Kuvan kuvausta ei ole saatavilla.

Hyvässä työyhteisössä kaveria autetaan. Jos siis on enää se kaveri. Tällä viikolla omalla työmaalla väkeä näkyy vähemmän kuin laki sallii, ja toiminnot vaatii. Jäljellä olevien työtaakka kasvaa näissä tapauksissa aina. Sijaiset on sukupuuttoon kuollut laji monella alalla, eikä lisätöistä voi luistella mitenkään.
Eli jos joku ei hihkuen joulua yhtä innolla laita kuin sinä lomaillessasi/nautiskellessasi hiljentyneestä työtahdista, ja/tai kohtaat jossain kireän tuntuisen ns asiakaspalvelijan, pidä naama kurissa, suu supussa ja hymy pyllyssä. Jaksamiset on vähissä. 

Vielä heikommissa kantimissa jaksamiset ovat tehohoitopuolella sekä koronaosastoilla. Uutta tulijaa lykkää potilasovien täydeltä, mutta toisesta päästä poistuma on pientä (paitsi henkilökunnassa, joka alkaa saada tarpeekseen). Päivystyksissä käy hulina, ja kun monen vintissä viskoo syystä tai toisesta, juhlapyhät työllistävät monen väristä väkeä, kuten vaikkapa sinisiä sekä punaisia. Putkat ja turvakodit täyttyvät taas takuuvarmasti. Ah tämä on niiiiin nähty ja koettu työn puolesta, kautta aikain. 

Eilen saunan lauteilla käytiin Miehen kanssa Suuri Jouluruokakeskustelu. Se oli lyhyt ja ytimekäs, käsittäen oma-aloitteisesti seuraavat miehiset lauseet:
-Niitä torttuja on ihan turha vääntää, niissä ei ole muuta syötävää kuin se luumuhillo: muu on kuivaa höttöä, hyi *ruma sana*
-Sitä kinkkua kukaan jaksa paistaa eikä syödä. Ostetaan kaupasta joku kalkkuna. Tai jotain. Ja jos punajuurta haluaa syödä sen voi ottaa purkista suoraan, mitään rosolleja ole ikinä diggaillut. Valkosipulisuolakurkkuja pitää hakea iso pönttö. Mitä *ruma sana* sitä ruokaa pitää varata viikoksi ja enemmän kuin kukaan ehtii syödä? Ja kuka *ruma sana* alkaa vääntää mitään laatikoita, sehän riittää jos hakee jonain päivänä jonkun lanttulaatikon. Onneksi meidän ei tarvi ryysiä mihinkään marketille, ne on helvetin esikartanoita.
Eli samoilla luotetuilla gourmeteilla mennään tänäkin vuonna - eikä laiteta pöytäliinaa, tuota Miehen mielestä raivostuttavaa, älytöntä rättiä. Ah, kuinka helppoa onkaan elää Miehen kanssa, joka tietää tarkalleen mitä tahtoo! 

Toisaalta eipä tässä periaatteessa olisi edes varaa mitään ökyjoulua viettää. Miehen työnantaja sössi sairaslomatodistuksen alkamispäivämäärän kanssa, eikä tajuttu itse Kelaan mitään anomuksiakaan laittaa. Kansalaisuusasiakin on yhä kesken, joten lääkekorvauksia ei voi hakea takaisinmaksuun. Laskut kyllä juoksevat, eikä elatusmaksuihin tunnetusti saa euronkaan helpotusta. Erolapsen asema on niin kiveen hakattu. Se ei saa horjua, vaikka saman katon alla eläessä käytettävissä olevan rahan määrä vaihtelisi takuuvarmasti. Varsinkin tällaisessa tilanteessa. 
Puskurirahasto on ihmisen ainoa pelastus, kun elämä roimii orapihlajan oksalla paljaille takamuksille. 

Vaaranpohjalla kaikki on joka tapauksessa aina toisin, joten mennään taas sinne, pakoon todellisuutta. Tosin sielläkin taitaa joulu näyttää synkempää puoltaan joillekin...

KYLMÄT TUULET OSA 17.  TIEN PÄÄLLÄ TAAS ISTUN JA MIETIN

Tie rullasi auton renkaiden alla tasaisesti humisten. Äidin farmari ei ollut tuoreinta mallia, mutta vakaa sekä luotettava. Kaarina antoi poikien nahistella takapenkillä omiaan, kuunteli, vaikka olikin keskittyvinään ajamiseen. Vähän pisti omaatuntoa moinen koulusta lintsaaminen. Toisaalta päivä tai kaksi, tuskinpa tuo koko lukuvuotta kaatoi. Opettaja joka tapauksessa oli omatoimisesti suositellut tehtävien tekemistä etänä, jos pienintäkään epäilyä jostain tavallista vatsatautia pahemmasta ilmeni. Ja Kaarinan mielestähän nimenomaan sellaista oli, mitä lie salmonellaa ehkä...
Valheella tuppasi olemaan lyhyet jäljet, sitä hän kuitenkin surisi vasta myöhemmin. 

Äkkiä poikien puheet saivat Kaarinan terästämään kuuloaan, ja vilkaisemaan taustapeiliin. Jesse kietoi äidiltä jäänyttä muhkeaa höyhenpuuhkaa kaulaansa silmiään teatraalisesti pyöritellen, suutaan suipistellen.
-Ai hitsi, olis kyllä tosi siistiä asua mummin luona! Vois liittyä niiden burleskiryhmään! Miehetkin kuulemma voi. Ajatelkaa, minusta saattais tulla maailmankuulu dragqueen aikuisena! 
-Ja minä saisin kanin!  
Jani-Petterin haaveileva huokaisu komppasi. 
Kaarinan piti nielaista palaa kurkusta. Jestas sentään, näin vähänkö hän lastensa haaveista enää tiesi? Hämmästyksen jälkeen tuli huvittuneisuus, nauru alkoi kuplia kurkussa. Vai että dragqueen... siinäpä rittäisi Pertille järkytystä kyllin. 
Pertin ajatteleminen ei tehnyt enää kipeää, se vaihe oli ohitettu yllättävän nopeasti. Nyt suunta oli eteenpäin, tai ainakin lähimmälle bensa-asemalle, jos mielittiin päästä perille asti. Eli vilkkua päälle, ja kurvaus oikealle. Pääsisivät pojatkin jaloittelemaan, loppumatka hurautettaisiin pysähtymättä. 

Bensan valuessa tankkiin Kaarina seurasi silmäkulmasta sähköautojen latauspisteellä meneillään olevaa väittelyä. Siellä alettiin jo käydä kuumana, päätellen ärhäköistä ilmeistä sekä pienestä töniskelystä. Asia tuntui kiinnostavan Jesseä ja Jani-Petteriäkin. Ei hyvänen aika, eivät kai ne onnettomat aikoneet sekaantua asiaan! Jotain siellä puhuttiin nyt jo koko porukan voimin. Kaarina kolautti pistoolin paikoilleen viittoen poikia takaisin. Käsky toimi nihkeästi. Mitä ihmettä siellä oikein puuhattiin! Piti soittaa torveakin, ennen kuin pojat laiskasti lampsivat takaisin paikoilleen. Jani-Petteri suorastaan pomppi riemusta istuimellaan.
-Hähää, se mies ei saanut niitä auton oviakaan auki, kun sen kännykkä sippasi! Ne käynnistyykin tietsä jollain sovelluksella vaan. Jesse myi sille omansa satasella.
Kaarinan jalka hapuili vaistomaisesti kaasulta jarrulle. Sitten alkoi taas naurattaa katseen tavoittaessa taustapeilistä Jessen vähän velmut, tyytyväisyyttä säteilevät silmät. Parin kilometrin jälkeen hohotettiin tyhmille sähköautoille ja niiden omistajille kuorossa. Jesse raplasi SIM-korttiaan jo Jani-Petterin puhelimeen, samaan halpamallin vanhaan Huaweihin, jollaisella oli tehnyt näppärästi juuri voittoa täydet kahdeksankymppiä. 

Toisella laidalla maata Haukkalan pihalle parkkeerasi kolmas auto saman tiistaiaamun sisällä. Mies hieraisi leukaansa, puisti päätään ihmetellen itseään. Juholan Itsenäisyyspäiväjuhlissa laavulla pontikkapäissään rähissyt kanttori oli yhtenä iltana ilmestynyt yhdessä armoitetun maanpuolustusmies P-A. Pakkasen kanssa kolistelemaan kuistille. Oli kuulemma nyt varsin vakavaa asiaa. 
Ensin Teodor Simanssoo esitti koukeroisella tyylillään pitkän anteeksipyynnön kohtuuttoman epäasiallisen käytöksensä johdosta. Sen jälkeen P-A jatkoi selittämällä, kuinka paikkakunnalla kautta aikain kaikki instanssit leijonaveljistä seurakuntaan, kauppiaisiin, sekä reserviläisten kautta Juholan kartanoon olivat toimittaneet vähempiosaisille joulukasseja. 
-Vaan kun nyt on niin, että se tarvis on tätä nykyä silleen niinku toisen sorttista. Tarvittais semmoista yhteisöllisyyttä konkreettisemmassa muodossa. Kaikkien yksinäisten yhteistä juhlaa, jos ymmärrät. Meinattiin josko saatais täällä tarjota, säälittää niin lapset, ja monenlaista lohdun tarvittijaa riittäis. Kyllä me korvattais vaiva, ihan rahassa. Pistettäis parit kontrahtit sen mainostoimistobisnekses piikkiin reilummalla taksalla.