IMG_20220109_121216.jpg

Kuva: Erään julkisen rakennuksen ikkuna - kenenkään kotiahan ei saa kuvata 

Talvi jatkuu vielä ikuisuuden verran, korona jyllää yhä kiihtyvään tahtiin, ja kärsivällisyys on koetuksella, matkakuume monella huipussaan, tili kuivillaan ja yhteinen vihollisemme Arki iskee taas huomisaamuna - nyt jos koskaan on aika siirtyä mielikuvituksen voimalla mukavampiin aiheisiin. Niinpä tänään (vihdoin) aloitamme uuden, oikein Viihdekirjallisen kirjoitusharjoituksen, eli jatkokertomuksemme Pinkki lentolaukku starttaa matkan... niin, minne? Sitähän emme vielä tosiaankaan tiedä itsekään. Varsin naisellisesta alustaan huolimatta se tulee takuuvarmasti kuitenkin sisältämään myös vauhtia ja vaarallisia tilanteita. 
Tai tilanteita nyt ainakin. Kai. Luulisimme... 

PINKKI LENTOLAUKKU OSA 1. JA ALUSSA OLI...

Tasan seitsemäntoista minuuttia vaille kuuden laskin tyytyväisenä siveltimen peilihyllylle. Varoen sotkemasta puseroani tai sormiani pyyhkäisin vielä nopeasti siitä varisseet aurinkopuuterin hiput paperiin, samalla kun kumarruin aavistuksen lähemmäs peiliä. Takaisin heijastuva kuva sai jopa minut, itseeni muuten joskus liiankin kriittisesti suhtautuvan, nyökkäämään hyväksyvästi. Näytin juuri siltä miltä pitikin: meikin ansiosta kuin suoraan aurinkorannoilta tai viidakon kätköistä Suomen nihkeästi edistyvään kevätkesään tipahtaneelta. Kukaan tuskin arvaisi, miten pitkän päivän olin viettänyt röntgenhoitajan seurana natiivihuoneessa kuvaamassa apuna pelkkiä thoraxeja, eli enimmäkseen rutiiniprojektioina keuhkoja ja sydämiä. Sokerina pohjalla sentään muutamat murtuneet kylkiluut.

No, siitäkin oli selvitty. Vasta taloon lyhyelle sijaisuudelle tulleena ymmärsin kyllä pysytellä työpaikan ulkopuolella hiljaa hommistani. Virallisesti minulla ei tosiaankaan ollut pätevyyksiä mennä tekemään yhtään mitään Suolakaivokseksi naureskellussa kuvauspuolen osassa, saati CT:n eli tietokonetomografian puolella. Nyt vain sattui olemaan niin, ettei koronan kurittaman kevään jälkeen työnantajallani ollut paljon vaihtoehtoja. Kun päteviä röntgenhoitajia ei yksinkertaisesti saanut mistään, oli otettava suurimpaan hätään vaikka kaltaiseni pari apukäsiä. Vanhuuttaan sekä vaivaisuuttaan kömpelöitä mummoja ja pappoja pystyi auttelemaan vähäisemmälläkin koulutuksella, eikä pyörätuolin työntämiseen tai taksin soittamiseen tarvittu monen vuoden mittaista terveydenhuollon kirjoen parissa uurastusta. Kesken jääneet lähihoitajan opinnot riittivät mainiosti.

-Me tietenkin kirjaamme sinut sihteeriksi, ja palkka tulee sillä nimikkeellä,  uupuneen oloinen osastonhoitaja oli ilmoittanut täyttäessään koneelle tietojani reilu kuukausi takaperin. Näppäimistön naputuksen yli pystyin melkein kuulemaan oman sydämeni toiveikkaat lyönnit, mutta huonommin uskomaan hyvää onneani. Vanhoilla merkonomin papereilla sai jatkuvasti huomata jäävänsä tuoreiden tradenomien jalkoihin. Yhtä usein kuin sain bumerangina hakemuksiani takaisin vannoin ryhdistäytyväni, hankkivani Kunnon Ammatin: keksiväni kyllä mikä minusta niin sanotusti tulisi isona.

Minun vuoroni tulisi kyllä vielä, muistutin itseäni harppoessani myymälän puolelle palmikko heilahdellen. Onneksi Helinän Viidakkoilta ei vaatinut mitään suuritöisiä kiharoita. Oli paremmin kuin mainiosti riittänyt, että olin edellisenä iltana kevytvärillä pesun jälkeen vetänyt hiukset ylhäältä päälaelta lähtevälle tiukalle letille. Sellainen kampaus kesti vaivatta parin kilometrin kävelyn tihkusateessa, bussimatkan ja sairaalan sinisistä virkavaatteista vaikka kuinka moniin toisiin vaihdon.
Ja vaatteiden vaihtoja, niitä iltaani tulisi mahtumaan. Meitä keinahtelisi enemmän tai vähemmän sulavasti koko pitkän myymälän päästä päähän mannekiineja leikkien neljä naista, erikokoisia ja eri-ikäisiä. Helinä-tädin liike, HELE, tunnettiin koko maakunnassa monipuolisuudestaan. Mitä tahansa etsitkin, sen löydät meiltä lupasivat suureellisesti näyteikkunoiden mainostekstit.

Toisaalta moni oli sitä mieltä, ettei täti liioitellut lupauksissaan yhtään. Liikkeen peräosan rekit pursusivat mitä ihmeellisimpiä luomuksia menneiltä vuosikymmeniltä, suunnilleen kaikissa sateenkaaren väreissä. Vieressään tietysti asiaan kuuluvat hyllyt kenkiä, hattuja sekä käsilaukkuja. Halusitpa hetken olla Jackie Kennedy, Marilyn Monroe, 50-luvun lavatanssien seinäruusu tai vaikkapa Linnan juhlien hienoin leidi Helessä sinusta takuuvarmasti taiottiin sellainen. Mitä et löytänyt valmiina, sen saatoit teettää ompelijan avustuksella.
Meillä luotiin uusia todellisuuksia. Todellisuuksia, joita ei ollut olemassakaan, ja joista silti tuli totta.

Toisessa päässä, heti kadulta sisään astuessa, sen sijaan kohtasi täysin toisenlaisen maailman, joskaan ei väriloistoltaan paljoakaan hillitymmän. Aivan sama, minkä maailmalla julistettiin olevan muotia, mihinkään vaisun himmeisiin pastelliväreihin liikettä ei muuteltu. Ihmeellistä kyllä täti sai kuitenkin kaiken näyttämään mukavalla tavalla eläväiseltä, ei lainkaan sekasortoiselta tai levottomalta.