received_957819427740265.jpg

Kuvan sairaala ei liity alla olevaan tekstiin - pääsemme kuitenkin tunnelmaan 

Tänään muutuin Hirviöomaiseksi. Meilahden teho-osaston ja keskussairaalan sydänvalvonnan jälkeen tuntui kuin olisi varoittamatta avantoon pudotettu. Niissä kaikki toimi, erinomaisesti. Tänään kuitenkin kaikki potilaat potkaistiin tehopuolelta pois, seurantaosastolle. Tästä ei toki minulle tiedotettu, vaan Mies itse ehti laittaa viestiä ennen kuin ehdin lähteä.

Sieltähän tuo sitten löytyikin, potilasaulasta. Sänky kivasti siinä vieressä, käytävällä. 

Ohjelappujen mukaisesti kävin toimistoon huikkaamassa saapumisestani. Rohkenin kohteliaasti myös kysäistä, josko omahoitajaa tai lääkäriä peräti.... Kukaan ei tiennyt kenelle asia kuuluu, eikä ketään kyllä tuntunut pahemmin kiinnostavankaan. Kädet ristissä rinnalla katseltiin pitkin seiniä, yksi sentään jotain koneella naputteli. 
Se hyvä siinä tietysti oli, ettei hätyytelty poiskaan. 

Reilun kahden tunnin jälkeen Mies alkoi käydä jo melko kuumana. Minäkin hitaasti lämpenin. 
Lopullisesti sitten, kun viimein risupartainen lääkärilapsi vastahakoisesti patistelun jälkeen vilahti kertomassa 23 sekunnin verran, ettei kotiuteta tänään, ja muusta me ei tiedetä täällä mitään. 
Kiitos sille vanhemmalle naiselle, joka kävi lopulta kiskomassa kansliasta esiin nyrpeän, tiuskivan neitosen. 
Eihän siitä tietysti viisaammiksi tultu, kun heti alkuun vetäistiin esiin Vierailuaikakortti, ja paiskattiin heippalapulla puhelinnumero käteen. Siinä koko anti.
Jotenkin tulin siinä kohtaa kertoneeksi ihan rehellisen mielipiteeni osaston toiminnasta. Kuinka meillä saisi tuolla asenteella ja asioihin tarttumisella potkut oitis töistä. 
Saatoin jopa sanoa, että tämä teidän touhuhan on ihan perseestä. Kukaan ei tiedä mitään, mikään ei kuulu kenellekään, ja minun takapuoleni ei tästä sängyltä nouse, ennen kuin joku tietää ja jollekin kuuluu.

Kaikkein eniten teki kipeää se välinpitämätön, tympeän kiukkuinen asenne - kuinka puhuessa Miestä katsottiin pitkin nenänvartta. Tuota pahuksen riesaa.

Kotimatkalla jäsentelin ajatuksiani, ja aina tuo sama asia nousi pintaan. Minut on opetettu kohtelemaan kaikkia kunnioittavasti työssäni. Jopa rappioalkoholisti ansaitsee ihmisarvoisen, asiallisen kohtelun. Pahinkin narkkari on jonkun lapsi, jollekin rakas sekä tärkeä.
Olisin tietenkin voinut huomauttaa nyrpeälle hoitajalle, että sori vaan, pientä rispektiä: tämä karu äijä tässä maksaa veroja vuodessa enemmän kuin sinä tulet ikinä saamaan bruttonakaan palkkaa, ja jos hammas puuttuukin, niin töissä sekin meni. 

Oleellisinta tässä tarinassa ei ole kuitenkaan se, miltä minusta tai Miehestä tuntuu, tai kuinka lääkärinalku ja hoitajatar valittavat kotona Hirviöomaisesta. Osaston toiminta on selvästi huonosti johdettua, työnkuvat himmeän hämäriä. Työtyytyväisyys huonoa. 
Oleellisinta sen sijaan on se, että jokainen tällainen kohtaaminen lisää niitä ihmisiä, joiden mielestä hoitajat eivät ansaitse penniäkään lisää palkkaa, saati arvostusta. 
Ja se, jos mikä on väärin heitä kohtaan, jotka tekevät työnsä kunnolla. 

PS. Saa jakaa ihan vapaasti - varsinkin sairaalamaailmassa sen pohtimiseksi ovatko käytännöt omassa työpisteessä kunnossa ja miten voitaisiin parantaa, esim jospa vaikka enää kukaan ei olisi näkymätön, vaan jokaisesta otettaisiin heti napakasti koppi.