P1080151.jpg

Kyllä taas huokailemaan pistää, pelkkien nettiotsikoiden lukeminen. Markettimuotia esimerkiksi on helppo paheksua, jos on varaa maksaa mitä tahansa mistä tahansa. Tämmöinen tavallinen ihminen katsoo tilin saldoa, ja toteaa useimmiten, että eiköhän se mene vielä tämä(kin) talvi tuolla tädiltä perityllä toppatakilla. -Sillä turha on yhdenkään hallituksen hehkuttaa pienituloisten verotuksen kevennystä: kyllä minulla tulee tilille sama summa edelleen kuin jo vuonna 2014. Jopa pari euroa vähemmän. En siis suostu tuntemaan syyllisyyttä epämuodikkuudestani ja olemattomasta kuluttamisestani, olkoot se pintaliitäjien ja talouden kasvun kannalta kuinka paheksuttua tahansa. 

Palvelualoja käy nyt todella sääliksi. Koronakurimuksen lisäksi ne kärsivät ensimmäisenä pienenevästä ostovoimasta. Sitähän karsii pois hierojat, kosmetologit, jalkahoitajat, harventaa kampaamokäyntejä, ei edes haaveile kotisiivoojasta kerran vuoteen... Vie auton pesuun/huoltoon entistä harvemmin, itseään ei enää koskaan elokuviin, ulos syömään tai baariin kahville, vaikka joku paikka auki koronapassilla olisikin. Keikkoja katsoo pelkästään netin ilmaistarjonnasta.
 
Mutta mikä tärkeintä, onnellisuutta ei osteta millään maailman rahalla. Se on kiinni aivan muista asioista. 

Kirjailijat, nuo kaikkien aikojen yksin yrittäjät, hehkuttavat haastatteluissa kirjoittavansa jopa 3 sivua tekstiä vuorokaudessa. Viihteen kirjoittaja kirjoittaa muiden puuhiensa ohella vähintään 10 sivua/päivä. Valmista, julkaisukelpoista tekstiä. 
Kas siinä se suuri ero - lukijathan joka tapauksessa päättävät mitä ostavat. Kioskikirjallisuus on aina ollut suosittua pakoa todellisuudesta, Finlandia-palkinnon voittajat pölyttyvät divareiden hyllyissä tuota pikaa. 
Minua yllytettiin laittamaan Vaaranpohjan tarinat tarjolle Suplan äänikirjakilpailuun. En jaksanut innostua. Onhan ne jo julkaistu: täällä blogissa! Miksi sitä paitsi tukisin kaupallista mediaa ilmaisannilla? Ainoastaan muutama kuuntelijoiden parhaaksi äänestämä tarina palkitaan rahalla, loput eivät saa mitään. Eivät edes paria kymppiä. Antaa siis muiden, julkisuutta himoavien yrittää onneaan. Saavat huomata, ettei se elämä siitä mihinkään muutu. 

Eiköhän siis tähdätä vain osoittamaan yllä oleva väite kirjailijan ja viihteen kirjoittajan erosta todeksi. Jokaisen tulevan, lonkalta suorilla vetäistyn jatko-osan pituudeksi tavoitellaan 2 sivua. Noin suunnilleen. Sen ei pitäisi viedä aikaa kaikkine alkukirjoituksineen ja keskeytyksineenkään tuntia kauempaa, se olkoot aikarajana. Ja laatu... No jaa, ainakaan tekstiin ei pääse käsiksi yksikään kustannustoimittaja omine visioineen, eikä tarvitse hioa lauseita, ei kärsiä paineita julkaisukynnyksen ylittämisestä jne.

PINKKI LENTOLAUKKU OSA 2. KUOHUVIINIÄ JA SUURIA SUUNNITELMIA

Kevyin askelin siirryin keskemmälle liikkeeseen. Sisälläni kupli. Jokin paljon suurempi, paljon tärkeämpi kuin tulossa oleva muotinäytös, ja siinä esiintyminen. Ennen aamua unelmista tulisi vihdoin totta: tapaisin taas ihan livenä haaveideni täydellisen miehen, todella pitkästä aikaa. Tämä mies tosin ei tiennyt asiasta vielä itse lainkaan, mikä olikin melkein parasta asiassa. Yllättäisin hänet. Toisaalta piti kyllä myöntää, että taustalla moisen idean syntyyn vaikutti onnekkaan sattuman lisäksi eniten jatkuvan jahkaamisen minussa synnyttämä turhautuminen. Kärsivällisyys ei kuulunut vahvimpiin puoliini, joten kun tapaaminen tuntui kerta toisensa jälkeen vain siirtyvän ja siirtyvän milloin mistäkin syystä, olin päättänyt sekoittaa sekä jakaa pakan kortit uudelleen. 

Ehdin esiin täsmälleen oikealla hetkellä. Ensimmäiset kutsuvieraista ravistelivat jo sateenvarjojaan, ja ojentelivat tihkusta kostuneita takkejaan tilapäisen narikan luona. Huvittuneena huomioin, kuinka pari naista jäi melkein nälkäisin katsein seuraamaan niitä naulakkoon ammattimaisin ottein asettelevan Nikon sulavia liikkeitä, ja tiukan, hihattoman paidan paljaiksi jättämiä käsivarsia. Nikolla oli aina ollut kyky hurmata kaikki vastakkaista sukupuolta olevat, missä tietysti auttoi luonnostaan tulevan pikkuflirtin lisäksi hyvin treenattu lihaksisto.

Minua puolestaan tuskin vilkaistiin, olin vain kuohuviinilaseja ojenteleva myyjätär. Eikä ihme, seisoihan vieressäni toinen tädin ”viidakkoramboista”. Joni ei ulkonäöllisesti hävinnyt Nikolle yhtään, tuskin flirttailun taidoissakaan. Molemmat nuoret miehet olivat yhä lisääntyvän kutsuvierasjoukon mielestä selvästikin vähintään yhtä herkullisen makeita kuin kerrosvadeille asetellut macaronileivokset. Elleivät peräti herkullisempia. –Mikä tietysti oli ollut tädin tarkoituskin. Asiakkaille kannatti tarjoilla kaikkea mahdollista tunnelmaa kohottavaa, eikä pelkkää uutta kevätkesämallistoa. Varsinkin nyt, kun oli saatu elää koronan takia eristyksissä pitkät, näivettävät ja uuvuttavat kuukaudet.

Puolen tunnin kuluttua liikkeessä alkoi olla jo mukavan täyttä. Helinä-täti suorastaan leijaili ryhmän luota toisen luo jaellen tervehdyksen kruunaavia hymyjä, ja samaa vauhtia takahuoneeseen ensimmäistä pukeutumista varten. Seinän takaa alkoi kuulua yhä voimistumaa musiikkia kun solahdin sisään mekkooni. Kaikki oli suunniteltu huolella etukäteen, minun tarvitsi vain olla kompastumatta jalkoihini, muistutin itseäni. Eihän tässä sentään missään Milanon muotimessuilla oltu, saati Pariisin catwalkeilla. 

Täti jonon ensimmäisenä marssimme esiin, teimme sulavan käännöksen tarjoilupöydän edessä, ja laiskojen taputusten säestäminä palasimme vaihtamaan seuraavat vaatteet. Nikon selostajanääni tosin valui musiikin sekaan niin samettisena, että epäilin keskittyivätkö liki kaikki enemmän siihen, kuin meidän katselemiseemme. Joka tapauksessa viimeiseksi säästetty poikien osuus irroitteli yleisöstä ne kaivatut, suorastaan raikuvat aplodit sekä vihellysryöpyn.
Soveliasta tai ei, pojat nimittäin vetivät täyden strippausshow´n paljastaen loppuhuipennukseksi hyvin treenatut pakaransakin. Paljoa ei muutenkaan jäänyt kenellekään arvailujen varaan siitä, millaisia iloja kaksikon kanssa saattoi haaveilla kokevansa. Täti iski minulle silmää kiskoessaan paitansa helmaa alemmas sermin takana.

-Taitaa olla tyytyväistä väkeä tuolla. No, toivottavasti innostuivatkin. Eiköhän mennä pistämään kassakone laulamaan!

Peukkua vastaukseksi näyttäen vedin oman armeijanvihreän t-paitani pään yli, työnsin maihinnousukengät takaisin jalkoihini, ja virittelin kasvoilleni valmiiksi parhaimman asiakaspalveluhymyni. Sovituskoppien eteen oli jo muodostumassa jonoa, joten tädin toiveet saattaisivat hyvinkin toteutua. Uutuuksien rajoitetun määrän lisäksi ostohalukkuutta kasvattamaan oli lyöty vain tämän yhden illan voimassa olevat alennusprosentit.