itsen%C3%A4isyysp%C3%A4iv%C3%A4%20040.jp

Talvi pakkasineen pitää viluisen atoopikon ja teho-osastotoipilaan tiukasti sisätiloissa, korona juhlijat poissa Linnasta (vaikka ei toki pääministeriä bilettämästä). 
Vaan itsenäisyys on ja pysyy. Kenellä minkäkin arvoisena, tai millä tavoin juhlittavana.

Meillä "evakkopuolikkailla" eli evakoiden jälkeläisillä on jälleen kerran pohdinnan alla se, kuinka lapsemme ovat oikeastaan ensimmäinen sukupolvi, joka ei sotien traumoja enää mukanaan kanna. Ne ovat muuttuneet korkeintaan isovanhempien puheissa vilahtaviksi, kaukaisiksi muistoiksi. Armeijan ponnin ei ole koti, uskonto ja isänmaa, vaan jotain aivan muuta: se on välttämätön paha, tai mahdollisuus hankkia lisätaitoja + tukevaa pohjaa tulevaisuuteen. Miehen molemmat lapset ja oma ainokaiseni ovat kaikki ajallaan marssineet riviin, sukupuolesta riippumatta, tältä jälkimmäiseltä ideologialta.

Kukaan meistä ei silti tahdo edes ajatella tilannetta, jossa niillä taidoilla olisi todellista käyttötarvetta. Kieltäydyin koulussa lukemasta Tuntematonta sotilasta, valistaen opettajaa, että sodassa on aina vain häviäjiä. Mielipiteeni ei ole muuttunut. 

Vaaranpohjalla Juholan kartanon salissa on perinteisesti juhlistettu itsenäisyyttä milloin minkäkin presidentin johdolla. Vaan tänä vuonna kaikki on vähän toisin sielläkin, eikä ilman pientä hammasten kiristelyä selvitä. Eli kokeillaanpa vetäistä kunnon pitkä erikoisjuhlajakso, työviikosta tulee kuitenkin ehkä taas liian uuvuttava luovuutta iltaisin ajatellen.

KYLMÄT TUULET OSA 12. ITSENÄISYYTTÄ KORVEN KÄTKÖISSÄ

Otto hiersi takapuoltaan parempaan asentoon virka-auton, tuttavallisemmin mustan maijan, repsikan penkillä. Tympi. Katse seurasi laiskasti ohi vilahtelevia maisemia Kiven ajellessa kohti Vaaranpohjan keskustaa. Syksy oli jotenkin mennä hurahtanut, lokakuu muuttunut marraskuuksi, sitten kääntynyt jo joulukuun puolelle. Mielessä häivähti aavistus katumusta. Hitto, kohta hänestä tulisi Kiven kaltainen jatkuva meinailija vaan. Josko sittenkin olisi pitänyt jäädä kaupunkiin, suurempiin ympyröihin, joissa tapahtui aina ja kaiken aikaa jotain? Näin Itsenäisyyspäivänä, tai edeltävinä öinä ainakin. 
Kaupungin ajatteleminen toi heti ikävästi mieleen edellisillä pitkillä vapailla suoritetut pari yöelämään tehtyä iskua. Ennen sai olla varma saannistaan, riitti kunhan valikoi sopivan saaliin, piiritti, kaatoi ja katosi aamun tullen. Nyt ei ollut käynyt verkkoihin minkäänlaista kelvollista kinkkua, kapakoissa vallitsi puolityhjä ankeus. 

Samapa tuo siis, vaikka pysytteli Vaaranpohjalla, Otto huokaisi tien noustessa mäen jälkeen Vaaranpohjaa halkovalle valtaväylälle. Yhtä vähän täällä naisia näytti olevan, vaan kas miten juuri osuivat nekin pari suojatietä ylittämään heidän tullessaan! Tahallaan varmaan, mistä näistä tiesi... Kiitosta nyökäten kehtasivat vielä katsoa suoraan kohti, hymyillä jopa. Toisella oli melko kelvolliset kasvot, mutta mahaa kuin elefantilla. Hah, jollain sentään näköjään alkukesästä käynyt flaksi - ja alkaisi kohta 18 vuoden elatusvelvollisuusvankeus. 
-Se on tuo Natalia kuulemma vallan pätevä hammaslääkäri,  Kivi katsoi asiakseen selittää kysymättäkin.  -Se sinun edeltäjäs, se Steenperi meinaan, sitä piiritti suorastaan kiihkeesti. Vaan turhaan.
-No joku sille kumminkin pamppua näköjään antoi,  Otto äsähti. Kiven hyväntuulisuus kesti horjumattomana. Eikö mokoma idiootti vielä nauraa hörähtänyt hänen toteamukselleen kuin paremmallekin vitsille.
-Jaa meinaat kun se on tuolleen pieniin päin? Vauva syntyy kuulemma ennen juhannusta, ja helppohan ne on 9 kuukautta Virvelibaarin vappujuhlista laskea. Tiiät sen Lumperin ison, uuden bussikuskin, Kaarlon? Steenperi meinas housunsa repiä Kaarlon auton seistessä yötä myöten Natalian nurkilla. 
Kolleegan vuolas selvitys pudotti Oton kärryiltä, taas kerran. Siis hetkinen, eikö kyseinen Kaarlo pyörinyt vanhalla kansakoululla, tatuointistudion isotukkaisen naisen kanssa? Kivi hörähti taas nauruun.
-Ei kato, Kaarlo on kuin se siltainsinööri Jaatinen, meinaan kelpaa useammalle naiselle. Ensin se pökkäsi Natalian siunattuun tilaan, sitten siirtyi Eedlan luokse vasta. Vaan ei siitä mitään semmosta draamaa tullut, kuulemma. Väittäävät, että Natalia on nykyään vähän niinkun saman katon alla uuden terveyskeskuslääkärin kanssa. Siis tuon toisen naisen, meinaan.
Otto aukaisi jo suunsa karjaistakseen, ettei nyt enää yhtään meinaamista, kun katse tavoitti kirkon kiviaidan varjoissa epäilyttävästi kyykkivän tumman hahmon. Uskomatonta kyllä Kivi pyöräytti U-käännöksen apteekin pihassa yhtään vastaan pullikoimatta. Poliisit hyppäsivät autosta varustevöitään nostellen, kirkkomaalle johtavaa porttia varovasti lähestyen. 
Kiven valmiusasentoon nousseet hartiat lysähtivät rennoiksi heidän päästyään ohueen lumeen tallautuneelle polulle.
-Jaa, sehän on vaan Simasuun Teutori. Meidän uusi kanttori, meinaan. 

Kylältä pois, kohti Ilvesvaaraa ja Jänönkäpäläjärven rantaa kiertävää reittiä suunnatessa, Otosta tuntui kuin otsasuonet ratkeaisivat pakosta ennen työvuoron loppua. Vai Simasuun Teutori! Ei helvetti näitä täällä maalla! Aidan kupeesta noussut, pienikokoinen mies oli arvokkaasti ravistellut lumet pitkän nahkatakkinsa helmoista, esittäytynyt kanttori Theodor Simanssooniksi, ja tiedustellut mitä kohteliaimmin kuinka voisi olla avuksi virkavallan edustajille omassa, vähäisessä persoonassaan. Toki hän oli paikkakunnalla vielä hyvin tuore, mutta parhaansa mukaan perehtynyt nimenomaan tähän vanhaan osaan hautausmaata. Suorastaan kiehtovia tarinoita, suorastaan oivallista materiaalia esseille historiallisten henkilöiden elämänkerroista. 
Mitäpä siihen sitten lisäämään... Äijä itsekin oli kuin suoraan jostain menneisyydestä, tai stadin juppibaareista. Baskerin ja tuuheiden kulmakarvojen alta, mustakehyksisten pyöreiden lasien takaa tuijottava pistävä katse toi mieleen jotain vähemmän suomalaista, kuten omituinen sukunimikin. Mikä lie, kirgiisi. Pitäisi tehdä haku, varmuuden vuoksi. 

Ilvesvaaran rinteet hohtivat paikoin valkoisina, paikoin kalliot piirtyivät esiin harmaan eri sävyissä, puut kurkottelivat latvojaan kohti talvisen sinistä taivasta. Valo ei enää näihin aikoihin noussut korkealle, vaan paistoi matalalta koko ajan. Seutu palautti ikävästi mieleen sitkeästi kadoksissa pysyttelevän pontikkatehtaan. Hemmetin Hämäläinen, mihin hittoon se oli tällä kertaa onnistunut piilottamaan pannunsa? Jokunen metsäläntti oli tullut jo haravoitua läpi, turhaan. Kunhan kunnon hanki sataisi, saisi tehtailija kokea karun yllätyksen. Paksussa lumessa jälkien peittely kävi huonommin.

Sinä päivänä se, joka sai kokea yllätyksiä, oli kuitenkin Otto itse. Silmäkulmassa, harvan puuston seassa, vilahti jotain. Ja taas! Kivi körötteli jo sellaista mateluvauhtia, ettei tarvinnut edes hidastamaan ärjäistä. Tuolla, tuolla sivussa! Nyt kuului jo moottorin ääniäkin. Epäusko iski mieleen. Lunta oli... mitä? Muutama senttikö? Eivät kai edes nämä idiootit täällä kelkkakautta näin ohuelta pinnalta aloitelleet? Eivät ainakaan selvinpäin takuulla. Ajatus parin rattijuopon narauttamisesta piristi heti kummasti. 
Kunnes Kivi taas pilasi kaiken.
-Jaa meinaatko nuo vai? Eiköhän ne lie olleet menossa Mustansuon ojalle. Juholan Itsenäisyyspäivän juhlat on siellä tänä vuonna, metsästysseuran laavulla. Vaikka en minä sillä, voidaan me koukata vilkasemassa. Meinaan, että tuolta kohta pitäis päästä autolla ihan, kääntyy semmonen parempi tukkitie. 

Mistä Kivi kaiken oikein urkki tietoonsa, Otto ehti ihmetellä maijan keinahdellessa kuusikon läpi syvemmälle korven sisään. Kai sillä oli joku päänsisäinen vastaanotin, tai savumerkkien lähettäjät. Nyt näkyi ainakin matalammaksi käyvän pusikon takaa selvää savua. Harmaa patsas kohosi suoraan tyynessä ilmassa. 
Auton pysähtyessä aukean laitaan piti ähkäistä. Keulan ohi suhahti sivuvaunumoottoripyörien letka maastopukuisten kuljettajien ohjaamana. Joulukuussa?! Keskellä ei mitään?! Hulluja nämä olivat. Ei epäilystäkään. 
Kiven tyyneyttä moinen ei pystynyt hetkauttamaan. Työpari lampsi kiireettä vehkeitään laavun viereen parkkeeraavan karavaanin luokse. Otto laski tyrmistyneenä neljä Uralia, ja eikö vain yhden kypärän alta paljastunut nimenomaan se tatuointistudion nainen, toisen paljon mainostettu naisenvaihtaja-Kaarlo. Kaksi muutakin miestä vaikuttivat hämärästi tutuilta, joskin puolet kasvoista peittävien kommandopipojen alta oli paha sanoa mitään varmaan. 
-Tultiin vilkasemaan minkälaiset juhlat täällä on pystyssä tänä vuonna,  Kivi kailotti laavun oviaukon liki kokonaan peittämien kuusenkarahkoiden läpi peremmälle tunkien. Oton ei auttanut muu kuin mennä perässä.

Mutterimaisen, ison laavun sisällä paloi tuli savut sieppaavan huuvan alla. Näytti olevan metsästysseuralla viimeisen päälle pelit sekä vehkeet. Peräpenkillä, polvi toisen päälle reteästi heitettynä, karvalakki päässä näytti istuvan itse isäntä, Juhola.
-Kas, ihan korkea-arvoisia vieraitahan nyt pukkaa. Istumaan, istumaan. Tulikos pojille pakit matkaan? Siellä on kattilassa hirvisoppaa. Kaffeet saadaan kohta, jahka pannu kuumenee.
Kivi, tuo ääliö, lässäytti takamuksensa tietysti heti penkkiin. Kuunteli silmä tapittaen, pää kallellaan kartanon patruunan selontekoa. 
-Ne tuli kattokaas käytettyä loppuun, vanhan ajan presidentit, niin päätettiin lopettaa se perinne. Tuumittiin, jotta soon sama, vaikka kirjoitetaan sotahistoria samoin tein uusiksi. Talvisota loppuukin just tänään. Eihän ne veli venäläisetkään tahallaan, vaan käskystä. 
Kuksa uhkasi läikähtää pahasti Juholan viittoessa sanojensa vakuudeksi oviaukolle, josta pujahtivat täsmälleen oikeaan saapumisensa ajoittavat moottoripyöräilijät. Yhä maastopuvuissa, mutta päässään ihmeelliset, huopaiset piippalakit. Oton piti nipistää silmät kiinni pariksi sekunniksi uskoakseen näkemänsä todeksi. Ei helvetti, oli niissä sirppi sekä vasara. 
-Trastuit tavarits!  heläytti ensimmäisenä Juholaa kättelemään kurkottava pitkätukka, rinnuksille saakka ulottuva parta väpättäen. 

Olihan siitä sotkusta selko otettava, Otto ajatteli alistuneesti seuratessaan kuinka nuhruiseen lumipukuun muiden "suomalaisten" lailla verhoutunut, aiemmin syksyllä yllätetty hanhenmetsästäjä kaateli rennolla ranteella tervetulojuomaa vihollisen peltimukeihin. Näytti sekin valitettavasti olevan ihan laillista tavaraa, kolmen tähden jaloviinaa. Markkeerasi kuulemma leikattua konjakkia, suhahti lähimpänä istuva äijänköriläs, iältään takuulla lähempänä jo hautaa kuin eläkkeelle pääsyn päivää. Samaa vauhtia äijä raportoi porukan perustaneen leirinsä edellisenä iltana: yö oli mennyt makoisasti vanhoja sissiaikoja muistellen puolijoukkueteltassa. Saunottukin oli kenttäsaunassa, pulahdettu päälle jokeen. Ihan siinä pakosta nuortui, mielen valtasi isänmaallinen aatos. 
Otto tunsi kuinka otsasuonia alkoi kiristää. 
-Jaahas, ja kukahan se sitten on tämän joukko-osaston komentava upseeri? Jos saisin puhutella. 
Piippalakit polottivat keskenään ties mitä kieltä, lumipukuisten porukka kääntyi katsomaan virnistelevää Juholaa.
-Älä meitä yhtään tuolleen syyttävästi katso. Me ollaan pelkkiä rivimiehiä. Minä oon korpraali, Pakkanen alikessu. Lahtimaan Erkkikin vaan kersantti, niinkun tuo Taavila, vaikka ne onkin kovempia jätkiä, Immolan rajajääkäreitä. Kaarlokin on, mutta soon tänään vihulainen. 
-Kyllä se meitin komentava upseeri juu taitaa olla luutnantti Mäkelä. Seisookin näemmä juur siinä sivullas,  
Taavilaksi kutsuttu vanha veteraani päätti pohdiskelun nokisen, suuren kuparipannun päästäessä kiehumisesta kertovan vihellyksen läpästään. Porukka nousi kuin napista painettuna tekemään asentoa, ja vetämään kättä lippaan. 
-Lepo vaan,  helähti jostain Oton olkapään takaa. Äkkiä oli yhtä aikaa kuuma sekä kylmä. Ei voinut olla totta!
Ja oli silti. Laavussa seisoi jotenkin äänettömästi paikalle itsensä taikoneena kotihoidon punatukkainen, pippurinen Pipsa. Se Kiven hyväperseiseksi huokailema. Tällä kertaa lumipuvussa sekä varsin sotilaallisessa ryhdissä.