joulu%20097.jpg

Harmaimmissakin päivissä on sentään hieman valonkajoa. 
Elämässä onneksi menee kirkkaammin. Kiitos Itsenäisyyspäivän saa lojua kiireettä kotona useamman vuorokauden.

Seikkailut Terveydenhuollon Ihmemaassa jatkuvat. Perjantaina eli eilen kipitettiin läpi hyytävän viiman laboratorioon, ja toisaalle pään magneettikuviin. (Samassa taajamassahan näitä ei voinut hoitaa). Eikä ilman verenpaineen nousua, tietty.
Sillä ai että! Eikö vain Miehelle tulleessa kutsukirjeessä iloisesti vinkattu monen sentin nettilinkkiä: täältä voit lukea kuvausohjeet.
Minä menin ihan MITVIT PRKLE! vikatilaan oitis naputeltuani litannian - todetakseni tiedonsaannin tyssäävän pankkitunnuksien vaatimukseen. Siis miten esim. anoppini mihinkään nettiin mitään tutkimaan menee? Ikinä siellä ole surffaillut. 
Jos kerran tuherretaan paperikirje, samalla vaivalla siihen voisi pari riviä ohjetta nykäistä - tätä vauhtia päivystyksen ovellakin pitää varmaan kohta kirjautua nettipankkitunnuksilla tai kännykkäsovelluksella vähintään? Sehän karsisi kivasti jonottajista osan pois. Saman tien voitaisiin osa toimenpiteistä laittaa tee-se-itse-katso-video-netistä listalle. Ei tarvitsisi etäyhteyttäkään tohtoriin suotta. 

Koska nykyään suunnilleen jo puolet työpäivistäni kulutan digikelkasta pudonneiden ohjeistamiseen, ja nettiviidakossa heti sen laidalla eksyneisiin, protestoin suureen ääneen. Kehityksen vauhti jättää yhä useamman yhteiskunnan ulkopuolelle. Ikään katsomatta. Valitettavasti päättäjät eivät tätä tahdo uskoa, eivätkä älykännykästään riippuvaisetkaan. 
No, odottakaas... Vielä tulee sekin päivä, jolloin se kirottu kapineenne pimenee äkkiarvaamatta... 

Mutta Vaaranpohjallahan pimeni viimeeksi vain kirkkoherra Haukkalan peräkammariin. Miehellä on paljon visioita Juholan perinteisten Itsenäisyyspäiväjuhlien varalle, vaan sitä ennen koittaa kekrijuhjien jälkeinen aamu yllätyksineen. Talvihan tekee vasta tuloaan Ilvesvaaran rinteille - sillä kuten muistamme, siellä kaikki on aina paremmin kuin todellisuudessa.

KYLMÄT TUULET OSA 11.  AH AAMUN ANKEUTTA, KIRKKOHERRAN KANKEUTTA

Keittiön siistimiseen oli mennyt vielä vajaan tunnin verran juhlavieraiden lähdettyä. Tarjoilusta huolehtineet naiset olivat katsoneet epäluuloisesti alta kulmien miestä tämän vakuutellessa, että selviäisi kyllä tiskeistä. Siinähän ne kultareunakahvikupit huuhtaisisi kuivumaan astianpesukoneen pyöriessä. Uni ei kuitenkaan saapuisi aikoihin, ei tämmöisen päivän jälkeen. Työhommiakin tehtävänä, sähköposteja laiteltavana... Mitä kirkkoherraan taas tuli, hän huolehtisi aamusella uusia voimia yön verran keränneen sielunpaimenen saarnastuoliin kymmeneksi.
Katsellessaan pimeyteen katoavien auton perävalojen jättämään tyhjyyteen miestä jopa hieman nauratti, rinnassa kaihertavasta kaipuusta huolimatta. Kirkkoherra epäilemättä vetäisisi ilmeenkään värähtämättä seuraavan päivän saarnansa suoraan niin sanotusti hatusta, ja täydestä menisi. 

Mutta kaipuu... Jäämättä pohtimaan enempiä mies harppoi yläkertaan, kahmaisi laatikosta luonnoslehtiön sekä kaukalosta hiilenpätkän. Käsi alkoi kuin itsestään vedellä tyhjälle pinnalle hahmotelmaa kynttilänvalossa juhlapöydän päässä istuvasta naisesta. Muistaakseen Kaarinan piirteet hänen ei tarvinnut enää edes vilkaista kesäisiä valokuvia. Tänä vuonna Vaaranpohjan Meijerin hyvän joulun toivotusten myötä maailma kiirisivät hänenkin terveisensä. 

Jostain syystä kirkkoherra pysytteli aamusella paljon edellisiltaista hljaisempana. Hörpättyään käsi aavistuksen täristen mukillisen kahvia ja puoli lasia tuoremehua särkylääkkeen kera vieras käväisi pikaisesti suihkussa siistiytymässä. Sen jälkeen ajeltiin yhtä puhumattomissa tunnelmissa syysharmaiden maalaismaisemien läpi Vaaranpohjalle. 
-Käy nyt sentään urkuja kokeilemassa pitkästä aikaa, kun tänne saakka jouduit,  vaisu kyytiläinen ehdotti auton pysähtyessä kiviaidan laitamille. 
Hetken emmittyään mies lampsi edeltä hätäisesti harppovan kirkkoherran perässä. Yöpakkasen jäljiltä sora rapisi kengänpohjien alla, vanhoja hautakiviä peitti siellä täällä hentoinen kuura, samoin nurmikoita. Kohta olisi talvi. Näin korkealla ensilumi saattoi sataa jo koska tahansa. Raskaan pääoven rautakahva tuntui paljaaseen käteen polttavan kylmältä, saranat päästivät seinistä takaisin kaikuvan narahduksen. 

Vasta portaat ylös parvelle kiivettyään mies tajusi vilkaista ihmetellen rannekelloaan. Lähtö oli jäänyt vähän täpärälle, joten kohta ensimmäiset sanaa janoavat jo saapuisivat vakiopaikoilleen. Kanttoria sen sijaan ei näkynyt vielä missään, huolestuttavaa kyllä. Peltonenhan tunnettiin täsmällisyydestään, jopa vitsiksi saakka. Oli kyseessä häät tai hautajaiset, ensimmäisenä paikalla seistä pönötti yleensä juuri nimenomaan Peltosen roikkuvaan mustaan pukuun puettu pitkä, laiha hahmo kuin variksenpelätin peltoaukealla.
No, ehkä polkupyörästä puhkesi rengas tai moposta katkesi käynnistyspoljin, mies ajatteli hajamielisesti asetellen itsensä urkujakkaralle. Joutaisihan hän odotellessa verrytellä vähiä taitojaan omaksi ilokseen. Josko kokeilisi ihan suntion tauluun laittamaa ensimmäistä virttä, nuoteistahan tuon ehkä osaisi.

Alhaalla alkoivat ensimmäiset penkkirivit täyttyä. Kirkkoherrakin pyörähti sakastin ovella, loi nyökytteleviä tervehdyskatseita seurakuntalaisiinsa, ja selvästi mietteliäämpiä ylös kohti parvea. Mies tunsi kuinka pahat aavistukset työntyivät esiin. Nyt ei kaikki totisesti ollut kohdallaan.
Eikä ollutkaan. Täsmälleen kirkonkellojen kumean soinnin kanssa yhtä aikaa Peltonen rymisteli paikalle, mutta millaisena! Otsalla komeili valkea sidetaitos, joka korosti toista silmää ympäröivää mustaa varjoa. Päällystakki roikkui nuhruisen villapaidan päällä hartioilla. Mies ehti hädin tuskin avata suunsa kysymykseen, kun kanttori heilautti esiin kyynärpäästä sormenpäihin saakka ulottuvan kipsin.
-Mopon peijakas heitti päältään iltasella naapurista tullessa. Mikä lie risu ketjun väliin mennyt. Koko yön piti päivystyksessä jonottaa, väkisin karkasin, kun sentään sunnuntai, enkä ikinä ole töitäni tekemättä jättänyt. Anna mennä vaan, minä käännän sivua ja laulan. 

Jumalanpalveluksen päättyessä hiki valui jo pitkin selkää, eikä vain kostuttanut kainaloita. Jotenkin sinne päin ne virret olivat nuoteista apua anoen uruista irronneet, vaan Peltosen ääni onneksi oli lupauksen mukaisesti kaikunut yhtä kantavana kuin ennenkin. Kirkon tyhjennettyä kokoonnuttiin sakastin puolelle pohtimaan kinkkistä tilannetta. Kirkkoherra kiitteli pulasta pelastanutta miestä, ylisti suurta pomoaan korkeudessa siitä, kuinka sallimus olikaan johdattanut hänet iltasella uupumaan juuri Haukkalan peräkamariin. Päiviteltiin Peltosen petollisesti pettänyttä, vanhaa uskollista Tunturi mopoa, ja siirryttiin pohtimaan tulevia. 
-Kalenterissa on kolmet hautajaiset ja kahdet häät tässä kuussa. Adventtiakin pukkaa päälle kohta, ja joulusta nyt ei selvitä ykskätisellä soittajalla mitenkään. 
Mies puisti päätään päättäväisesti. Ei, hän ei moiseen urakkaan ryhtyisi. Ei mitenkään. Joku enemmän ammattilainen urkujen taakse piti löytää ja nopeasti.
-Nopeasti ja nopeaasti,  Peltonen mutisi kaivellen takin taskuista särkylääkepakkausta esiin. Taisivat haista vanhalle viinalle yhtä paljon molemmat, sekä kanttori, että kirkkoherra, mutta mikäpä hän oli ketään tuomitsemaan, mies mietti. Kirkkoherra raapi päätään, raplasi kännykkäänsä otsa kurtussa, ja katseli välillä jonnekin katon rajaan kuin apua sieltä ylempää anoen. Lopulta Peltosen ilme kirkastui.
-Theodor! Theodor Shimanssoo! Minä soitan Theodorille heti tänään! En ole ikinä miestä tavannut, mutta olemme netissä käyneet antoisia keskusteluja kirkkomusiikin nykytilasta ja eri kirkkojen urkujen ominaisuuksista. Satun tietämään, ettei Theodor ole tällä hetkellä kiinnitettynä minnekään. Asunto tietysti tarvitaan, ja kirkkoneuvoston päätös pitäisi...
Kirkkoherra viittasi kädellään Peltosta vaikenemaan. Tässä ei nyt ollut aikaa alkaa kutsumaan koolle mitään kirkkoneuvostoa eikä kyselemään lupia keneltäkään. Peltonen värväisi tämän oudon nimisen urkuvirtuoosinsa, ja seurakunta hommaisi siivoojan heti maanantaina tyhjillään olevaan pappilan päätykaksioon.