IMG_20211213_123127.jpg

Pitkä pimeys taittuu lakikohdastaan ihan pian. Vuosi vaihtuuu seuraavaan - toivottavasti parempaan.
Kun apen sairaalakierrokset alkoivat tammikuun lopussa, päättyivät siunaustilaisuuteen lokakuussa, ja Mies uurnan laskun aikaan makasi teho-osastolla Meilahdessa tuntuisi tuo jo riittävältä. Osaisi olla tyytyväinen ihan tavallisesta, ihan tapahtumaköyhästä vuodesta 2022. 

Mutta sitä ennen sitä valoa, kiitos! Ja äkkiä! Tai edes ikkunallinen työpaikka, sekin jo auttaisi. 

Auttamisesta puheen ollen... Vaikka poliisilta ei valaistusta saatu, niin onneksi Onnettomuustutkintalautakunnan sedältä vihdoin. Nyt tiedetään mitä tapahtui, missä tapahtui, ja somen ansiosta siis jopa ketkä pistivät tapahtumaan. 
Kontrolliaikojakin terveydenhuollon puolelle on tiedossa helmikuulle saakka, tällä hetkellä puuhaillaan fysioterapeutin tutkimuksissa. Sen jälkeen tulee neuropsykologia, neurologia, labroja, kardiologia... Vaan ei yhtään ns kallonkutistajaa. Tätä kaikki instanssit ovat kyselleet: eikö missään vaiheessa sairaalassakaan ollut psyk.hoitajaa? Sehän kuuluisi hoitoketjuun!
No, tämä osio on varmaan korvattu näppärästi pöntön pimentävillä pillereillä. Joita meillä tosin siis ei ole, koska älyttiin kieltäytyä. 

Mutta joo, siinähän se viranomaisten aika menee, kun suomea erinomaisesti taitava putkaan kännissä kammettu kakara keksii ruikuttaa ruotsinkieltä puhumattomista poliiseista. Prkle, että nämä tämmöiset nettiuutiset nostattavat verenpainetta! Nyt äkkiä poistakaa kouluista pakkoruotsi ja palauttakaa nämä idiootit vaikka orapihlajan oksalla piiskaten maanpinnalle takaisin! 
Minulla on aina ollut selkeä linja: jos Suomessa syntynyt ei viitsi opetella puhumaan suomenkieltä omapa on ongelmansa - minäkään en viitsi puolestani opetella niin turhaa kieltä kuin ruotsi. Tasapeli. 

Mutta hei! Kohta meillä tulee ihan oikeasti kiire Jouluspesiaalin kanssa, ellei siirrytä kipinkapin kurkistamaan missä tämä Vaaranpohjan varjoissa niin kovin kaihotti Kaarina oikein piileskelee!

KYLMÄT TUULET OSA 15. SINNE MISSÄ MURUSENI ON

Vaaranpohjan pappilassa uuden kanttorin Teodor Simanssoon naputellessa kiivaasti tietokonettaan Kaarina löi syvään helpotuksesta huokaisten omansa kiinni. Se oli siinä, työvuosi! Konttorilla oli noussut hirvittävä meteli hänen ilmoitettuaan tekevänsä ensin etätöitä viikon, ja sitten aloittavansa loman heti perään, jo ennen joulua hyvissä ajoin. Lisbethin leuka oli suorastaan vapissut järkytyksestä. 
-Ethän sinä mitenkään voi! Sinähän olet aina ollut töissä ne lyhyet viikot! Kuka on konttorilla, jos sinä lomailet, kun Saarakin menee siihen olkapääleikkaukseen? 
-Jospa vaikka sinä, se voisi olla aivan uusi, avartava kokemus,  
Kaarina oli heittänyt jättäen kahvihuoneen kuhisemaan. 
Silloin oli tuntunut ihanan vahvalta, hienolta uuden rohkeuden takia. Niinhän hän oli Pertin lähdettyä ja Vaaranpohjalta palattuaan päättänyt: enää kukaan ei kävelisi hänen ylitseen, tästä lähtien hän pitäisi puolensa ja uskaltaisi sanoa mitä tahtoi.

Vaaranpohjan muistaminen vihlaisi kipeästi. Voi miten joskus osasikaan ikävöidä takaisin kesäisiin maisemiin, kuvitteli mielessään miltä ne 
talvella näyttäisivät, kuinka ulkosaunasta tultuaan jäisi pakkaseen hetkeksi seisomaan, katselemaan tähtien kirkkautta tummassa taivaan sametissa. Hetken verran hän antoi itselleen luvan kuvitella joulun tuloa Haukkalassa: kuinka sali hehkuisi koristeltuna, kuusi seisoisi hämärässä kynttilöiden valaisemana, lahjapaketit allaan. Ilmassa kuplisi odotuksen riemua, iloa sekä onnea. Keittiössä tuoksuisi uunissa hautuva ruoka, kohta katettaisiin pöytään parhaat astiat...

Huokaisten uudelleen Kaarina ravistautui takaisin todellisuuteen. Katseli ympärilleen olohuoneessa, joka samalla toimi työhuoneena, makuuhuoneena ja välillä ties minä. Elämässä oli yhden ainoan syksyn aikana tapahtunut hengästyttävän paljon. He olivat muuttaneet niin vauhdilla, ettei se tuntunut oikein todeltakaan. Yhtenä sekasortoisena, sateisena syysiltana roskakatokselta tultuaan hän vain törmäsi rappukäytävässä ilmoitustaululle Halutaan ostaa -lappua kiinnittävään nuoreen naiseen. 
-Anteeksi jos tähän ei saa laittaa mitään, mutta alan olla vähän epätoivoinen,  nainen oli naurahtanut.  -Meidän vaan pitäisi löytää mahdollisimman pian jostain tältä alueelta perheasunto. Tai siis, ennen kuin vauva syntyy. Mies sai työkomennuksen ulkomaille, ja täällä minulla olisi perhettä ympärillä auttamassa vauvan kanssa. Me saatiin vanha myytyä yllättäen, enkä kohta tiedä mitä tässä tehdään asumisen suhteen.

Niin helppoa se oli ollut, sitten lopulta. Nainen, Heli nimeltään, oli osannut tarjota jopa ratkaisun Kaarinan ongelmaan seuraavasta osoitteesta. Hänen isoäitinsä oli vasta joutunut palvelutaloon kotona pärjäämättömyyden vuoksi. Asunto oli tyhjillään, kaksikerroksinen, iso rivitalokaksio vähän keskustasta syrjässä, mutta hyvien bussiyhteyksien päässä. Kaarinahan voisi ensialkuun muuttaa vuokralle siihen, pohtia rauhassa. 
Ja täällä he nyt olivat, hän, Jesse ja Jani-Petteri. Uudessa elämässään. Jesse oli suorastaan ilahtunut saadessaan alakerran takkahuoneen omalla uloskäynnillä, Jani-Petterille kelpasi yläkerran pieni makuuhuone mukisematta. Kaarina itse tyytyi nukkumaan sohvalla ison olohuoneen perällä. Mitäpä omaa, lapsilta salattua hänellä olisikaan ollut enää. 

Ovensuussa odottivat valmiiksi pakatut kassit. Tästä joulustakin tulisi erilainen. Äiti ei suostunut edes kuuntelemaan puolta sanaa vastaväitteitä. He jättäisivät joulun laittamatta kaupungissa, ja tulisivat kaikki maalle, kotiin. Piste. Jopa kulkeminen oli järjestetty: joku äidin burleskiryhmäläisen poika suuntasi pitkiksi vapaiksi sopivasti sille suunnalle, ja toisi auton. Mihinkään junaan tai bussiin he eivät kyllä Kaarinaa lasten kanssa nyt päästäisi, ei puhettakaan. Sitä paitsi Kaarinan oli turha vedota koronaan, äiti tiesi kyllä hänen olleen etätöissä, ja lasten vatsataudissa. Tartuntavaaraa siis tuskin tuollaisen omaehtoisen eristäytymisen jälkeen olisi, eihän? 
Aamuhämärissä heti lähdettäisiin. Otettaisiin eväät, pysähdyttäisiin johonkin levähdyspaikalle syömään. 340 kilometriä, päivällä oltaisiin jo perillä.