IMG_20211213_123520.jpg

Näinä päivinä valo antaa odottaa itseään. Rännänsekainen lumisadekaan ei varsinaisesti ole se kutsuvin ulkoilukeli.
Kokemuksesta tietää, että seuraavan vuoden puolelle mennään puolikkailla valoilla, ja jouluhössötystä ei synny. Tänäkään vuonna. Onneksi Mies on samoilla linjoilla. Edes lahjoja ei ostella. Ei edes toisillemme. 

Sitä paitsi yksi on joukosta poissa. Sekin luo omat sävynsä. 

Jotenkin juhlan odotuksen sijasta ahdistaa niiden puolesta, joita koko joulu ahdistaa. 

Mutta tulee se sieltä kuitenkin, joten parasta siirtyä Vaaranpohjalle. Muuten suunniteltu Jouluspesiaali jää toteutumatta. 

KYLMÄT TUULET OSA 14.  HYVITYS

Seurakunnan toimistotiloissa vallitsi painostava hiljaisuus. Kirkkoherra työnteli paperipinojaan pitkin pöydän pintaa, haki parempaa asentoa tuolillaan. Adventtisaarna alkoi olla paketissa, mutta jouluun eli Jeesus-lapseen piti yrittää löytää uutta lähestymiskulmaa. Pakolaisista ainakaan ei passannut puhua. Tällä laidalla maata uskottiin vielä vakaasti isänmaan puolustamiseen, eikä karkuun lähtöön, tuli mitä tuli. Pärjättiin hampaat irvessä omin voimin, tai korkeintaan naapuriavun turvin. Yhteiskunnan elättejä paheksuttiin, työttömätkin puuhailivat jotain avuksi ollakseen. Tai no, nuorisosta nyt niin aina tiennyt, mutta kuitenkin.

Huoneen toisella laidalla kanttorikin selaili papereitaan, nakutteli välillä tietokonetta. Niihin Simanssoon olikin kovin mieltynyt, suorastaan hurahtanut, saattoi joku sanoa. Varsinainen nörtti, väittivät. Painostavalle hiljaisuudellekin oli omat syynsä, Juholan Itsenäisyyspäivän juhlinnasta pohjaavat. Kirkkoherra huokaisi mielessään. Poliisiautosta oli päästy kunnialla ohitse. Kenttähartauskin sujunut ryhdikkäästi. Vaan sitten oli siirrytty raskaampaan osioon. Juholan pentele oli kanttorin estelyistä välittämättä lorauttanut kappalaista markkeeraavalle Simanssoonille mukiin ohuen jaloviinasiivun lisäksi reilusti Hämäläisen huippuluokan tuotosta, prosenteiltaan varsin korkeaa.

Ja sitten, sitten olikin alkanut tapahtua. Hillitysti, hienoin sanakääntein normaalisti itseään ilmaisevasta kanttorista oli kuoriutunut esiin kokonaan uusi persoona. Räyhä-Teutori. Ensimmäisen mukillisen jälkeen alkoi vaimea puhina, enemmän vain itsekseen mutina ja tuuheiden, mustien kulmakarvojen alta mulkoilu. Toinen mukillinen sen sijaan oli jo saanut  Räyhä-Teutorin valloilleen täysin palkein. Siinä oli alettu haastaa riitaa vastapuolen kokoon katsomatta. Suurimman ryöpyn sai tietenkin niskaansa viattomin, eli lähinnä istunut Haukkala bisneksineen sekä emännättömine taloineen. 
Lopulta päre kärysi jo kaikilla siihen malliin, että komentavana upseerina Pipsa oli päättänyt viheltää pelin kerrasta poikki. Luutnantti oli niin sanotusti pistänyt Teutorin maihin ammattimaisin sotapoliisiottein, raudoittanut, ja kantanut olalla puolijoukkuetelttaan nukkumaan päätään selväksi. 

Kotimatka taitettiin seuraavana aamuna varsin vaitonaisissa tunnelmissa. Nyt kumpikaan ei tuntunut löytävän sopivaa tapaa ottaa asia puheeksi. Kierreltiin ja kaarreltiin, paettiin hiljaisuuden turviin. Kuinkahan kauan tätä jatkuisi, kirkkoherra ehti juuri miettiä kanttorin noustessa rykäisten seisomaan. 
-Minä olen anteeksipyynnön velkaa. En tiedä mikä minuun meni. Käytökseni oli joka tapauksessa paheksuttavaa. Suorastaan kiistämättömän epäkunnioittavaa kaikkia läsnäolleita kohtaan. 
-Eiköhän se ollut ihan vaan viina, mikä sinuun iski,  
kirkkoherra ynähti yllätettynä.  -Ei olis Juhola saanut kaadella sitä Hämäläisen pontikkaa niin rennolla ranteella. Vahvaa ainetta, pistää riskimmänkin miehen herkästi polvilleen. Vaan sattuuhan näitä. Haukkalaa kyllä saatoit pahasti roimaista sanan säilälläs. Nyrkilläkin yritit, luutnantin piti pistää sinut pakettiin. Niiltä saattais olla paikallaan enempi tuota anteeksiantoa anoa. Tai no, Pipsaa nyt lähinnä naurattais ehkä semmoiset. 
Kanttori nyki hermostunein elein pienten viiksiensä vahattuja kärkiä. Tepasteli hermostunein, teputtavin askelin lattiaa edestakaisin.
-Olen pohjimmiltani herrasmies, anteeksipyyntöni on oltava siis rikokseni ylittävä suuruudeltaan. On oltava jotain, jolla pystyn hyvittämään pahat sanani Haukkalalle. 
Kirkkoherra oli jo toppuuttelemassa, lausumassa pari sanaa erehdyksestä ja armosta. Samassa katse osui pöydän kulmalle jääneeseen piimätölkkiin. Vaaranpohjan Meijerin muiden huipputuotteiden tavoin sen kylkeä koristi Haukkalan tyylittelemä naisen kuva. Se salaperäinen, loppukesästä paikkakunnalla pyörähtänyt suunnattoman kaipuun jälkeensä jättänyt Kaarina. 
-Yksi juttu saattaisi olla,  hän mutisi suoristaen ryhtiään tuolilla.  -Sinä kun olet semmoinen tietokonevelho,. niin kerros miten me löydetään tämä nainen? Muuta ei tiedetä kuin nimi: Kaarina. Jostain etelämmästä se taisi tulla, vaikka kotoisin tuolta lännempää, näiltä korkeuksilta. Eroamassa, ellei peräti eronnutkin. Töissä ties missä, lapsia kolme. 
Teodorin ilme muuttui ensin hämmentyneeksi, kunnes kirkastui. Koko mies alkoi suorastaan loistaa.
-No mutta hyvänen aika, senhän me toki voimme selvittää! Ensin skannaamme kuvan, sitten ajamme kasvojentunnistusohjelmalla, joka taas...
Kirkkoherra nosti kätensä keskeyttämään puhetulvaa.
-Säästä minut yksityiskohdilta. Liekkö tuo edes laillista, en välitä. Kunhan selvität Kaarinan nimen sekä olinpaikan, niin hommataan se nainen tänne. Vähän niinkun joululahjaksi Haukkalalle.
Kanttorin ilme muuttui huolekkaaksi:
-Emmehän me toki voi ketään pakottaa mihinkään. 
Kirkkoherra suorastaan tunsi, kuinka hänen hymynsä muuttui leppeästä uhkaavan vaativaksi. Periksi antamattoman armottomaksi.
-No mutta hyvänen aika, Teodor! Sehän ei toki ole minun ongelmani miten sinä hoitelet sen naisen tänne. Kidnappaat vaikka, ihan sama. Kyllä noin kekseliäs mies jotain kehittelee tarpeen tullen. Varsinkin anteeksipyynnöksi. Täällä Vaaranpohjalla jos meinaa pysyä kannattaa elellä paikkakunnan tyylin mukaisesti.