, kun näkis. 
-Taitaisi kääntyä tämänkin talon edellinen isäntä,  
mies naurahti siirtäen keskustelun kätevästi toiseen aiheeseen. Haukkalan historiasta löytyi kuulemma kaikenlaista, osa pikkuisen valonarkaa jopa. Kieltolain aikaan moni markka kilahteli kirstuihin vähän pimeämmistä puuhista, eikä sota-aika säästänyt maalaispitäjiäkään menetyksiltä. Niiltä ajoilta pohjasivat sekä Haukkalan talon rakentaminen, että lopulta tyhjilleen jääminen suvun viimeisen edustajan kuoltua. 
Jotenkin kaikki tarinat tuntuivat jossain kohtaa kiertyvän Juholan kartanoon, vähintään sivuavan sitä. Aina Kaarlon asuttamasta Lepistön torpasta Jänönkäpäläjärven rantojen muihin mökkeihin. 
Juhlavieraiden puheissa oli moneen kertaan vilahdellut Lahtimaan Voitto, murheellisesti nuoren morsiamensa menettänyt mies. Kuka oli nuorena tehnyt Voiton kanssa tukkisavottaa, kuka kaivanut ojaa. Hulda oli huokaillen muistellut häitä, joissa se oli sitten tapahtunut: Voiton kaunis Eedla karannut vieraan miehen matkaan. 
-Kyllä minä sen heti näin. Silleen kun ne toisiaan katsoivat, pyörivät valssia lavan nurkasta nurkkaan sokeina kuin Kantolan pässi kiimassaan. Arvasin ettei hyvä seuraa. Kaikille sanoin, ettei se Eedla missään järven pohjassa ole: toisen miehen matkassa se menee. Ja menikin. Voitto sitä suri lopun ikää, tyttö sentään kasvatettiin kartanon vanhan isännän toimesta. Vaan kaitpa se levoton veri lie silläkin raasulla, missä lie nykyään. 

Mies olisi osannut vastata pohdintaan, Kaarlo vielä paremmin. Silti he olivat molemmat pysytelleet vaiti. 
Mies siksi, ettei asia oikeastaan kuulunut hänelle. Kaarlo kai hienotunteisuuttaan, tai ehkä siksi, että heistä molemmista tuntui yhtä mahdottomalta ajatella tuntemaansa Eedlaa samaksi nuoreksi tytöksi, josta Haukkalan salissa puhuttiin. 
Heidän Eedlansa oli iätön ja ajaton, jostain täysin toisesta maailmasta.