20211104_190117.jpg

Ihmisiä voidaan onneksi korjata, toisin kuin sirpaleiksi menneitä astioita. 
Toisaalta toipuminen vie aina aikaa, pikaliimalla homman hoitaisi hetkessä. 

Marraskuu tuntuu tänä vuonna jopa normaalia mustemmalta, raskaammalta. Jokaisen onnekkaan, uuden päivän mukana kulkee varjona pieni pelko. Jospa yhä käy jotain, entä jos tapahtuu käänne huonompaan, entä jos... Pahentunut koronatilanne tuskin kenenkään ajatuksia keventää, saati kirkastaa. Meille tartunta tietäisi nyt suorastaan katastrofia. 
Töihin on silti mentävä. Olemme kyllä olleet onnekkaita sikälikin, että jokaisena päivänä Miestä ei ole tarvinnut jättää yksin. 

Tulevien kontrollien suhteen on saanut vääntää verenpaineet tapissa. Keskussairaalassa hyvin osuutensa hoitaneet ovat huolehtineet jatkoista kotipaikkakunnalle erinomaisesti. Sen sijaan kotiutusosaston puuhissa vallitsee sama kaaos kuin paikan päällä taannoin. Lähete oli kyllä tehty, mutta kukaan ei ollut vaivautunut toimittamaan sitä eteenpäin. 
Toisaalta eipä sieltä ohjeistettu muutenkaan edes mihin ottaa ongelmatilanteissa yhteyttä. Nyt odotellaan mielenkiinnolla muistaako kukaan lähetellä kutsukirjeitä vastaanotoille.

Vielä joitakin vuosia takaperin yli 90-vuotias, monisairas syöpähoidoista kieltäytyjä passitettiin oitis keskustelemaan psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa. Nykykäytännöistä en tiedä, ainakaan kuolemaa kurkistaneelle ei tarjota minkäänlaista henkistä tukea. Ei sairaalassa, eikä sairaalan jälkeen. Entä jos jäätkin yksin ahdistavien ajatustesi kanssa? Senkä takia niitä pillereitä pöhnään asti niin innolla tyrkytetään: vaimentamaan kaikki aivotoiminta? 
Ikä tuo sikäli kestokykyä, että toisen satunnaiset jupinat osaa päästää toisesta korvasta sisään, toisesta ulos. Kuulee vain olennaiset. 


Koomisiakin käänteitä toki tulee eteen. Kuten vaikkapa HUS Teho-osaston tekstiviesti Miehelle tänään. Siinä pyydettiin kertomaan kokemuksia hoitojaksosta toiminnan kehittämiseksi. Mutta mutta... Kuten Mies totesi: ei pysty, ei kykene, kun ei koko visiitistä mitään muista (anestesiakoomassa pidetyt harvemmin tarkkailevat ympäristöään, ja herättelyn onnistuttua tulikin jo siirto omaan keskussairaalaan puolipöhnässä). 

Toisekseen kodissamme on tapahtunut Suuri Muutos. Televisio on kaivettu esiin, jopa käynnistetty yli 2 vuoden tauon jälkeen. Eduskunnan kyselytuntia ei nauramatta katsele. Siinä salissa vähemmän maalaisjärki tuntuu vallitsevan. 

Kriisitilanteet haastavat aina myös parisuhdetta. Sitä tuntee halua ristiä käsivarret suunnilleen kainaloihin saakka saadessaan kahlata näitä aikoja läpi Miehen kanssa. Ihmisen, jonka kanssa voidaan tarpoa suossa rinnakkain, toinen toistamme tukien. 
Alan entistä paremmin ymmärtää miksi ohjeistus ulkomaankomennukselle kuului "pidätte huolta toisistanne, itsestänne ja rintamalinjan suorana". Jos uuvutat itsesi, kuka sinut pelastaa? Sitä kannattaa välillä pysähtyä pohtimaan. 

Katsellessa sohvalla pötköttelevää Miestä arki vaikuttaa uskomattoman tavalliselta. Välillä miettii näkikö vain pahaa unta.
Sitten tulee iltasuihkuun menon aika ja vaatteiden riisumisen myötä todellisuus. Laihtunut, mustelmainen keho elvytyksestä rintakehälle jääneine palovammoineen. 
Niistä kyllä on pelkästään kiitollinen. Sain sattumalta jopa tilaisuuden lähettää kiitokset ambulanssipojille - jotka hekin joutuivat tilanteeseen kesken siirtoajon, mutta suorittivat tehtävänsä kuin kunnon sankarit konsanaan. 

Miettii tässä toki sitäkin kuinka pitäisi taas kerrata hätäensiapu. Kokeilla muistaako deffan käyttöä, onko edelleen täydellisen surkea nieluputken survomisessa ja niin edelleen...

Vaaranpohjalle tekisi hyvää mennä, vaan tänään ei jaksa. Sairasloman aikana kertyneet rästityöt on pitänyt hoitaa normihommien ohessa, eikä keskittymiskyky taida olla muutenkaan huipussaan.