IMG_20211114_123721.jpg

Viikkoon on mahtunut miljoonia tunteita laidasta laitaan, on sukellettu helvettiin - ja noustu takaisin pintaan. 
Joskus tarinoilla voi olla onnellinen loppu. Tai ainakin melkein.

Vaikka ennuste oli huono, on toipumisen nopeus ja lopputulos mykistänyt kaikki. Paitsi Miehen, tietty.
Tällä viikolla päästiin tekemään potilassiirto lähemmäs kotia, vain reilun tunnin ajomatkan päähän keskussairaalan teholle.
Sielläkin suunnitellaan jo seurantaosastolle pääsyä, vaikka mieli palaisi kyllä jo kotiin heti, jahka viimeisistä letkuista irrotetaan. Keuhkokuume selätettiin, kylkiluissa menee viikkokausia joka tapauksessa, eikä sen niin väliä mistä poliklinikoille suuntaa. Lähimuisti kuitenkin temppuilee, eikä se askelkaan kovin vakaa tai pitkä ole, joten yritetään saada potilas pysymään petissään. 

Meille tilanteen teki siedettävämmäksi inhorealistinen ennakkosuunnittelu. Asiat pohdittiin etukäteen, viimeisimmän ulkomaankomennuksen lähdön tienoissa. Koronan myötä uudelleen. Ohjeet olivat selkeät: jos jotain käy, pidätte huolta toisistanne, itsestänne, ja rintamalinjan suorana. Tiesin mitä asioita pitää hoitaa, kenen puoleen kääntyä. 

Asianajovaltakirjoista muistutin jo. Muistutan myös puskurirahaston tarpeesta. Työterveyslääkäri kirjoitti viikon sairasloman unirytmin sekä voimien palautumista varten. Nämä lomat vain ovat palkattomia, tai siis Kelan päivärahan alaisia korkeintaan. Suru ei ole sairaus, eikä stressikään. Eihän työuupumuskaan ole.

Tietenkin lääkäri tarjosi myös työterveyspsykologille menoa. Kieltäydyin. Kerroin omaavani vahvat tukiverkot, asiaa on voinut käydä läpi ihan riittävästi. Ja onkin voinut, mistä olen hyvin kiitollinen. Entiset "poikaystävät" ovat tarjonneet sekä henkistä, että käytännön apua. Luultavasti siksi, koska tietävät miten huono olen pyytämään. Jopa auto on vihdoin löydetty, joskaan en todellakaan anna pisteitä poliisille toiminnastaan eli toimimattomuudestaan. 
Toisaalta voidaan miettiä, ja kannattaisi miettiä, kuormitetaanko virkavaltaa nykyään turhilla ruikutuksilla. 

Kaikkein suurimmat kiitokset lähetän niille Espoon Puskaradion kautta löytyneille elvyttäjille, joiden ansiosta lopputuloksesta ei päässyt muodostumaan huomattavasti synkempi. Kun työpaikallasi seuraavan kerran pohditaan TYHY-päivää, mitäs jos pyytäisitte hätäensiapukurssia? 

Nyt jos koskaan tarvittaisiin Ilvesvaaran kaltaisia iloisia asioita, mutta olen luvannut yrittää tänään nukkua. Jopa ajoissa. 
Ehkä huomenna sitten.... Ei voi tietää - sillä kuten taas kerran opittiin, elämässä mikään ei ole varmaa.