20200227_172030.jpg

Talvi jatkuu, ja niin jatkuu uusi tarinakin - aina sen mukaan, miten muu elämä aikaa jättää. Töiden lisäksi olisi ehdittävä hoitaa laiskaa ruhoaan sekä tasaisena voimissaan pysyttelevää parisuhdettaan, kun se nyt vielä kaikesta huolimatta on. 
Muuten mennään odottavalla kannalla, kaikki Pyhän Byrokratian kanssa painiminen on hitaampaa kuin kärpäsen räpiköinti siirapissa.

Paitsi että dadaa! Poliisi otti tänään vihdoin yhteyttä Mieheen. Siellä rustataan syytettä liikenteen vaarantamisesta.
Eli tota ööö... Jos siis heittäydyt yllättäen hengettömäksi auton ratissa, ja tösäytät keskikaiteeseen moisen pikkujutun vuoksi rikollinen tekohan se on. Kyllä pitäisi nyt sentään sen verran katsoa, että vielä taju kankaalla osaa hallitusti ajaa sivuun soveliaassa paikassa! Ai ai, enää kun ei tarvitse pelätä Migrin karkoituspäätöstä vaan kansalaisuus on palautettu, niin seuraavaksi voidaan jännätä tuleeko lähtö linnaan! 

Näillä kokemuksilla saattaa hyvin ymmärtää miksi yhdessä lapsia tehtailevatkaan eivät asu yhdessä. Joko jättäydyt tukien varaan kokonaan, tai istut paksun pankkitilin päällä - välimaastossa tuulee persuksille sekä asuinkumppanin tilille yhä kylmemmin. 
Lisääntyvään ylipaino-ongelmaan kansassa talouden heikkenevä kehitys tuskin valitettavasti vaikuttaa suotuisasti. Mitä terveellisempää, sen kalliimpaa... Suurelta osin. 


Mutta hei! Painutaan taas parempaan maailmaan täältä kurjuudesta!

PINKKI LENTOLAUKKU OSA 3.

Tasan kymmeneltä viimeiset kaksi asiakasta poistuivat kassejaan kannatellen, joskin selvästi vastahakoisesti. Katsoin miten Niko väläytti pahoittelevasti päätään puistaen heille saatteeksi nopean hymyn, ja kääntyi sitten oven kiinni vetäen minua kohti. Kuulin, kuinka jälleen uuden kuohuviinipullon korkki poksahti auki peremmällä liikkeessä. Onnistunutta iltaa kannatti ehdottomasti jatkaa vielä skoolaamalla ihan omalla porukalla, julistivat malleina toimineet tytöt. Täti tuntui olevan samaa mieltä päätellen käteeni työntämästään lasista.

-Selvittiinhän siitäkin sitten. Miten on Sanni, vieläkö sinä olet lähdössä lentoasemalle?

-Juu kyllä,  mutta ei tässä vielä mikään kiire taida olla,  henkäisin vatsanpohja taas äkkiä täynnä levottomasti lepattavia perhosia. Puristin kapean lasin hentoa jalkaa voimalla. Minun suuri, loistava suunnitelmani, jonka loppuhuipentumaa en äkkiä uskaltanut edes ajatella viimeiseen saakka. Entä jos kaikki menisikin pieleen, entä jos Mika ei tulisikaan manitsemallaan lennolla… Tuskastuneena tyhjensin lasin yhdellä kallistuksella, sekä vielä seuraavan melkein yhtä vauhdikkaasti.

Miten olin saattanut hetkeksikään unohtaa, kuinka lähellä toteutumistaan unelmat vihdoin olivat,  ihmettelin kiskoessani lopulta villapuseroa ja nahkatakkia t-paitani päälle. Tänäänhän olisi ihan todella Se Päivä. Mika palaisi työmatkalta Saksasta, ja yllättyisi takuulla, kun kapsahtaisin hänen kaulaansa heti Helsinki-Vantaalla ilmoittaen ottaneeni pari ylimääräistä vapaapäivää. Saataisiin olla vähän kauemmin kahdestaan, tutustua toisiimme läpikotaisin, puhua tulevaisuudesta... Olisi Mikan viesteissään vähättelemä poikamieskoti millainen tahansa, niin paloin halusta päästä sinne.

-Sinä näytät aika seksikkään räyhäkkäältä,  Niko virnisti kuljettaen katsettaan avoimen julkeasti pitkin vartaloani.
 –Tuommoinen kersantti karoliinan tyyppinen nainen voisi olla kovaa valuuttaa meillä töissä. Et lähtisi kokeilemaan?
Vastasin yhtä julkean arvostelevalla katseella.
-Kukahan se kaikkien naisten mielestä mahtoi tänään olla kaikkein seksikkäin ja räyhäkkäin? Kuinka monta puhelinnumeroa ja muuta ehdotusta te mahdoitte Jonin kanssa saada?
Nikon ilme muuttui viattomuutta teeskenteleväksi. Mies nyt ei tunnetusti voinut mitään sille, jos oli vastustamattoman puoleensavetävä. HELE:n asiakkaat toden totta osasivat arvostaa laatua, ja toivoivat saavansa hyvää, jopa ensiluokkaista palvelua. Toiset henkilökohtaisempaa kuin toiset. 
Kinasteluamme kuunnelleen Helinä-tädin naureskellen huutamat turvallisen matkan toivotukset saattelivat meidän ulos pimeyteen. Sataa tihuutti hiljalleen, ja tuuli lennätteli sitkeästi talven yli puissa roikkuneita, ruskeita lehtiä tuulilasiin Nikon kääntyessä omakotitaloalueen poikki kulkevalle kadulle. Kojetaulun navigaattorin mukaan kohta kääntyisimme uudelleen, kunnes sukeltaisimme alas moottoritien rampista kohti Helsinkiä. 
Nikon keskittyessä ajamiseen vajosin muistoihini.

Me olimme tavanneet ensin Tinderissä, Mika ja minä. Livenä vain kerran alkuvuodesta, ihan perinteisesti ja klassisesti ravintolassa. Sillä tietenkin elämä oli ollut juuri niin epäreilua, että korona tuntui sotkevan jokaisen suunnitelman.  Minä olin silti huomisia surematta oitis jäänyt kiinni Mikan hymyn, Mika kertomansa mukaan koko kaupungin aurinkoisimman ja kauneimman tytön katseeseen.
Muutaman vuorokauden ajan kaikki oli ollutkin päässäni yhtä pelkkää aurinkoa sekä kauneutta. Muistoja puuterilumisista puistoista, katulamppujen himmeiden valokehien alla vaihdetuista suudelmista. Käsi kädessä kävelystä, pubin nurkkapöydän ylitse toistaan hakevista katseista.
Ja sen vastakohtana liian aikaisesta eron hetkestä, harmaasta aamuyöstä, jolloin piti jättää hyvästit.
Muita vaihtoehtoja vain ei valitettavasti ollut. Itse yövyin kimppakämpässä kolmen muun tytön kanssa, ja sopimukseen kuului, ettei muiden unia häiritty yövierailla. Mika puolestaan asui vakituisesti Espoossa. Tampereen keikat kuuluivat tietokonefirman markkinointipäällikön työhön, ja hotellihuone piti säästösyistä jakaa työparin kesken.

Mikä harmittavinta, minulla oli mahdollisuuksia löytää töitä ja kohtuuhintainen asunto vain jostain aivan muualta kuin pääkaupunkiseudulta. Eli käytännössä jatkaisin Helinä-tädin siivestämistä yhä edelleen, sitähän se käytännössä tarkoitti. Toiveikkaana kuvittelin tilanteen kyllä muuttuvan. Jostain putkahtaisi ennen pitkää jokin ratkaisu, kunhan oltaisiin kärsivällisiä.

Mika oli hyväksynyt tilanteen valittamatta. Järjestellyt jopa töitään pystyäkseen soittelemaan minulle aina välillä iltaisin, niin vuorokauden aikoihin sitomatonta kuin kansainvälisen kaupan bisnesneuvottelut aikaerojen vuoksi olivatkin. Jäädessäni vilkuttamaan hänen peräänsä Tampereella olin ollut jo täysin varma, että Mikasta löytyi kaikkea sitä, mitä olin haaveissani aina mieheni halunnutkin olevan. Pitkä, tumma ja komea, hyväkäytöksinen sekä kunnianhimoinen, yli kolmekymppisenä aikuinen mies eikä mikään poika: täysi 10+.

26-vuotiaana varmaan liki jokaisella naisella viimeistään hahmottuu jo omat tulevaisuuden visiot. Ne, joissa seurustelukumppania sovittelee automaattisesti kuvaan yhteisestä tulevaisuudesta. Haaveilee hetken huvittelua pidemmälle. Miettii, voisiko juuri tässä olla Hän. Se Suuri Rakkaus, jonka kanssa pystyy näkemään itsensä astelemassa alttarille, tai vähintään yhteiseen kotiin johtavaa pihapolkua.

Minä ainakin olin pienestä saakka tiennyt tahtovani ammatin ja perheen. Koko sen muiden naureskeleman tuiki tavallisen peruspaketin, johon kuului vitsien mukaiset pari lasta, farmariauto. ja omakotitalon pihaan omenapuut sekä kahden istuttava puutarhakeinu.
Lyhyesti sanottuna tulevaisuuteni tuli olla vakaa. Ei turhia yllätyksiä, ei mitään huoletonta hetkeen heittäytymistä, ei päivä kerrallaan elämää. Lukioaikainen poikaystäväni Eetu oli ollut tismalleen sitä kaikkea, mitä en enää tahtonut, eli kanssani täysin päinvastaisesti elämää katseleva. Olkoonkin, että äiti oli vasta viimeksi soittaessaan kertonut Eetun lähteneen viimein opiskelemaan Ouluun peräti diplomi-insinööriksi. Jotenkin vain rohkenin epäillä valmistuisiko huoleton, juhlimista rakastava exäni ikinä, vaikken tietenkään ollut viitsinyt äidin mieltä moisella ajatuksella pahoittaa. Äiti näki Eetun tunnetusti vaaleanpunaisten lasien lävitse.
Enkä minäkään ollut enää yhtä varma tulevaisuudestani. En ainakaan ammatillisessa mielessä. Se hyvän koulutuksen hankkiminen näet vaati paitsi kestäviä lihaksia takapuoleen, myös pitkäjänteistä opiskelua ja lahjakkuutta. Varsinkin matemaattista sellaista, jos tähtäsi läpi lääkelaskuista. 

Joka tapauksessa Tampereen yössä alkanut uudempi romanssini oli talven myötä alkanut muuttua yhä enemmän jonkin asteiseksi etäseurusteluksi siitä huolimatta, että Mikan onnistui valitettavan harvoin sovitella suunnitelmiinsa työmatkoja oikeaan suuntaan. Koronan myötä kaikki hoidettiin jossain hemmetin Teamsissa tai ties missä nettivideoneuvotteluissa. Viikonloput luonaan mies oli tyrmännyt aina toteamuksella miten minun ei kannattanut tuhlata vähiä vapaitani istumalla tuntikausia riskialttiisti bussissa. Joukkoliikenneyhteydet kun olivat Helsingin suuntaan suorastaan olemattomat, ja tilannehan nyt joka tapauksessa oli vain väliaikainen. Firma suunnitteli laajentumista keskemmälle Suomeen, koska tahansa Mika saattaisi saada siirron lähemmäs minua. Kunhan koronakin nyt helpottaisi...

Kaikkien niiden lupausten, plus kylmän, lumisen talven ja sateisen, tuulisen kevään jälkeen koronarajoitukset alkoivat olla ohi. Samoin tuntui käyneen kärsivällisyyteni lakipisteelle, ajattelin vilkaistessani kelloa. Jokin Mikan käytöksessä häiritsi minua, kuva toisena naisena roikkumisesta alkoi kummitella korvieni välissä.
No, parin tunnin päästä asiat näyttäisivät pakosta toisilta. Suuntaan tai toiseen. Saksan lento laskeutuisi heti yhden jälkeen yöllä, ja ehtisimme Mikan kanssa ennen aamua kyllä nauraa yhdessä moneen kertaan hassuille kuvitelmilleni. Katsella yhdessä lisää matkakuvia, joita pari olin jo saanut puhelimeeni viikon mittaan. Tämä kaikki edellyttäen tietysti, että Niko pääsisi kentälle ajoissa, ajattelin yrittäessäni erottaa tietä tuulilasia piiskaavan rankkasateen läpi. Aikataulu oli laskettu melko tarkaksi, enemmän Nikon kentältä haettavan asiakkaan myöhemmän saapumisen mukaan kuin minun villien pikaideoideni mukaan. Äh, mitä pahusta minun oli pitänyt sillä äskeisellä huoltoasemallakin jäädä vessaan meikkiäni tarkistelemaan!