talvi14%20003.jpg

Näinä päivinä monella palavat kynttilät muunkin kuin pelkän tunnelman takia. Päreistä puhumattakaan.
Kas sähkön hinta, se hipoo taivaita. Enää ei riitä polttoaineiden hinnan tuskailu, eikä auta kulujen pienentämisessä ajojen vähentäminen. Jopa kodin asumislämpöisenä pitäminen vie vähät rahat.
Piti oikein ääneen hörähtää seuratessaan kuinka ministeri Saarikko tohkeissaan vakuutteli, ettei syytä huoleen suurien sähkölaskujen takia: yhteiskunta auttaa. 
Paskat, sanon minä. Tukia on turha tavallisen pienipalkkaisen työläisen hakea. Saati, jos on erehtynyt kituuttamalla eläen säästämään, ja hankkimaan vähänkään omaisuutta. Kuten vaikkapa työmatkoilla tarvittavan auton. Tai sen kodin.
Mikäli vielä asuisin tuulisen aron torpassani näillä pakkasilla sekä sähkön hinnoilla totiseksi vetäisi. Huonelämpötila tuskin olisi yhtään päälle +16 astetta, siihenkin päästäisiin vain puuta uuneihin lykkäämällä. Ihan sama saastuttavatko pienhiukkaset vai eivät, kun toinen vaihtoehto on paleltua hengiltä tai vaihtoehtoisesti kuolla nälkään.

No, elinkustannukset nousevat melko pian meillä kaikilla. Sähkön ja polttoaineiden nousu lykätään elintarvikkeiden hintoihin, plus kaikkeen mitä kauppoihin ylipäätään mistään kuskataan. Vuokrat korotetaan, bussiliput kallistuvat, ja niin edelleen. 
Kaikki muu nousee, paitsi palkkasi.

Vaan on tässä viime päivinä kaikkea hauskaakin ollut! Kiitos Miehen teho-osastoreissun. Nääs vaikka se Kelan vaatima kotimaahan muutto on vielä suorittamatta, soittelevat eri instanssit. Kuten vakuutusyhtiö. Miehellä oli ollut ratkiriemukasta tyttösen tivatessa tapahtumien kulkua. Kuten oliko paikalla poliisia. Hahaa, elottomana huonommin huomioi ympäristöään. 
Samaa Mies oli todennut lääkärihelikopterifirman taholta tulleisiin tiedusteluihin. Asia oli ymmärretty, mutta kerrottu aivan huikeita juttuja. Kas, Mieheen kokeiltiin uutta hoitoa: annettiin aivoille happea silmän yläpuolelta sisään tuikaten (mikä tarkoittanee luomen alta...) Kyselykaavakkeita odotellaan postista, jotta enemmän valaistutaan aiheesta. 
Moinen uutinen herätti melko ristiriitaisia tuntemuksia. Epäuskoa, ja jopa syyllisyyttä siitä, kuinka ihmeellisen hyvin kaikki apu napsahti kohdilleen. Kun ties miten monelle käynyt ja käy huonommin. Minä onnekas sain takaisin pitkästä elottomuusajasta ihan entisen, tutun yksilön. olkoot se tilastoiden vastaista tai ei.

Mutta hei! Ulkona sataa räntää, on pimeää, kylmää sekä liukasta, eli takuulla nyhrätään sisätiloissa - toisin kuin Itsenäisyyspäivän viettäjät Ilvesvaaran metsissä. Siirrytäänpä siis sinne jatkamaan Juholan juhlat loppuun. Muuten tulee jo joulu, ennenkuin ehditään hatarasti suunnitellussa  juonessa tarpeeksi pitkälle. 

KYLMÄT TUULET OSA 13.  VALKOISIA VALHEITA

Otosta tuntui, että verisuonet päässä katkeavat juuri sillä hetkellä. Vaan uskottava se oli, mitä silmä näki. Sama nainen, eikä ilmekään värähtänyt kohti katsoessa. Siihen se tunki penkille istumaan, oli seuraavinaan kuinka Taavila mittasi huolella poroja pannuun. Juhola kaiveli pärekopasta lettivehnästä, leikkeli huolettoman paksuja palasia. Helvetti, eipäs nyt tullut edes hälytystä! Olisi saanut hyvän syyn häipyä. Ja Kivi, se älykääpiö, pönötti tyytyväisen näköisenä, muki valmiiksi kourassa. 

Lopulta päästiin peräytymään hyvässä järjestyksessä. Vaan vielä piti Kiven junnata moottoripyörien ympärillä, tihrustaa yltä ja päältä, huokailla ihastuneena. Otolta pääsi pari kirosanaa.
-Hittoako sinä niitä tutkit, moisia romuja! Pitää varmaan tarkistaa onko ne edes rekisterissä tai varastettuja.
Kivi raapi hölmistyneen oloisena korvallistaan. 
-Jaa, en minä sillä... Kyllä tämmönen uusi niinkuin tämä maksaa ainakin 20 tonnia. Just lehdestä luin, että...
-Maksaa mitä?! No sitten se ainakin on varastettu! Tai jätetty maksamatta, mikä on sama asia. Mistä tuollaisilla hampuuseilla muka sellaisia rahoja olisi? Eikös se ollut juur se pitkäparta, joka sillä ajoi? Taitaa olla huumekauppias, helvetti. 

Kivi lähti selvästi vastahakoisena, mutta entistä hölmistyneemmän näköisenä harppomaan Oton perässä autolle.
-Jaa meinaatko, että Sebastian.... Eihän semmoisten tartte. Meinaan mitään hämäräbisneksiä. 
Otto äsähti kireästi, ettei enää sanaakaan siitä aiheesta. Nyt autoon ja sassiin, ehdittäisiin ehkä asemalle asti ennen työvuoron päättymistä.
Kivi painoi suu tiukalla, loukkaantuneella viivalla kuuliaisesti kaasua - ja sitten yllättäen jarrut pohjaan. Kapealla tukkitiellä tunki vastaan parhaat päivänsä ikuisuus takaperin nähnyt Hiace. 
-Mitä vit... Otolta pääsi. Kumpikin autokunta jähmettyi asemiinsa, tilannetta tutkailemaan. Jommankumman piti peruutella, mutta kumman? Kivi ainakaan ei vaikuttanut halukkaalta moiseen operaatioon, naputteli vain rattia. 
Lopulta ruosteen alareunastaan laikuttama Hiacen ovi avautui, mustaan kaapuun pukeutunut kuljettaja tipautti itsensä ulos lumeen. Otto unohti hetkeksi jopa hengittää. Oli, oli sillä liperit kaulassa! No pappihan tästä nyt enää puuttuikin, saisi tätä vauhtia kohta siunata vainajia, ellei kohta päästäisi pois. Otto ei enää taannut itseään, eikä tekojaan. 
Pappi lampsi virkapukuaan oikoen lähemmäs, Kiven aukaiseman sivuikkunan kohdalle.
-Päivää, päivää. Täällähän on muitakin korkeamman vallan sekä voiman edustajia näköjään. Ei kai meidän leirissä ole jotain pahempaa sattunut? Näin kenttärovastina rohkenen tiedustella. Kappalaiseni Simanssoo tuota pikaa hoitelee teille tien auki, jahka hetken odottelette. Pitää ensin tutkia vaan, ettei vihulaisen miinaa tai muuta hangessa piilottele.
-Jaa, minusta näyttää kyllä siltä, että ihan kusella se vaan on, 
 Kivi, tuo idiootti, kailotti kaula pitkällään tilannearvionsa. Otto sulki hetkeksi silmänsä. Rukoili yhtä aikaa sekä yläkerran, että alakerran isäntää vapahtamaan itsensä.

Laavussa pääsi riemu valloilleen auton startatessa. Eedla pyyhki naurusta vettä valuvia silmiään, Taavilan leveä selkäkin hytkyi, eikä Juholakaan voinut virnuilulleen mitään. Erkki kurkotti kaatamaan itselleen toista mukillista kahvia vilkaisten totista teeskennellen kartanon isäntää.
-Vai korpraali.... Mitenkäs minä muistelen kuule sinun saaneen res. kapteenin arvon jo jokunen vuosi takaperin?
Juhola huiskaisi vähättelevästi vapaalla kädellään.
-Kuka näitä niin tarkkaan aina muistaa... Samalla kirjaimellahan ne alkaa, korpraali ja kapteeni. Vaan kyllä kannatti! Näittekös pojanklopin ilmeen, kun tehtiin luutnantille kunniaa?
Ilmoille rämähti uusi naurunrömäkkä poliisimiehen naaman ilmeitä muistellessa. P-A Pakkanen, tuo innokas maanpuolustusmieskin, hörähteli päätään puistellen. 
-Juu, eipäs alkanut yhtään omalla sotilasarvollaan viisastella, mikä lie. Vaan siinä kohden, kun sinä Taavila aloit kertoa kuinka Immolassa sinun aikanas uitiin köyttä pitkin jään alla, ja saatiin mettämarssille evääksi elävä kana pelkäsin sen klopin vehnäseensä tukehtuvan.