IMG_20201121_101204%20%282%29.jpg

Ihmeitä ei tapahdu - niitä tehdään. Onneksi. Mies pääsi kotiutumaan sairaalasta eilen, ja vastoin kaikkia ennusteita sain takaisin ihan tutun, entisen Miehen. Ellen peräti hieman paranneltua, joskin hyvin murjotun näköisen toki. 
Tiedämme kyllä olevamme erittäin onnekkaita. Ennustehan lupaili täysin päinvastaista lopputulosta.

Loppumetrit sairaalamaailmassa hämmentävät edelleen suuresti. Kotiuttamisosaston toiminta oli sen verran sekasortoista. Paperit lyötiin kouraan, soitettiin Kela-taksi, ja se oli siinä. Lääkäri toki vastasi soittopyyntööni, mutta eipä siitä paljon muuta syntynyt kuin epäsopua. Mies oli jo edellisenä iltana kipannut rauhoittavat tyynen rauhallisesti hoitajan silmäin alla roskakoriin, ilmoittanut nukkuvansa paremmin ilman - ja nukkunutkin yli 8 tuntia. Heräsi pää yhtä selvänä kuin ennen sairastumistaan. 
Tutun psykiatrin mukaan nykyään lyödään randomina suunnilleen kaikille vahvat muotinapit. Ihmettelin miten todellisesta pään toipumisesta voi tietää mitään, ellei näe tilannetta ilman lääkkeitä? Saati kun lääkkeiden sivuvaikutuslistakin nosti hiukset pystyyn. 

Toisekseen omaisten pitäisi ottaa sokkona hoitovastuu kotiutetusta kuntoutujasta. Oli se mieli miten sekava tahansa, omaisille ei tietoja anneta kuin hohtimilla kiskoen, jos silloinkaan. Vahdi siinä sitten edes lääkkeet.

Niin, ne lääkkeet... Sairaalasta ei anneta mukaan pillerin pilleriä, eikä tabletin tablettia. Kiirettä piti ehtiä apteekkiin. 
Siellä odotti seuraava yllätys. Vaikka farmaseutit kuinka tilannetta tutkivat ei ohjelma suostunut hyväksymään korvattavuutta kalleimmille lääkkeille. Lopputulos: anottava Kelalta jälkikäteen + yli 300 euron lovi pankkitilille. 
Kysynpä vain kuinka ilman puskurirahastoa tästä selviää. Yhtään lääkettä kun ei saisi väliinkään jättää. 

Näitä on pohdittu yhdessä, otettu välillä päivänokosia, ulkoiltu varovasti pihalla. Miehen mielipide on selkeä: osastonhoitajien pätevyysvaatimuksiin pitäisi lisätä vähintään aliupseerikoulutus. Palkata sen lisäksi jokaiselle kotiutusosaston kaltaiselle osastolle ensiapuna pariksi viikoksi muutama vanhanajan vääpeli organisoimaan toimintaa. Sen jälkeen jokainen takuulla tietäisi tehtävänsä, kaikki tulisi hoidettua, turha sähellys karsiutuisi pois ja viestintä toimisi. Mekin ehkä tietäisimme miksi toiseen käteen oli jätetty kanyyliportti vielä kotiutettaessa. Nyt se ei selvinnyt mistään, eli roskiin meni. Toisaalta eiväthän ne itsestäänsulavat langatkaan koskaan ole sulaneet, vaan jouduttu nyppimään itse pinseteillä helvaseen. 
Kannatan ajatusta armeijan johtamisosaamisen hyödyntämisestä lämpimästi. Ei se huonommaksi ainakaan voisi toimintaa enää muuttaa.

Mutta hei! Mitäpä jos tänään näiden iloisten tunnelmien kunniaksi käväisisimme taas pitkästä aikaa Vaaranpohjan pitäjässä? Siellähän jäi reilu viikko takaperin köyrijuhlat pahasti kesken! 

KYLMÄT TUULET OSA 9.  PÖTYÄ PÖYTÄÄN 

Salissa vallitsi selkeästi odottava tunnelma miehen palatessa pakastinkylmän pontikkapullon kanssa. Huldan pyörätuoli oli parkkeerattu pöydän päähän, isännän paikalle. Varsin valtaa pitävät olivat kyllä Huldan otteetkin linnunluisten sormien paukuttaessa 90 vuoden kokemuksella snapsilasia liinaa vasten. Puinen kansilevy vain pamahteli.
-Nyssitä juomista, kloppi! Muuten ehritään kuolla kuivin suin! Ja kaarakkin kunnolla! 
Mies loi anovan, epätietoisen katseen kirkkoherraan - joka puolestaan tuntui äkkiä löytäneen salin katonrajasta jotain todella mielenkiintoista. Teki mieli kirota. Eikö sitä aina muistutettu, ettei lääkkeiden kanssa sopinut käyttää alkoholia, ja ihan takuulla näin vanhoilla ihmisillä riitti pillereissä. 

Onneksi keittiöstä täyteen lastattua tarjoiluvaunua työntäen saapuva "apuemäntä" tiesi missä mentiin. 
-Anna minä huolehdin ne kaatamiset. Käytiin alkuviikosta sen uuden terveyskeskuslääkärin kanssa läpi kaikkien lääkelistat. Ei kai se ihan laillistakaan lie, vaan kuka näistä valittaa? Harvalla on enää omaisiakaan. Ihan liikuttui, Venäjällä tämmöinen vanhojen ihmisten kunnioittaminen on vallan tapana kuulemma. Tuo Irma tuolla keittiössä on kotisairaanhoidossa, tietää kyllä. Sanoo, että viekööt sitten linnaan vaikka tai antakoot potkut, pääseepä eläkkeelle muutaman kuukauden etuajassa. Paina takapuolta penkkiin, me hoidetaan tästä eteenpäin.

Mies asettautui ainoalle tyhjäksi jääneelle tuolille. Alettiin mättää lautasille ruokaa. Seuraavat hetket salin täytti maiskutusten, tyytyväisten huokailujen ja aterimien lautasille kilahtelun äänisekoitus. Vasta kun alettiin levittäytyä taas laajemmalle huoneessa puhkesi puheensorina. Kumarainen papparainen oikoi lyhyenläntää varttaan suu leveässä virneessä.
-Pistäs poika musiikkia! Tässä ihan nuortuu, tekis vallan mieli laittaa jalalla koreaksi. Kun minä sotien jälkeen pistelin polkkaa lavalla se oli tuo Vieno heti myytyä tyttöä. Ai että sillä posket punoitti, saatille sain lähteä heti ja pikkusen pöllipinon takana halata. 
Samaan vauhtiin Einoksi esittäytynyt, "vasta 94-vuotias" teräsvaari muisteli renkiaikojaan Juholassa. Leukaa vedettiin kotimökin koivunoksassa 36 vetoa peräkkäin, eikä mitään doupingia tarvittu: perunaa, ruisleipää, ja sienisoossia, joskus harvoin läskiä rautapannuun tirisemään. Siinä ne Einon ohjeet pitkään elämään. 
Vaan jos hän luuli juuri vieraistaan vanhimman kanssa jutelleensa, niin väärin luuli. Einon kehuskelevista muisteloista syntyi oitis erään sortin kilvanlaulanta.
-Älä, älä yhtään ylpeile. Minä kuule olin melkein paimenessa jo, kun sinä vasta synnyit! Parhaassa iässä kaivoin ojaa päivässä...

Päätään puistellen mies asettautui takaisin pianon ääreen, tapaili hajamielisesti sointuja tietämättä itsekään mitä haki. Ojankaivuusuorituksillaan leveillyt pappa sen sijaan muisti kesken kehuskelunsa tarkalleen mitä tahtoi:
-Voi kun olis vielä rippari... Semmonen riisuuntuva nainen, tiiättekö. Juhannusjuhlilla vuonna 67 näin käärmesnaisen, oi että se oli... Ihan silmissäin näen yhä sekä iäti...
Pahoittelut siitä, ettei sentään sellaista ohjelmanumeroa ollut tiedossa keskeytti vuorostaan pyörätuolinsa yllättävän ketterästi paikalle rullannut Hulda. Katseen pienestä harittamisesta saattoi päätellä pontikkaa olleen riittävät sentit. Silmäiltyään arvostelevasti miehiä edessään teräsleidi antoi armottoman tuomionsa.
-Kyllä soon tuolla Kaarlolla parempi perse. Luuletteko te, etten minä muka enää miehistä mitään ymmärrä? Äläkkä yhtään siinä vääntyile, kun minä puhun! Sanos panetko sinä sitä tatuointinaista?