ANNO DOMINI

 KORPPI

Korppi kallisti päätään kuusen latvuksessa. Sen mustat nappisilmät seurasivat tarkkaavaisesti iltaa kohti hämärtyvässä, autiossa maisemassa hakkuuaukean laitaan metsän siimeksestä ilmestynyttä hahmoa. Jotain salamyhkäistä miehen liikkeissä oli, varovaistakin. Metsästäjä se ei kuitenkaan ollut, ase olalta puuttui. Seisahduttuaan hetkeksi vielä katselemaan ympärilleen mies lähti päättäväisesti harppomaan aukean reunaa, kohti risukon keskeltä kohoavaa suurta, rosoista kivenlohkaretta.

Lohkareen vierelle päästyään tummiin pukeutunut vieras laski repun selästään, aukoi liepeet, ja ojentautui taas vilkuilemaan maisemaa. Kädet taikoivat kenttälapion täyteen pituuteensa, terä iskeytyi routaiseen maahan kerran toisensa jälkeen aivan kiven kupeessa. Työ ei kestänyt kauan. Hetken kuluttua mies pudottautui polvilleen, kurotti puoliksi pois korpin näkyviltä. Noustessaan taas seisomaan miehellä oli kädessään jotain muovista eväslaatikkoa muistuttavaa. Korppi tiesi kyllä, monet vuodet retkeilijöitä seuraten olivat opettaneet sen tunnistamaan kaiken ruokaan vähänkään viittaavan. Harmi vain mies ei tuntunut olevan nälkäinen, vaan sujautti löytönsä nopeasti repun uumeniin. Taiteltu lapio seurasi, sitten sormet haparoivat hätäisen oloisesti liepukkeet uudelleen kiinni.

Hahmo katosi metsän pimentoon yhtä yllättäen kuin oli saapunutkin. Hiljalleen sateleva lumi peittäisi aamuun mennessä viimeisetkin jäljet. Korppi päästi pienen pettyneen naksahduksen, oikoi siipiään laiskasti. Uteliaana lintuna se heittäytyi lentoon oksaltaan.
Miestä oli helppo seurata. Korppi liiteli laiskasti suon reunaan saakka. Aina sinne asti, mistä näki miehen suunnan. Tukkitien päähän pysäköityyn autoon se menisi, mihin muuallekaan. Mikä lie, muukalainen. Korppi menetti kiinnostuksensa, heitti itsensä pudotukseen, ja palasi tutulle oksalleen kuusen katveisiin. Ihmiset... Kuka niitä saattoi ymmärtää!

Kaarlo tunsi kuinka hiki kihosi selkään, liimasi paidan kiinni ihoon. Kunto oli päässyt talven aikana pahasti rapistumaan. Tai saattoi siinä olla muutakin, se hänen oli pakko myöntää harpottuaan vihdoin hakkuujätteiden keskellä kompuroiden päämääräänsä. Paikka oli valittu huolella, pitkän pohdinnan jälkeen. Metsät saatettiin kaataa, rakennukset purkaa, vaan jo valmiiksi raiskattuun maisemaan kukaan tuskin kajosi. Isoja kivenjärkäleitä harvemmin siirreltiin, ne pysyivät paikoillaan. Mihinkään kännykän koordinaatteihin ei kannattanut luottaa näin tärkeässä asiassa. Nyt ei saanut jättää jälkiä, ei ainoatakaan mahdollisuutta liittää kätköä häneen millään teleseurannalla.

Kädet tuppasivat vapisemaan, jäinen maa pisti hanttiin. Kevät teki vasta tuloaan, mutta kun ei ollut aikaa odottaa enää yhtään. Tapahtumat olivat lähteneet etenemään odotettua nopeammin. Vaikka toisaalta, olihan hän tiennyt jo vuoden vaihtuessa miten tässä kävisi. Rinnasta kohosi syvä helpotuksen huokaus sormien tavoittaessa marraskuussa piilotetun laatikon. Pikaisella vilkaisulla kansi vaikutti ehjältä. Sisällön ehtisi tarkistaa myöhemmin, turvallisemmassa paikassa.

 

Avain osui virtalukkoon vasta toisella yrittämällä, kapealla tukkitiellä kääntäminen vaati hermoja kiristävän kauan vekslaamista. Lopulta mersun keula kuitenkin osoitti oikeaan suuntaan, leveämmälle väylälle päästyä saattoi painaa kaasua reippaammin. Piti vain muistaa nyt visusti noudattaa nopeusrajoituksia, ettei joutuisi poliisin pysäyttämäksi. Enää muutama päivä, ja kaikki järjestyisi. Siihen asti piti jaksaa pitää kieli keskellä suuta, ja pysytellä nuoralla putoamatta.

Suunnitelma oli alkanut itää Kaarlon mielessä jo syyskesästä. Heti, kun kävi selväksi, ettei koronasta mihinkään päästy. Firma menisi konkurssiin viimeistään, kun valtiovallan asettama kielto lakkaisi. Enää oli kysymys siitä, kuinka kauan kannatti edes yrittää pyristellä vastaan.
Ilman Annabellaa Kaarlo olisi antanut mennä jo aikoja takaperin. Lyönyt reilusti hanskat tiskiin, myöntänyt tappionsa. Niellyt katkerasti irvistäen sen häpeän, mikä isosisän perustaman firman lopettamisesta seuraisi. Suomalainen mies kesti kyllä, istui aikansa saunan lauteilla, kumosi muutaman kossun, ja nousi taas jaloilleen krapulan hälvettyä. Ainahan sitä jotain keksisi, terve ihminen. Ja jos ei keksisi, jäisi työttömyysputkeen odottelemaan eläkkeelle pääsyä. Onneksi kirjanpitäjä oli huolehtinut, että tuli maksettua nekin ajallaan odottelemaan vanhuuttaan, reilussa määrin.

Vaan kun Annabella oli tehnyt, mitä oli tehnyt. Gambian reissuista se oli alkanut jokunen vuosi sitten. Niitä seurasi toinen toistaan ihmeellisempiä selityksiä "tyttöjen" kanssa tehtävistä lomamatkoista, tuli uusia harrastuksia, tuli ties mitä. -Se totuuskin julki yksityisetsivän raportista. Mikä lie keski-iän kriisi tai kotirouvasyndrooma Annabellaan iskenyt, sitä Kaarlo ei osannut sanoa. Pitkä, nuoruudessa solmittu avioliitto joka tapauksessa lakkasi painamasta vaakassa, Kaarlo kelpaamasta petikaveriksi. Annabella pyöriskeli mieluummin vieraissa lakanoissa, nuorempien sekä tummemmaksi paahtuneempien rattopoikiensa kanssa. Suomen valtio kun kuskasi niitä tänne hänen verorahoillaan loisimaan, ja sellaistahan tosimies ei voinut sulattaa, vaikka pettävälle vaimolle vielä voisi jotenkin anteeksi antaakin.

Kaarlo piti niin sanotusti mölyt mahassaan. Isoja asioita kannatti mietiskellä rauhassa, harkita tarkoin. Koronan myötä suunnitelma alkoi hahmottua. Hioitua kuin kaunein timantti. Jos kaikki onnistuisi, hän pääsisi pakoon firman konkurssin tuottamaa häpeää, saisi siivottua jäljet edes kutakuinkin kunniallisesti, ja tarjoiltua kostonsa Annabellalle oikein viimeisen päälle suurelta lautaselta.

Vasta liki 30 kilometrin päähän kätköltä päästyään Kaarlo heitti vilkkua päälle kaartaakseen bussipysäkille. Oma ironiansa siinäkin, hah. Mikäpä sen parempi valinta linja-autoyrittäjälle perseelleen meneviä bisneksiään pohtimaan pysähtyä. Vaan olihan siinä levähdyspaikkoja varmemmin ilman turhia tirkistelijöitä. Sellaisia hän ei tosiaankaan kaivannut lähettyville kävellessään mersun taakse, avatessaan takapaksin, ja kuoriessaan laatikon muovikassista tarkasti tien päällä. Autoa ei passannut nyt liata, ei yhdelläkään soran murusella.
Kansi rapsahti auki hetken tiukan väännön jälkeen. Ja siellä ne olivat, tuplakerrokseen minigrippejä huolella pakatut seteliniput. Juuri kuten pitikin. Tyytyväisenä Kaarlo vilkaisi tyhjää tietä molempiin suuntiin, asettuen takaisin ratin taakse.
Asvaltti rullasi renkaiden alla. Ajatukset palasivat väkisinkin menneisyyteen.
Isä oli laajentanut perimäänsä pientä linja-autobisnestä hallitusti. Tasapainoillut taitavasti lainojen, hallitilojen laajennusten, ja uusien autojen hankintojen keskellä. Kyllä Kaarlo muisti miten pitkiä päiviä sekä viikkoja molemmat vanhemmat olivat puurtaneet. Joskus isä saattoi viipyä tilausajoreissuilla Euroopan puolella viikkokausia. Heti oli osattu matkatoimiston kanssa haistaa, mikä into ihmisillä oli mennä ja nähdä kaiken aikaa uutta, mutta turvallisen helposti.
Siihen päälle olivat tulleet sopivasti ensimmäiset haja-asutusalueiden koulujen lakkautukset. Saatiin palkata pari uutta kuskia pelkästään niiden kuljetusten ansiosta. Samaan pakettiin isä neuvotteli muutaman pitkän linjan reitin, alkoi puhua retevämmin miten kohta oltaisiin suuria. Hommattaisiin hitto pikavuoron busseihin oikein seutukunnan kauneimmat rahastajatytöt, missitasoa vähintään.
Tulevaisuus saattoi syrjäkylillä näyttää synkeältä, vaan heille se kajasti valoisana.

Entistä valoisammaksi maailma muuttui Kaarlolle heti ensimmäisenä vuotena bussin ratin takana, kiitos Annabellan. Hän iski silmänsä oitis pitkäsääriseen, suurisilmäiseen rahastajatyttöön. Pitkillä linjoilla ehdittiin mukavasti tehdä pintapuolista tuttavuutta, joka sitten eteni kuin luonnostaan välien lämpenemiseen. Tuota pikaa Kaarlo huomasi olevansa kihloissa, seuraavana kesänä naimisissa. Vanhemmat nyökyttelivät hyväksyvästi. Mikäs sen parempi, pysyisivät nekin palkkarahat omassa perheessä.

Joskus Kaarlosta tuntui moinen vauhti vähän liian nopealta. Vaan Annabellalta löytyi lujasti päättäväisyyttä, oli kyse mistä asiasta tahansa. Kotikin sisustettiin tuoreen pikku rouvan mielen mukaisesti, ei siinä miehellä paljon sanomista ollut minkä väristä sohvaa tai verhoa sinne hankittiin. Toisaalta kai se oli maailman tapa, eikä Kaarloa haitannut. Saipahan rauhassa keskittyä opettelemaan isän kanssa firman asioiden pyörittämistä.

Onneksi Annabella tahtoi lykätä lasten hankkimista. Heti häiden jälkeen se oli ilmoittanut tähtäävänsä korkeammalle kuin rahastajanhommiin.  Tai ainakin hienompiin töihin pitäisi päästä, sellaisiin, joissa saisi toteuttaa itseään paremmin. Kaarlo ei tosin ymmärtänyt koskaan miten jossain kemikaliossa meikkejä sun muita naisten turhamaisuuksia pyöritellessä kukaan itseään pystyi toteuttamaan. Käväisi kuitenkin vaivihkaa puhumassa tädille josko Annabella voisi tulla apulaiseksi tädin kosmetiikkamyymälään.
Vaikka tunnustaa täytyi, että rinta rottingilla sitä käveli aina kaverien vuolaasti ihastellessa, kuinka hemaisevan kinkun Kaarlo oli onnistunut nappaamaan. Ai ai, semmoisen yhtä nätiksi laitetun jos kotiin saisi, niin mikäs olisi jätkän ollessa! Kyllä Kaarlon kelpasi!

Vuosi muuttui toiseksi, miltei huomaamatta seuraavaksi, ja sama uudelleen. Lapsista ei enää edes keskusteltu. Lopullisesti asia painui taka-alalle Kaarlon isän saadessa pahan sydänkohtauksen. Firma haukkasi yhä suuremman osan Kaarlon ajasta, huoli isästä kalvoi – eikä suotta: vajaa 5 vuotta ensimmäisestä sairaalareissusta jouduttiin painamaan päät siunauskappelin penkissä. Kaarlon maailman perustukset järkkyivät pahasti, ja pahempaa vain oli tulossa.

Heti hautajaisten jälkeen Annabella ilmoitti tahtovansa suuremman asunnon. Itse asiassa Annabella oli jo katsonut heille valmiiksi uuden talon. Eikä mitä tahansa taloa, vaan eläkepäiviä Espanjaan viettämään muuttavan kunnanlääkärin tiililinnan. Sen Annabella tahtoi. Ei enempää eikä vähempää. Päästäisiin Kaarlon aseman edellyttämälle tasolle vihdoin.
Kaarlo ei surultaan jaksanut käydä huomauttamaan, että kunnanlääkärin vaimo sentään oli aikanaan älynnyt opiskella hyväpalkkaisen ammatin. Sitä taloa rakentaessa voitiin käyttää kahden ihmisen rahoja, ja kai pikkuisen suvun perintörahojakin. Annabella kimmastui niin vähästä. Heti iski tulta sekä tappuraa, jos kaikki ei sujunut mielen mukaan. Pankinjohtaja, tuttu mies, puisteli päätään. Kirjoitti silti lainapapereihin nimensä.

Kaarlo kurvasi liittymästä pihaan. Jäi virran sammutettuaan vielä hetkeksi autoon istumaan. Istui vain siinä, ja katseli kalliiksi tullutta tiililinnaansa. Nuoruuden haaveista, ja entisestä suloisesta rahastajatytöstä leijaili enää haalistuneita muistojen riekaleita yhteisen kodin huoneissa. Lepistön soitto edelliskeväänä oli tullut ajoitukseltaan täydelliseen saumaan. Hän saattoi kuulla yhä mielessään vanhan ystävänsä karskiutta tavoitelleen äänensävyn, sekä rahisevat sanat.
-Sanon nyt Kaarlo kuule suoraan miten asiat on. Minä oon kuollut mies, vaikka henki vielä vaivasesti pihisee. Soon viikoista enää kyse. Vaan nyt ei aleta parkumaan, mennään pystyssä päin, tuli mitä tuli, niin kun Immolan vanhojen sissien kuuluu. Sitä minä tässä, että jos ottaisit mukaas sen juristinroikale Taipaleen, poikkeisitte täällä sairaalalla molemmat vanhat sissitoverit. Pistettäis sinun nimiis se Jänönkäpäläjärven palsta siellä Ilvesvaaralla. Meikäläisellä kun ei noita perillisiä siunaantunut, ja minä sen sulle tahtosin.

Sairaalan kolkosti kaikuvilla käytävillä suunnitelma sitten oli alkanut hiljalleen kehittyä Kaarlon mielessä. Sitä oli hiottu muutaman kierroksen verran golfkentällä Taipaleen kanssa vielä kiertäen. Taipale lupasi laitella sellaiset paperit, ettei mitään: Annabella ei pääsisi Jänönkäpäläjärven metsäpalstaan käsiksi millään keinoin. Lepistön allekirjoitus tyhjissä arkeissa jo oli, kyllä se riittäisi. Samaan vaivaan Taipale täytteli avioeron vaatimat osituslaskelmat odottelemaan. Enää pitäisi keksiä kuinka Annabella ei erossa ryöväisi kassaa tyhjäksi.

Korona ratkaisi asian. Heti, kun tilausajoliikenne rysähti seisahduksiin ja rahaa lakkasi virtaamasta Kaarlo tajusi, että nyt mentiin kylmää kyytiä kohti konkurssia. Reilu vuosi takaperin tilatut kaksi uutta bussia olivat vasta tulleet, ja seisoivat ajamattomina tallilla. Jos korona ja etäkoulu ja kaikki jatkuisi kesään saakka, mikään ei enää pelastaisi firmaa.  Talo luisuisi nuijan alle sekin.

Talo niin… Kaarlo hymähti itsekseen kääntäessään suihkun suuremmalle. Muutaman ensimmäisen vuoden Annabella jaksoi kulkea Raharinteen tontilla nenä pystyssä, ja lekotella vielä leuhkemmin pikku bikineissä uima-altaan reunan lepotuolissa. Sitten alkoi taas valitus. Yhteinen elonpolku muuttui ruusun tuoksuisilla niityillä käsi kädessä kirmailusta lopullisesti kivikoissa kompuroinniksi. Kemikalion tiski vaihtoi osakkuuteen lounasbaarissa, ja kukapa muukaan haaveet rahoitti, ellei Kaarlo. Annabella meni omia menojaan, Kaarlo omiaan. Vaan yhdessä pysyttiin. Kaarlo ei jaksanut muilta murheiltaan paneutua eroa miettimään, Annabella taasen ei tahtonut luopua makeasta elämästään eikä asemastaan paikkakunnan kermassa.

Vaan kohta olisi pakko, hah! Kaarlon suu kaartui häijyyn hymyyn autotalliin jemmattua rahalaatikkoa ajatellessa. Hän oli Taipaleen neuvosta alkanut pistää seteleitä sivuun heti Lepistön luona käynnin jälkeen. Jänönkäpäläjärven palstan ajattelemisesta tuli ankeiden päivien pakopaikka, sitä saattoi kuvitella kuinka joskus vielä haistattaisi pitkät Annabellalle ja kaikelle ja kaikille, ja häipyisi Ilvesvaaralle korpeen paksu pinkka povitaskussa. Heittäisi helvetti siellä nuotioon heti joka ikisen luottokortin, viskaisi kännykän järveen. Pistäisi viimeiseksi tilit tyhjiksi saamisistaan, euron tarkkuudella. Antaisi Taipaleen hoitaa konkurssipesää, se laskuttaisi härskisti minkä irti suinkin saisi. Miehiä kävi sääliksi, mutta muutama pääsisi suoraan eläkeputkeen, nuoremmat toivottavasti jonkun muun yhtiön leipiin.

Lepistö haudattiin seuraavana päivänä. Arkisesti kello 14.00, he Taipaleen kanssa ainoina saattajina. Pappi puhui, niin kuin ne aina vieraasta ihmisestä vain osasivat, mahdollisimman kauniisti ja lyhyesti. Kahvit mentiin juomaan Taipaleen toimistoon. Samalla Kaarlo vetäisi lennokkaan nimikirjoituksensa vielä viimeisiin papereihin. Päällimmäiseksi avioerohakemukseen. Annabella saisi sen postissa, jahka hän itse olisi jo mennyt.

Enää piti käydä oman firman konttorilla. Jättää hyvästit. Miesten kanssa puhuessa nosti palaa kurkkuun, piti pyyhkäistä silmäkulmia pariin kertaan. Totisena kuuntelevassa joukossa pari kättä samalla tapaa, oli sentään kuljettu yhteistä matkaa kauan. Kaarlo jakoi kaikille reilusti konjakkipullot, sanoi ettei paljon lämmittäisi, mutta kai se vitutusta vähän saattaisi pehmentää,  sopivasti annosteltuna. Palkat maksettaisiin niin kauan kuin kassasta löytyi nostettavaa. Neuvosen Ulla, taloussihteeri, jatkaisi tästä tilitoimiston ja Taipaleen lakiasiantoimiston kanssa eteenpäin. Toivottaisiin nyt vaan, että joku isompi liikennöitsijä kiinnostuisi ostamaan heidät nopeassa tahdissa, ehkä kaikilla työt kuitenkin jatkuisi.

Kaarlo ei kääntynyt enää katsomaan taakseen kurvatessaan Annabellan mersulla viimeistä kertaa hallin pihasta tielle. Vaimon vaatimuksesta sekin ostettu, muu ei kelvannut. Kun kerran Kaarlollakin samanlainen oli ja niin edelleen. No, Kaarlon kärryn leasingit loppuisivat heti huomenna, se odotteli jo liikkeessä seuraavaa omistajaa. Onneksi Annabella jätti aina huolloista huolehtimiset sun muut hänelle, sitä tekosyytä hyödyksi käyttäen hän oli tyynen rauhallisesti ottanut molemmat avaimet, kaikki paperit, ja firmalla käydessään tyhjentänyt kaiken Annabellalle kuuluvan jätesäkkiin. Kaarlo oli auton ostanut omiin nimiinsä, joten turha olisi varkaaksi syyttää, jos hän nyt omansa myisi.

Malttamattomuus souti Kaarlon suonissa, pisti painamaan kaasua. Ilvesvaaralle, Jänönkäpäläjärven mökille ei tarvitsisi kauaa enää haaveilla pääsevänsä. Kohta, ihan kohta, alkaisi uusi, parempi elämä.

JÄNÖNKÄPÄLÄJÄRVI

Auringon kohotessa täyteen korkeuteensa kotitienoot jäivät jo kauas taakse. Parhaat päivänsä aikoja takaperin nähnyt Mitsubishi Pajero kiidätti Kaarloa iästään huolimatta tasaisesti eteenpäin, kohti uutta elämää. Suuta tuppasi vetämään vinoon hymyyn, kun vain ajattelikin miten Annabellan naama menisi mersun sekä Kaarlon pysytellessä tietämättömissä vielä illan tullen. Puolituttu autojobbari oli luvannut uittaa auton oitis eteenpäin, toiselle puolelle maata. Omistajan vaihdos oli tehty käteiskaupalla, alta listahintojen, vaihdossa väliin Pajero. Kuitit verottajaa varten, mitäs niillä muuta… Näistä ei sitten huudeltaisi, puolin eikä toisin, ja kättä päälle.  

Niin että mikäpä oli paksu setelitukko povitaskussa kurvata puolessa välissä matkaa kohdalle sopivasti sattuvan Tokmannin parkkipaikalle. Ostoslistassa riitti pituutta. Vaatteita, kunnon kumisaappaat, termospullo, pari kattilaa, kahvipaketti, palasokeria, suolaa, purkkihernekeittoa… Näkkileipää, sinappi, ketsuppi. Muutama kanisteri juomavettä, jos Lepistön mainostama lähde ei olisikaan heti puhdas. Makuupussi ja pyyheliina, mäntysuopaa pullo, paketti siivousrättejä: Lepistö suhtautui aina vanhana reissuhitsarina pikkuisen huolettomasti siisteyteen – ja yli vuoden tyhjillään ollut kämppä, kai siellä nyt vähän täytyisi nurkkia huitaista hiirenpapanoista. Reteästi Kaarlo viskasi kärryyn päällimmäiseksi kaljalaatikon, vaikka ei suuremmin kyseisen juoman ystävä ollutkaan.

Viimeisen kaupungin kohdalla Kaarlo muisti vielä tärkeimmän. Kännykkä, saamari! Marketin myymälästä äkkiä halpa perusmalli, siihen prepaid-liittymä, Taipaleen numero talteen, muita ei tarvittu. Enää. Vanhan puhelimen yli Kaarlo ajoi varmuuden vuoksi Pajerolla useamman kerran, ennen kuin viskasi palaset penkkaan. Eipä löytäisi nyt häntä edes virkavalta millään teletietojen urkkimisellakaan, hähää!

Lepistön ruutupaperille piirtämän kartan mukaan suunnistaminen vaati pientä vanhojen sissitaitojen elvytystä. Kyläkaupalta eteenpäin tiennimien tilalle oli raapustettu sellaisia maamerkkejä kuin maitolaituri, kyntöaura postilaatikolla, piiskamänty, helvetin isot kivenmurikat vasemmalla ja niin edelleen.  Kämpän perään aina toisinaan katsomassa käynyttä Hämäläistä ei kuulemma tarvinnut etsiä, se etsisi hänet kyllä, aikanaan. Eikä takuulla soittaisi poliisia heti ensimmäiseksi, vaikka täysin vieraan naaman näkisi. Hämäläisellä nääs oli siihen omat syynsä. Mitä ne olivat, sitä Lepistö kieltäytyi tosin kertomasta.

Autoradiossa soi Anna Erikssonin anno domini, vuosi kanssasi, tällä kivulla maksan velkani. Hitto, justiinsa niin! Hänpä ristisi kämpän komeasti Anno dominiksi! Olihan niillä kaikenlaisia hienostelevia Villa Annabellojakin maailmalla, Kaarlo ajatteli keplotellessaan Pajeron liki umpeen kasvaneelle, olemattomalle tieuralle. Onneksi jätettiin nastat alle, sankan kuusimetsän siimeksessä piisasi vielä jäisiä lumipolanteita, vaikka huhtikuulla mentiin puoliväliä kohti. Eikä se kevät koskaan näin ylhäällä samaa vauhtia edes tullut kuin etelämpänä, tietty.

Ja sitten, yllättäen, Kaarlo tajusi olevansa perillä. Uuden elämänsä edessä, ja sen näyttämöllä. Melkein pakahdutti henkeä, piti auton sammutettuaan hetki ihan vain katsella ympärilleen. Astua ulos varoen, tutkailla valtakuntaansa hitaalla katseella.  Tuossa vanha parin huoneen hirsitorppa, katto jo keskeltä tipahtaneena. Uudempi pikkumökki sivummalla paremmassa kunnossa, sauna ja kammari kamiinalla, eipä muuta, kuten Lepistö oli valistanut. Ylempänä rinteessä lähdekaivo pumpulla erottui nipin napin villiintyneiden marjapensaiden takaa, alempana könötti epäilyttävästi kallellaan sään harmaannuttama huussi. Jäkälöityneet ryhmyiset omenapuut roikottivat oksiaan kevään ruskeanmustaa maata viistäen. Nokkosta, horsmaa ja pitkää heinää, siinä ne odotettavissa olevat kukkaismeret.

Pihan alimmaiselta laidalta, loivasta rinteestä pusikkoa kohti erottui kasvustoon tallattu ura. Uteliaisuuttaan Kaarlo vetäisi uuden kiiltävät kumisaappaat jalkoihinsa, ja lähti tunkemaan lehdettömien puiden läpi kiemurtelevaa polkua eteenpäin.
Lopulta se oli siinä. Suoraan silmien edessä. Jänönkäpäläjärven kapea, mutta pitkä selkä. Haaveiltuaan uudesta elämästä Ilvesvaaralla ties kuinka monta iltaa Kaarlo muisti palstan paperille piirretyt muodot ulkoa. Järvi muodosti nimensä mukaisesti tästä toisesta päästään melkein kuin jäniksenkäpälän varpaineen kaikkineen. Vastarannalla kohosi Ilvesvaara, joten hänestä vasemmalla ulos järveen pistävät niemennokat olivat juuri niitä varpaanvälejä. Mukavia mökin paikkoja, mikäli järven rantaan olisi vielä saanut rakentaa. Nyt se tuskin oli enää sallittua.

Vaikka Lepistö oli aikoinaan ostanut oman piilopirttinsä kuivalta maalta, siihenkin kuului tämä pieni kaistale rantaa. Matalan venevajan tapaisessa, ovettomassa suojassa lepäsi teloilla ties kuinka vanha lasikuituinen soutuvene, airot tallessa seinällä. Vieressä roikkui ruttuinen katiska, johon Lepistöllä tuskin oli ollut kalastuslupaa. Kaarlo listasi perintöönsä myös pari mato-onkea, sekä parhaimmat päivänsä nähneet verkot, painoina haalistuneen punaiset mehukanisterit. Laiturin virkaa toimittamassa muutama vaivainen lauta kallistuneiden tolppiensa varassa, ruovikkoon piiloutuneina, kuten kai tarkoitus ollutkin.
No, niitä kaikkia hän tutkisi myöhemmin, paremmalla ajalla. Nyt piti aivan ensimmäiseksi saada kämppä, se Villa Anno Domini,  jonkinlaiseen yöpymiskuntoon, ettei tarvitsisi Pajeron penkille ahtautua.

Mökin avain löytyi nurkkalaudan alta. Lepistö ei ollut paljon hienostellut lyödessään ovenpieliin vankat raudat, ja niihin ison Abloy-lukon. Sisällä tosin tuntui vaikealta kuvitella varkaan sieltä mitään arvokasta löytävän. Ulko-ovi avautui pieneen eteisen tapaiseen, josta aukeni toisella puolella ovi suoraan saunaan, toisella asuinhuoneeseen. Lepistö ei toden totta ollut liioitellut kuvaillessaan kämpän varustetasoa. Suoraan vastakkaisella seinällä, huoneen perällä olevan ikkunan alla pöytä ja kaksi tuolia, pitkillä sivuilla sivusta vedettävä puusohva, sitä kohden yhtä vanha piironki. Varmaan alkuperäisen, jo kattonsa tiputtaneen mökin kalustoa. Kaiken kruunasi ovenpielestä alkava valurautakantinen, pelleiltään mustunut hökötys, josta ei äkkiseltään pystynyt sanomaan oliko se kamina vai hella.
Joku sisällä kuitenkin selvästi oli Lepistön jälkeen siivoillut. Suurimpia ainakin. Tai sitten hiiretkin kiersivät näin karut paikat. Ajatukselleen hymähtäen Kaarlo kumartui kahmaisemaan homeisen oloiset petivaatteet sohvasta. Niissä hän ei takuulla nukkuisi ainuttakaan yötä. Ilmapatja ja makuupussi riittäisivät kyllä, takin kietaisisi tyynyksi. Lakanoita kaipaavia yövieraita tänne tuskin eksyisi, saati kaivattiin. Ja vanha sissi nyt tarkenisi erinomaisesti niillä varusteilla katon alla, painuisi mittari yöllä pakkaselle kuinka monta astetta tahansa.

Pumppu kitisi ja natisi, alkoi kuitenkin pienen suostuttelun jälkeen sylkeä vettä saunalta haettuun ämpäriin. Lähdekaivon kansi vaikutti melko uudelta, vesi kirkkaalta. Hetken Kaarlo harkitsi tekevänsä oikein tulet saunalle, mutta järki hannasi vastaan. Ties kuinka hormit savuttaisivat kosteuttaan. Parempi jättää sovinnolla seuraavaan päivään.  Nyt sai elää ilman kelloa sekä kalenteria, kyllä tästä hyvä tulisi ajan kanssa. Kahviveden kuumetessa primuskeittimen päällä hän katseli arkaa ylpeyttä tuntien valtakuntaansa.

Liiterin virkaa toimitti aaltopelleillä päältä suojattu halkokasa kuusien katveessa. Siitä hän iltasella hakisi sylillisen, laittelisi tulet selvästi grillinä toimineeseen kaivonrenkaaseen. Polttaisi päätöksensä mukaisesti pankkikortit, käristäisi makkaraa tikussa koko paketillisen, haistattaisi pitkät paskat sekä pankeille, että kolesteroliarvojen seuraamiselle. Aamusella nousisi varhain, kiehauttaisi kunnon nokipannukahvit luonnon heräämistä kuulostellen. Rinteestä sai kahmaistua pari kourallista hiekkaa, jolla kuurata Lepistön pannun siihen mennessä säälliseen muotoon.

Eteisen naulakossa roikkuneet pilkkihaalarit ja vanhan sinisen rahtaritakin Kaarlo nosteli ulos tuulettumaan. Niissä hän ei ainakaan erottuisi paikallisista. Tai kävisi paremmin joka tapauksessa työttömästä automiehestä, jota raha harvemmin pääsi rasittamaan.  Parempi kun pysyttelisi mahdollisimman tiukasti valitsemassaan uudessa roolissa, nykyajan vapaaherrana.

OUTO VIERAS

Yöllä lämpötila laski Kaarlon arvailujen mukaisesti useamman asteen pakkasen puolelle. Luntakin oli räpännyt kevyen kerroksen, joka saattaisi päivän mittaan sulaa, jahka aurinko jaksaisi lämmitellä. Nokipannukahvit saivat jäädä myöhempään. Parempi vaan totutella karuun korpielämään hiljalleen, ja viritellä kaasukeitin ensi alkuun hellan päälle. Se hyvä kylmästä oli, etteivät sapuskat olleet kassia kummempaa säilytyspaikkaa kaivanneet. Kahvin jäähtyessä Kaarlo veisti aliupseeripuukollaan näkkileivän päälle paksun siivun juustoa. Ulos pölyisestä ikkunasta katsellen nautiskeli aamiaisensa kiireettä.

Huussissa sen sijaan käväisi mahdollisimman nopsasti. Mielessään Kaarlo listasi senkin siivottaviin paikkoihin. Vaan kaikki ajallaan. Nyt piti saada ensimmäiseksi saunan kiuas vetämään. Hissukseen hän kanteli kaivolta vedet säiliöön, ja halot valmiiksi. Sitten vain kokeilemaan lehdissä paljon mainostettua kahden puun tekniikkaa. Halon syrjään vähän ottipintaa, toinen viereen pienellä välillä, siihen tuohta pala. Ihme kyllä tuli tarttui puuhun ärhäkästi, alkoi kasvatella liekkiä. Odotettavissa olevaa savuakaan ei tupannut sisään pientä tuprahdusta enempää. Ammattihitsarina Lepistö oli tekaissut piipun päälle hulppean hatun, liekö se pitänyt lumet sekä turhan kosteuden pois piipusta?

Siivousvesien lämpenemistä odotellessaan Kaarlo istahti kynnykselle. Pitkin pihaa harhaillut katse pysähtyi metsän reunaan, asento jähmettyi. Kuusien lomasta putkahti pihan laitaan lyhyt, laiha äijänkäppänä. Hartioille asti roikkuvien harmaiden suortuvien kruununa komeili alkuperäiseltä väriltään valkoinen koppalakki, minkä lie kapteenin. Naama niiden alla muistutti enemmän uurteista, huolimattomasti kynnettyä peltoa kuin partavaahtomainoksen miestä. Eipä silti, pitkästä sängestä päätellen äijä ei tainnut kuulua minkään merkkisten partakoneiden innokkaimpiin käyttäjiin. Kapeilla hartioilla roikkui epämääräisen harmaan villapaidan päällä löysänä haalistunut maastokuvioinen takki, maaston tahraamia farkkuja pitivät ylhäällä varmuuden vuoksi sekä vyö, että henkselit. Lahkeet oli reteästi törkätty huopavarsikumisaappaisiin.
Ääntä äijästä kyllä löytyi tyrmäävässä määrin. Laihasta rintakehästä kohosi matalan möreä, römeä kähinä, puolittain puhetta, puolittain huutoa.

-Kyllä minä heti tuolta mettän laidasta jo kattelin uuden isännän saapuneen. Ei erehtymisen varaa. Lepistö nääs varoitteli, että tulee hänen jälkeensä tänne semmonen riitserin näkönen karpaasi. Että sille Kaarlolle hän tämän jättää. Minä oon Hämäläinen, Lepistön kanssa kaveerattiin kuule kauan. Vähän olen paikkoja luvatusti käynyt silmällä pitämässä, ootellut koska ilmestyt. Arvasin kun savua näin kuka täällä touhuaa.

-Riitserin?  Kaarlo äännähti hölmistyneenä. – Mikä se sellainen on?
Hämäläinen innostui, nosti kapteenin lakkiaan, hieraisi päälakeaan, ja asetti hatun takaisin päähänsä.
-No sinä se et vissiin ole lukumiehiä? Kato se on se Riitserin Jaska kova jätkä, vaikka pikkasen minä itteeni otin, kun kuulin kuinka ne elokuvassa pistivät sitä esittämään sen Tom Cruisen. Semmosen niljakkaan rääpäleen.
Kaarlo nyökkäsi kasvot kirkastuen.
-Jaa, sinä tarkotat Jack Reacheria! Juu, olen minä joskus vähän niitä kirjoja vilkaissut.  Vaan en nyt tiedä, tokkopa meikäläinen nyt sentään mistään toimintasankarista käy.

Äkkiä Kaarlo muisti isännän kohteliaisuuden, ja harppoi koukkaamaan sisältä pari tölkkiä kaljaa. Hämäläinen ei paljon kursailemaan käynyt, vaan tarrasi ahnaasti tarjottuun juomaan rapsauttaen tottuneesti tölkin auki ja samaa vauhtia suulle. Vaikuttuneena Kaarlo seurasi, kuinka ensimmäinen tölkillinen katosi niin sanotusti yhdellä huikalla. Päälle Hämäläinen pyyhkäisi tyytyväisenä nyökytellen suutaan kämmenselkään, röyhtäisi, ja kaiveli sätkätarpeet pusakan rintataskusta.

-Makoisaa oli, joo kiitosta. Savua kun näin, niin uskalsin tulla suoraan. Autosta niin vielä arvaa millä asialla kukakin on. Sinä kun oot Lepistön kaveri sulle uskallan kertoa, että mulla on tuolla seurakunnan maalla semmonen pieni…. no vähän niin kun kotitarvetehdas. Piti lähteä kotosalta pikkusen evakkoon nääs. Kannattaa sinunkin pitää mielessäs tämä meidän pitäjän uusi poliisi. Steenperi tuli syksyllä jostain Helssingistä, se vähän silleen vielä pullistelee sitä virkaintoa. Koulullakin kävi saarnaamassa viritetyistä mopoista ja viinasta ja varmaan vitustakin, hähää!

Kaarlolla teki tiukkaa pitää ilme peruslukemilla Hämäläistä kuunnellessa. Epäilemättä Lepistökin oli tutustunut Hämäläisen kotitarvetehtaan tuotteisiin, eikä siinä mitään. Nykyään Kaarloa lämmitti kummasti kaikki valtiolta sivuun vetäminen. Mitä hänkään oli vuosikymmenten armottomasta yrittämisestä saanut muuta kuin kohta konkurssituomion, ja omaisuuden ulosmittaukseen?

Hämäläisen kadottua takaisin kotitarvetehtaalleen Kaarlo keskittyi pariksi tunniksi siivouspuuhiin. Kuurasi antaumuksella vähät huonekalunsa, ja konttasi saunalta löytyneen juuriharjan nysän kanssa lattian nurkasta nurkkaan Mäntysuopaa tai vettä säästämättä.  Sauna sai suosiolla jäädä seuraavaan päivään, kyllä siellä kärsisi löylyt ottaa ilmankin.

Lusikoidessaan viimeisiä suullisia purkkihernekeittoa suoraan primuskeittimen kattilasta Kaarlon ajatukset siirtyivät ruokahuoltoasioihin. Lepistö oli selvästi käyttänyt eteisen metallista, vanhaa työmaakaappia korvaamaan keittiöstä tyystin puuttuvaa säilytystilaa. Hyvä valinta kyllä hiiriä ajatellen, ja pysyihän siellä kaikki mukavasti viileässä. Kylmätilan puute häntä oli vähän askarruttanut, mutta Hämäläinen oli tietämättään valaissut sitäkin aukkoa tiedoissa. Äijän käppänän janoiset askeleet johdattivat heidät kulman taakse, maahan upotetulle kaivonrenkaalle: Lepistön köyhän miehen kellarille.

No, eipä täällä korvessa mitään hanhenmaksaa säilytellä tarvitsikaan. Hyvin pärjäisi, kun söisi vain paremmin säilyviä sapuskoita. Ja sellaisia taas saisi epäilemättä kyläkaupasta. Jäämättä jahkaamaan sen enempiä Kaarlo nappasi päälleen vanhan rahtaritakin, erotteli setelipinkasta muutaman pusakan taskuun, muutaman toiseen. Liian varakkaalta ei sopinut vaikuttaa, vaan ei niin persaukiseltakaan, etteikö kaikkea maksamaan pystyisi.

Miettiskän tarkka silmä rekisteröi kaupan pihaan kurvaavan auton oitis. Vanhemman puoleinen Pajero ei oikein sopinut mökkiläisille, ne ajelivat uudemmilla, huonommin maalle sopivilla. Etelästä etätyöläisiksi huviloilleen paenneet hän jo tunsi, vanhan ajan vaatimattomampien mökkien osalta oli kevät vielä liian varhaisessa. Vaan ei, ei ollut kukaan kylältäkään kulkuneuvoa vaihtanut. Ratin takaa ulos kampeava miehen roikale vaikutti takuuvarmasti vieraalta. Mikä lie, lentojätkä. Ohikulkumatkalla, ellei peräti eksynyt.

Pitkä se oli, iso sekä romuluinen, tummanpuhuva. Vaan melko komea, vähän kuin Tauno Palo vanhoissa elokuvissa. Sanoi kohteliaasti päivää kadoten korin kanssa hyllyjen väliin. Miettiskä kurotti kaulaansa mietteliäänä. Jotain ristiriitaista miehen olemuksessa oli. Nuhruisista vaatteista huolimatta vasta leikatut hiukset, ohkaisesti parransänkeä. Herraskaisen puhtaat sekä pehmeät kädet, ei mitkään työmiehen karaistuneet kourat, sen hän pani merkille heti sen mättäessä tavaroita korista kassahihnalle. Ruokaa näytti olevan vailla, useammalle päivälle osti. Ja vessapaperia sekä saippuaa, hammasharjankin. Pyysi puntin tulitikkuja.
Kertakäyttölautasten ja aterimien kohdalla Miettiskä tuhahti paheksuvasti, tyrkkäsi ne tylysti syrjään taakseen.
-Ei kuule, näitä minä en sulle myy. Tämmöiset pilipaliastiat on kaupungin hienohelmoja varten, näiltä ei tosi mies miten syö. Tästä kun lähdet, ajat tuonne vasempaan semmoset nelisen kilometriä. Siinä on vasemmalla puolella ison peltoaukean jälkeen vanha kansakoulu ihan tien laidassa, sinne menet pihaan. Se pariskunta pitää toisessa luokassa kirpputoria, ostavat kuolinpesiä, kunnostavat huonekaluja eteenpäin välitettäviksi ja silleen. Ne on sellaisia… vähän niinkun elämäntapataiteilijoita tai jotain. Saat sieltä halvalla kaikki mitä tarviit, ja minä en kysy mitä kaikkea se on: meillä on täällä Ilvesvaaralla tapana antaa ihmisten olla omissa oloissaan, jos tahtovat. Sinäkin sitten aikanas kyllä kerrot mitä meidän täällä tietää tarttee, kun kerran selvästi jäämässä pitemmäksi tovin olet.

Mies hämmentyi, sen isot kourat jäivät hetkeksi roikkumaan pitkin kylkiä. Katse harhaili jossain Miettiskän pään yläpuolella sekä takana. Jestas, ei kai se nyt itkemään meinannut alkaa? Pyyhkäisi sillä tavalla silmiään, ennen kuin kiitteli hymyillen. Kaiveli seteleitä taskustaan kassakoneen näyttämän määrän, eikä huolinut vaihtorahaa. Kunhan muovikassejaan kasaillen käski laittaa ne eurot vaikka kylän yhteiseen lottoon: tottahan joku porukkapeli olisi vetämässä, eikö?

Miettiskä kilisteli kolikoita kämmenellään pitkän tovin, tuijotteli ulos ikkunasta tielle kadonneen auton perään. Jo vain, jotain se salaili. Takuulla. Vaan Stenbergille hän ei vihjaisisi puolella sanaa saapuneesta vieraasta, ei takuulla.  Juholalta voisi varovasti kysellä, sopivan hetken tullen. No, nämä eurot nyt joka tapauksessa pistettäisiin porukkaloton yhteen osakkuuteen.
Huolellisesti Miettiskä kirjoitti ruutuvihkoon tauno palo.

KIRPPUTORIN KAUNOTAR

Takapenkille viskatuissa kauppakasseissa ei ollut mitään hetkessä pilaantuvaa, joten Kaarlo käänsi Pajeron kaupalta lähtiessä myyjän neuvojen mukaisesti vasemmalle pihasta. Samallahan tuo tulisi käytyä, kun kerran liikenteeseen oli tullut lähdettyä. Vaikka taskuissa rahisi enää muutama kymppi hanskalokeron kirjekuoresta voisi täydentää käteiskassaa. Tai sama se, nappaisi koko kuoren povitaskuun. Voisihan sieltä näppituntumalla onkia lisää valuuttaa, jos jostain eurosta kiinni jäisi ostokset.

Kyläkoulu erottui kuusimetsän tummuutta vasten vaaleampana rakennuksena jo peltoaukealle puoleen väliin. Vauhdin olemattomiin pudotellen Kaarlo väänsi rattia, pujahti ruosteisten portinpuoliskojen välistä pihaan. Rinnassa ailahti jotain nostalgista. Samanlaisessa, sotien jälkeen rakennetusta standarmimallin koulussa hänkin oli lukemaan sekä laskemaan aikoinaan opetellut, ennen pienten koulujen sulkemisvimmaa. Vasemmassa päässä opettajien asunnot, oikealla pari luokkahuonetta, niistä toisessa varmaan paljeovella erotettavissa perältä voimistelusali. Ulko-ovesta suoraan alkujaan kirjastoksi tarkoitettu pienempi huone.
Ja ulkorakennukset, nekin täsmälleen tutulla tapaa sijoittuneina. Pienempi varmaan keittola, seinän takana puutyöluokka. Isompi alkuperäinen puuliiteri, jossa ulkohuussit tytöille ja pojille erikseen. Olkoonkin, että kyllähän hänen aikoihinsa sentään oli jo sisävessassa saatu käydä. Sen verran nykyajalle annettu periksi.

Äh, mitäpä hän noita muisteli, enää. Muinaisia. Tulevaisuuttahan tässä oltiin rakentamassa. Napattuaan hanskalokerosta kirjekuoren povitaskuun Kaarlo kampesi ulos autosta. Sitä paitsi siitä, miten nyt elettiin jo seuraavaa vuosituhatta, muistutti koristeellinen kyltti seinässä: Edla´s Tattoo Kaarlo tavasi kiemuraisia kirjaimia. Hah, no, tuohan selittikin kaupan tädin toteamuksen elämäntapataiteilijoista.  Ulko-ovien katoksen alla taisi pöytälevyn parissa puuhastella taiteilijatar itse haalistuneissa farkuissa, mustassa hupparissa, oranssinpunaiset pitkät hiukset tuulen pörröttämänä kiharapilvenä.

Lähemmäs päästyään Kaarlo huikkasi hyvät päivät, jähmettyi sitten kesken askeleen naisen nostaessa päätään ja kääntäessä kasvot häntä kohti. Herran jestas! Kauempaa katsoen nuorelta näyttänyt nainen olikin takuulla vähintään eläkeikäinen, mutta miten tyrmäävän kaunis yhä! Tai siis, olisi voinut olla ilman kaulalle asti nousevia ja kämmenselkiäkin peittäviä tatuointejaan. Kaarlo ei moisia oikein osannut ymmärtää, vaikka nämä värejä pursuavat pienet kukat sekä kolibrit ja mitkä lie köynnökset hipoivat taidetta. Sellaisia silmiäkään hän ei ollut ikäpäivänä ennen nähnyt: niin epätodellisen kirkkaan vihreitä, kuin suoraan toisen sisimpään asti näkeviä.

Nyt niihin silmiin nousi hymyn sekaista huvittuneisuutta. Edla oli selvästi tottunut ihmisissä aiheuttamaansa hämmennykseen. Kaarlon saatua änkyttäen esitettyä lopulta asiansa nainen viittoi häntä sisään, käski etsiskellä rauhassa. Hän sitten rahastaisi, jos jotain mieluisaa löytyisi.

Se isompi, voimistelusalilla varustettu luokkahuone oli survottu täyteen sekalaista tavaraa, mutta siististi järjestykseen. Vanhan ostoskorin ovensuusta napaten Kaarlo hieraisi leukaansa. Mitähän sitä nyt… Niitä keittiökapistuksia ainakin. Tai jos tuosta räsymaton pätkänkin, jonkun verhon ikkunaan… Nyt ei ollut Annabellaa kertomassa mikä passasi sisustukseen milloinkin, mikä ei. Sai ihan itse valikoida hyllystä mukit, lautaset ja räyhäkkään oloisen venäläisen teeastiaston. Yhtä hyvin voisi tehdä Lepistön mökistä vähän kotoisamman oloisen, kun kerran jäisi sinne pidemmäksi aikaa asustelemaan.

Edlan ilmestyessä sisälle käsiään riepuun hieroen Kaarlo istui peränurkan keinutuolissa, lykki hiljalleen jalalla vauhtia. Katse hipaisi Edlaa, hakeutui sitten taas edessä olevaan vitriinikaappiin. Eihän se hienointa antiikkia ollut, vaan mitä lie askoa tai iskua, mutta mielessään Kaarlo näki kaapin seistä pönöttämässä hellan ja sohvan välissä, koriin kasatut astiat sievästi hyllyillä. Harmi vain Pajeron tavaratila oli melko rajallinen, sinne ei saisi survomallakaan mahtumaan keinutuolia, saati korkeaa vitriinikaappia. Huomionsa hän totesi pahoitellen Edlallekin. Paljasti samaa vauhtia melkein huomaamattaan muuttaneensa Lepistön vanhaan kämppään, jäävänsä varmaan syksyyn saakka. Kukaan enää odotellut, missään.

-Äläs nyt vielä,  nainen huiskaisi sormuksista täyttä kättään kuin tahtoen pyyhkäistä vastaväitteet olemattomiin.  –Erkki on tuolla liiterissä etsimässä vanhoja ikkunoita kasvilavaa varten. Kyllä te kahteen mieheen saatte nämä pakettiautossa kulkemaan, eikä siitä tule edes paljon mutkaa. Erkkikin asuu Ilvesvaaralla, siellä Jänönkäpäläjärven pohjukassa. Hakekoot ne ikkunansa huomenna, kun on mittaillut tarkemmin mitä tarvitsee.

Edla tuntui olevan liikkeissään hyvin nopea, mutta vähintään yhtä tottumaton vastaväitteitä kuuntelemaan. Raskaat saappaat lattioilla kolisten, tulenpunainen hiuspaljous pilvenä pään ympärillä leijaillen se marssi ulos luokasta, Kaarlo hitaammin perässä. Hetken kuluttua ulkorakennuksen kulman takaa ilmestyi esiin ihan vain tavallisesti harmaanmustaan tuulipukuun pukeutunut, pitkä mies. Ei niin kookas kuin hän, vaan liki meni. Ikää jotain neljänkymmenen paikkeilla, kädenpuristus vahva, katse jotenkin kummasti Edlan tavoin syvälle keskustelukumppanin sisuksiin asti tunkeva.

Tarkasteltuaan Kaarloa vielä tovin Erkiksi esittäytynyt mies nyökkäsi.

-Joo, kyllä minä voin ne sun tavaras sinne Lepistön mökille kotimatkalla heittää. Hyvin käy. Se oli asiallinen mies, se Lepistö. Joskus käytiin kalalla kahdestaan, tultiin tutuiksi. Harmi kun silleen kuolla piti, vaan minkäpä näille mahtaa. Jokaisella aikansa.

Kaarlon valitseman vitriinikaapin kohdalla Erkki pudisti päätään. Ilmoitti epäilevänsä tokko niin isoa sekä korkeaa saataisiin mitenkään Lepistön mökin ovista sisään taipumaan. Pettymys ehti jo valahtaa Kaarlon rintalastan taakse, vaan Edlapa tiesi heti mitä tehtäisiin. Tyhjennettäisiin sivuseinältä toinen vitriini porsliineista! Sellainen matalampi, syvyydeltään pienempi. Miehet voisivat mättää astiat viereiselle pöydälle, ja kantaa kiikkustuolin pihalle. Hän sillä aikaa pakkaisi muut ostokset, laskisi sopivan könttäsumman.

Ajaessaan viimein Erkin Transportterin perässä Kaarlo makusteli puoliääneen sanaa koti. Edla oli pakannut keittiötavarat isoon pahvilaatikkoon, kietonut lautaset ja lasit huolellisesti himmeän kukikkaaseen kankaaseen. Ilmoittanut vain, että kyllä lakanat piti joka mieheltä löytyä, ja näitähän riitti, kierrätyksenä tulleita. Ostosten kokonaishintakaan ei ollut paljon kirjekuorta ohentanut. Ehkä sillä tatuointien taiteilulla sitten eli sen verran leveämmin, tai kuolinpesien tyhjennyksellä. Semmoisia harvemmin käytiin kyselemään.

Transporter heilahteli töyssyisellä loppupätkällä, Erkki vaikutti kuitenkin tietävän tarkalleen mistä kohtaa koukkaili. No, miten monta kertaa lienee samaa reittiä ennenkin ajanut, jos kerran Lepistön kanssa oli kaveerannut. Pääasia kun saatiin uudet huonekalut keploteltua sisälle kämppään suuremmitta ongelmitta.

Pihalla Erkki pysähtyi katselemaan kiireettä ympärilleen, haluten selvästi lykätä lähtöä. Jotain sanoakseen Kaarlo suuntia kädellä osoitellen selitti hiljalleen itämään alkaneita suunnitelmiaan.

-Tuonne metsän laitaan ajattelin jonkunlaisen vajan laittaa, polttopuille sun muille. Ja tuonne vanhan kivijalan sisään kesäkeittiön. Niitä saa kaikenlaisia paketteja nykyään, itse vaan kasailee paikan päällä. Varmaan kompostihuussikin hommattava, ennenkuin tuo Lepistön vanha pettää alta yhden kerran kesken kaiken täysistunnon.

Sen sijaan, että olisi vain nyökkäillyt myötäillen Erkki esittikin ponnekkaat vastaväitteet. Ei mitään rautakaupan valmispaketteja, kyllähän nyt tuollaiset muutenkin pystyyn pantaisiin! Juholalta saisi takuulla kakkosluokan lautaa, paikalliselta kahden miehen sahalta loput tarvittavat puutavarat. Erkin navetasta löytyisi pari kattopellin palaa, ja kylältä purkutiiliä.

-Juholalta puuttuu työmiehiäkin, joten jos hommia kaipaat, ilmoittele minulle,  Erkki lopetteli selontekoaan.  -Ihan sellaista sekalaista, raakaa puuhaa ja pitkää päivää, kun pitää ne kaikki marjamaat saada kuntoon ja vuokramökeilläkin tekemistä. Vaan Hämäläistä älä ittelles hanslankariksi kuitenkaan ota, teet muuten mitä tahansa. Sillä herkästi heittää vasaran ja sahan kanssa ne mitat, kun.... no, arvaathan sinä. Tuolla on kylällä sellainen Pakkanen, se muuraa ja rakentaa ihan mitä vaan. Kysyt sitä vaikka.

Erkin vihdoin lähdettyä Kaarlo lampsi sisään mökkiinsä. Pisti puhelinnumerolapun seinästä törröttävään naulaan talteen, ja alkoi availla pahvilaatikkoa. Vitriinikaappi ratkaisi kuivamuonan säilytysongelmatkin kätevästi. Itselleen kun teki, niin sai laitella kenenkään kirkumaan käymättä puuroryynipaketin ja kahvit sun muut käden korkeudelle hyllyyn. Astiat hän asetteli huolella käyttötarkoituksen mukaan kattilat alas, lautaset, mukit ja lasit ylemmäs. Teeastiasto pääsi parhaalle paikalle ylös. Jossain välissä Edla oli ehtinyt tuikata laatikkoon telineen aterimillekin. Oli se pahuksenmoinen nainen, oli tosiaan! Vaan ei hänen makuunsa, Kaarlo muistutti itseään taitellessaan lakanoita piirongin laatikkoon.

Iltasella saunanlauteella löylyä viskoessaan, kiukaasta kohoavan kuumuuden alla ähkien, Kaarlo mietti koko naisasiaa laajemmin. Taipaleen päivällä tulleen tekstiviestin mukaan nyt oltiin asumuserossa Annabellan kanssa, puolen vuoden päästä pistettäisiin vireille varsinainen ero. Huuto oli kuulemma kauhea, kadonneesta mersusta ja talon myyntiin menosta ja ties mistä, mutta eipähän tuo meteli Ilvesvaaralle asti kuulunut. Periaattessa hän oli siis vapaa mies.

Ajatuksessa oli jotain pelottavaa. Osaisiko sitä tässä iässä enää? Ja mistä tähän nyt naisen ottaisi? Tämmöisiin oloihin, tämmöinen persaukinen joutomies? Tokkopa niitä vapaita naisihmisiä edes pilvin pimein parveili Ilvesvaaralla.

Vaan kumman haikeaksi veti tulevaisuus yksinäisenäkin.

Aamusella Kaarlo viritteli tulet hellaan, pisti kahviveden tulemaan. Hellan kanssa sinuiksi pääseminen oli vaatinut useamman kirosanan sekä sisään tunkevan savupölähdyksen. Selvästikään se ei enää ilmojen lämmetessä suostuisi toimimaan ollenkaan. No, sitten pitäisi siirtyä taas primuskeittimeen, ja alkaa jo ihan tosissaan puuhata sitä kesäkeittiötä.
Vaan viisas mies oli Lepistö mökkiä suunnitellessaan ollut. Vähän eri linjaan laitetuille sisäovillekin oli syy selvinnyt: nyt ne mahtuivat aukeamaan yhtä aikaa, saunasta saattoi näppärästi päästää jälkilämmöt asuinkammarin puolelle. Pärjäsi makuupussissa yön mukavasti, vaikka ulkona painui yhä lähelle nollan pintaa, ellei ali.

Tänään päivä valkeni kuitenkin aurinkoisena. Juuri sopivana alkaa raivailla kivijalan sisään keittiön pohjaa. Tyytyväisenä Kaarlo veti pusakan niskaan, loi viimeisen katseen uuteen kotiinsa. Verho ikkunassa, räsymaton pätkän päällä kiikkustuoli, sohvalla villaviltti päiväpeittona. Porsliinit vitriinikaapissa. Jo vain, mukavalta näytti. Sähkön puutteelle nyt tietenkään mitään voinut, mutta ilmankin pärjäsi. Kännykän sai ladattua autossa, samoin otsalampun. Kesällä riittäisi valoa enemmän kuin edes tarvittiin.

Aurinko paistoi, työ maittoi. Linnutkin lauloivat kuusikossa kevään riemua rinnat tulvillaan. Vanhan navetan perustuksilla hurahti sukkelasti tunti, jos toinenkin. Välillä piti pysähtyä ihan vain ihastelemaan entisaikojen taitavia rakentajia. Luonnonkivistä muurattu seinän alaosa oli kestänyt varmaan kohta 100 vuotta, vaikka sementti joistain kohtia jo puuttui. Vaan pohjalaattaa saattoi kyllä hyödyntää.
Kaarlo mittaili juuri mielessään hellan paikkaa korvien tavoittaessa liverryksen seasta selvää askelten rahinaa.
Sydän muljahti inhottavasti katseen tavoittaessa tietä pihaan tulleen kaksikon. Tummansinisistä virkahaalareista ei voinut erehtyä. Poliisit! Helvetti, nytkö ne pidättäisivät hänet, pistäisivät putkaan konkurssirikoksesta epäiltynä, vai Annabellako…
-Päivää,  kajautti etummaisena kulkeva.  –Tultiin vähän vilkaisemaan, kun nähtiin autonjälkiä. Ollaankos sitä uusia täällä, en muista aikaisemmin nähneeni.
Kohteliaasti, sopivan nöyräksi heittäytyen, ja visusti helpotuksensa piilottaen Kaarlo selvitti perineensä mökin edesmenneeltä Lepistöltä. Laittelevansa vähän paikkoja parempaan kuntoon, josko kesäksi jäisi. Ja joo, koronahan se oli etelämmässä työt vienyt, vaan ellei täältä mitään alkaisi löytyä, hän sitten syksyllä viimeistään miettisi mihin suuntaisi. Puhuessaan Kaarlo samalla tarkasteli miehiä. Tässä oli nyt varmaan se Hämäläisen mainitsema Steenperi. Ryhti suora kuin tikku-ukolla, naamalla tiukka ilme, silmälasit virallisen oloisesti metallikehyksiset. Vaaleat, otsalta karkaamaan alkavat hiukset millilleen armeijan mittaan leikattu. Ei mikään iso mies, liekö nipin napin Poliisikouluun pituus aikoinaan riittänyt.

Jotenkin tyytymättömän oloisena Steenperi vielä hetken tepasteli ympäriinsä kädet selän takana kuin 50-luvun elokuvien vääpeli. Kurkisti lupaa kyselemättä sisälle mökkiinkin. Toinen, nuorempi kaljupää kulki perässä sanaa sanomattakaan.
Vaan olihan niillä muukin syy poikkeamiselleen. Se kävi lähtöä tehdessä selväksi.
-Onko täällä näkynyt ketään kylältä? Vaikka sellaista erittäin epäsiistiä, pitkätukkaista pultsarin oloista vanhempaa miestä?

Kaarlo veti ilmeensä ihmetteleväksi, yritti heittäytyä pikkuisen yksinkertaiseksi. Pyöristi silmiään viattomasti.
-Jaa ei, ei ole näkynyt. Onko se vaarallinenkin, kun on virkavalta tuolla tapaa perässä? Meinaan onko oikein aseistettu, suurempi rikollinen ihan?

Steenperi tuhahti jotain, mistä Kaarlo ei saanut selvää. Rykäisten vakuutteli, ettei syytä huoleen. Paikallinen pikkurikollinen vain, jota kannatti vältellä. Jos ilmaantuisi, pitäisi häätää tiehensä, ja ilmoitella puhelimitse. Ei hätäkeskukseen, vaan suoraan heille.
Nyökytellen Kaarlo otti annetun käyntikortin, työnsi taskuunsa talteen.

Jo vain, Hämäläisen perässähän ne kulkivat. Sen varmisti Hämäläinen itse pujahtaessaan pihaan heti kohta sinisten haalareiden kadottua riittävän kauas näköpiiristä.
-Saatana, kun jaksaa rasittaa tuommoiset virkaintoiset steenperit! Jahtaisvat kunnon konnia, antaisvat tämmöisen pienen kotitarvetehtailijan olla rauhassa. Ketä minä täällä häiritsen, jos tuolla seurakunnan maalla muutaman litran toisinaan omaksi iloksein tiputtelen? En myy kakaroille, en paljon kelleen. Mitä nyt joskus maistiaisia annan. Soon kuule niin hyvää tavaraa, että entinen vallesmannikin välillä pyys pullon tai kaks, kun kunnon ainetta kaipas niiden Alkon lirujen tilalle.

Hämäläisen kädessä roikkua hauki heilui samaan tahtiin ponnekkaiden sanojen kanssa. Oli kuulemma matkan varrelle sattunut sopivasti jonkun unohtama katiska, ja kas kummaa, eikö vain ollutkin pulska hauki siellä polskinut! Hän ihan hyvää hyvyyttään oli sen sieltä onkinut pois. Suotta jättää pilaantumaan, kun voitaisiin pistää paistumaan. Kai Kaarlolle passaisi, jos laitettaisiin saman tien tulet? Janottikin niin pahuksesti, että jos sitä kaljaa vielä tölkki tai pari mitenkään sattuisi olemaan…
 

VAARANPOHJA

Seuraavan aamun herätys sai Kaarlon pulssin takomaan lähemmäs kahtasataa pelästyksestä. Mökin kulmalta kuuluva helvetinmoinen rytinä pisti hänet ponkaisemaan pystyyn niin vauhdilla, että jalat meinasivat makuupussiin sotkeentua. Siinä vaiheessa kun Kaarlo vihdoin kiroillen sai jalkansa saappaisiin, ja pääsi pihalle sekä nurkalle saakka synkeän näköinen kutsumaton vieras jo laitteli kärryn takalaitaa takaisin paikoilleen metsän laidassa. Useamman kymmenen vuotta takaperin parhaat päivänsä nähnyt traktori ronksotti tyhkäkäynnille, hytin ovi levällään. Ja levällään maassa olivat tuomisetkin. Tyrmistyksestä sanattomana Kaarlo osasi vain hetken tuijottaa läjää sekalaista rangan pätkää.

-Toin nyt nämä puut, kun kuulin, että on tultu  tuntematon murahti.  -Siinä on seassa muutama paksumpi pölli, vaan halkomaan en ehtinyt. Kaissulla on kirvehes ittelläs, kyllä nämä kuivua ehtii, kun samantien pistelet pinolle. Saat syksymmällä parempaa halkoa, jos meinaat talveen saakka pysyä.

Kaarlon vihdoin saadessa äänensä takaisin hintaa kyselläkseen mies heilautti rukkasen peittämää suurta kouraansa. Lepistö oli hoitanut maksupuolen. Ilmoittanut, että vanhalla sopimuksella mentäisiin, vaikka aika hänestä jättäisi.

Siihen oli paha sanoa mitään. Varsinkaan, kun mies ei tuntunut olevan keskustelutuulella sen enempiä. Lampsi vain traktorilleen, kipusi hyttiin, läimäisi oven kiinni ja savu piipusta pöllähtäen körötteli tiehensä. Päätään raapien Kaarlo seisahtui nurkalle lorottelemaan rakkonsa tyhjäksi, ennenkuin sisällä viritteli kahvivedet tulille. Kännykkä piippasi tekstiviestiä kesken toisen kupillisen viimeisten suullisten. Taipale! Mitähän sillä nyt...

Käy kylällä pankissa. Kysy Irmaa. Papereita allekirjoitettavana, jos myydä haluat. Ilmoittele.

Viittä vaille kymmenen Kaarloa tervehti tien reunassa sininen kyltti. VAARANPOHJA luki valkoisin korkein kirjaimin. Jalka nousi kaasulla kevyemmäksi oitis. Tutkittuaan Ilvesvaaran tienoita lukemattomia kertoja netistä hän nyt katseli uteliaana eläväksi muuttunutta maisemaa. Vaaranpohjan kaltaisia kyliä oli tullut vuosikymmenten mittaan nähtyä ties kuinka monta. Kylää halkovan tien varressa molemmin puolin asuintaloja, lähimpänä liikehuoneistot käsittäviä. Kauempana joenmutkassa pieni, keltainen puukirkko ympärillään kivimuurin ympäröimä hautausmaa. Sieltä täältä pilkahtavan tasaisen peltomaan taustalla vaarojen sinertävät kupeet.

Pankki löytyi vaivatta hautaustoimiston ja seurakuntakeskuksen välistä, vastapäätä markettia. Pikkuisen vatsanpohjassa väänsi ovenkahvaan tarttuessa, vielä enemmän Irmaa tiskillä istuvalta tytöltä tiedustellessa.

Puolen tunnin kuluttua takaisin ulkoilmaan astui melkein kuin kokonaan uusi mies. Kaarlon oli pakko seisahtua hetkeksi räpyttelemään silmiä. Luomien alta lykkäsi väkisin jotain kirvelevää. Taipale perkele! Että teki yhtä aikaa pahaa sekä hyvää, ei oikein tiennyt olisiko halunnut nauraa vaiko itkeä. Sukupolvien työ oli juuri hetkeä aiemmin pyyhkäisty olemattomiin parilla kynän huitaisulla. Koko isoisän perustama bussifirma lakannut olemasta, autot ja halli ja kaikki siirtynyt uudelle omistajalleen. Hän oli vapaa mies, joka tavalla. Eikä edes tarvinnut jäädä konkurssin häpeää lopuksi ikää hartioilleen kantamaan, joskaan ei siitä kaupasta mitään taskun pohjallekaan jäänyt.

Ohi kulkevan mummon epäluuloisen mulkaisun havahduttamana Kaarlo pakottautui liikkeelle, kohti marketin pihaan jättämäänsä Pajeroa. Rautakaupassa pitäisi käydä, ostaa kunnon kirves. Sellainen Fiskarsin halkaiseva malli. Muutamat työrukkaset samalla, viikatteelle liistokivi, ja bensaa autoon. Voisi nyt rauhassa tutkiskella mitä muuta tarpeellista osuisi hyllyistä kohdalle.

Suojatien eteen seisahtuessaan Kaarlon korviin sattui epämääräistä huutoa. Näytti tulevan paikallisen pubin pihalle parkkeeratun bussin ympärille kokoontuneesta joukosta. Ja kas, eikö vain huseerannut siellä kukkona tunkiolla oikein Steenperikin ympäriinsä tepastellen!  Uteliaisuus vei voiton. Muina miehinä Kaarlo muutti askeltensa suuntaa pubia kohti. Voisihan sitä vilkaisemassa käydä, puikahtaisi siitä porukan sivusta vaan sisälle. Kuulisi kuitenkin mitä ne puuhailivat noin suurella metelillä.

Virvelibaari Kaarlo tavasi ikkunaan pitsamainosten sekaan liimattuja suuria punaisia kirjaimia. Jaaha, taisi olla kalamiehiä, pubin pyörittäjä.
Kaarlon suunnitelman luikahtaa sujuvasti pubiin torppasi eteen muuriksi pelmahtava lapsilauma. Sopivaa rakoa katseella hakiessa hänelle kyllä selvisi oitis metelin syy. Steenperi heilutteli kädessään alkometriä.

-Hittoako ne otti Juoppo-Jampan kuskiksi, saakeli!  tuhahti joku synkeästi takaa. -Kännissähän se on taas kuin apina!

Steenperin vieressä huojahteleva mies kyllä kieltämättä muistuttkin vähän apinaa, Kaarlo hymähti huvittuneena mielessään. Pieni, kuivankälppänä mies, Naama kuin kynnöspeltoa, kielien rakkaimmasta harrastuksesta ja pitkästä urasta sen parissa.
Mihin menossa oltiin selvisi myös pian. Kaarlon kyljessä seisova pikkutyttö puhkesi katkeraan itkuun.

-Minä en pääse ikinä pelaamaan! Ne lupasi, että tänään pääsisin, ja varmaan en istuis vaan vaihtopenkillä! Byää!!!

Kaarlon sisällä läikähti jotain liikutuksen sekaista, vanhat muistot mieleen tuovaa. Olihan hänkin kerran ollut lapsi. Samanlainen pikkuisen pullea, kömpelö keskenkasvuinen, joka valittiin peliin kuin peliin aina viimeisenä, pakosta. Miten hienolta silloin joskus olikaan tuntunut sitten, kun viimein pääsi joukkueeseen. Sillälailla oikeasti. Kuinka rinta oli haljeta ylpeydestä ensimmäisen, onnistuneen pelin jälkeen. 
Steenperiä pikkutytön murhe, tai muidenkaan lasten pettymyksestä väpättävät leuat eivät paljoa näyttäneet liikuttavan. Saati vanhempien kiukku Juoppo-Jampaksi puhuteltua porukan petturia kohtaan.

-No niin, lähdetäänpäs kotia kohti kaikki! Bussi ei liiku tästä nyt tänään mihinkään, koska kellään muulla ei ole korttia. Joko kuljetatte lapset omilla autoillanne tai perutte koko pelin.

Virkavallan tyly ilmoitus kirvoitti väkijoukosta vihaisen mutinan aallon. Steenperille huuhdeltiin vastaväitteitä. Tähän hätään ei mistään saataisi tarpeeksi kuljettajia sellaiselle porukalle, eikä naapurikuntaan saanut edes mennä kuin rajallinen määrä aikuisia. Se oli sovittu etukäteen. Koko kevät oli sitä paitsi puhuttu kuinka nyt viimein saataisiin koulujen välinen pesäpallon kiertopalkinto kotiin Vaaranpohjaan!

Koskaan jälkeenpäinkään Kaarlo ei osannut sanoa mikä häneen sillä hetkellä meni. Jokin vain pisti harppaamaan eteenpäin, marssimaan suoraan Steenperin eteen ilmoittamaan, että hän voisi kyllä ajaa. Parhaat päivänsä nähnyt Scania oli tuttu peli, ei ongelmia. Ja tässähän tämä, riittävästi kirjaimia sisältävä ajokortti.

Tyrmistyneen hiljaisuuden jälkeen ilmoitus otettiin vastaan riemukkaalla huudolla. Kortti repäistiin jupisevan Steenperin kädestä, ja Kaarlo suorastaan tungettiin sisään Scanian ovesta. Vaaranpohjassa ei näköjään käyty tekemään asioita suotta hankaliksi.
Ja tunnustaa täytyi, että iso ratti tuntui kämmenissä tauon jälkeen mukavasti tutulta. Tämän hän osasi, tätä hän oli tehnyt melkein koko ikänsä. Selän taakse istumaan mätkähtänyt, ylipainoaan sekä helpotustaan puuskuttava vanhempi naishenkilö esittäytyi koulun johtavaksi opettajattareksi. Passasi sanoa Sanelmaksi vaan, ja seuraavasta risteyksestä vasemmalle. Iltapäivään tässä menisi, kahden eri ikäluokan pelit. Pesäpalloa, sitä suomalaisinta urheilun jaloa muotoa. Eikä mitään nykyhömpötyksiä, vaan vanhoilla Tahko Pihkalan opeilla: kolmesta palosta vuoron vaihto, kolme vuoroa. Päälle palkintojen jako ja kotimatkalla jäätelöt Kettujärven levähdyspaikan kioskilta. Sinne oli etukäteen tilattu kaikki valmiiksi.

Matka taittui nopeasti, vaivaiset muutama kymmenen kilometriä. Autosta ulos purkautuessa porukan aikuiset tyrkkäsivät nopeasti kättä, mutisivat nimensä. Sanelma otti lukua, karjaisi pari komentoa paimentaen katraansa riviin kohti kenttää, ja sitten marssittiin jo kalkkiviivoille. Kaikki aikuiset tuntuivat suuntaavan kotipesän penkeille, joten minnepä muualle hänkään olisi. Hykerrytti katsella kuinka tosissaan lapset ottivat asentoa, mulkoilivat uhmakkaasti vastustajan rivistöä. Läiskittiin nyrkkiä räpylään, heilauteltiin arvioiden mailoja ilmaan. Tästä kun minä räimäisen kunnarin...

Pilli vihelsi. Kapteenit komennettiin hutunkeittoon. Mutta mitä hemmettiä... Eikö niillä onnettomilla ollut minkäänlaista pelinjohtajaa. Kaarlon oli ihan pakko kysyä asiaa Sanelmalta. Opettajatar kohautti uupuneesti olkapäitään, kuivasi hikeä otsalta. Ei, ei ollut viuhkaan ketään. Ei edes koko viuhkaa. Poikien liikunnanopettajaan oli iskenyt edellisyönä ripuli, ja Juoppo-Jamppaan jano. Piti vain nyt luottaa siihen, että lapset muistaisivat säännöt.

Kaarlo tyrmistyi. Sitten sisuuntui. Oman joukkueen tullessa toiseen sisävuoroon hän harppoi syöttölautasen viereen kysymättä passasiko vaiko eikö. Viittoi tuomarilta aikalisän, ja alkoi ladella tiukasti ohjeita. Aapeli löisi vasurina, näpy suoraan etukenttään, sitä ne eivät osaisi odottaa. Emmi neljänneksi, pitkä laaka oikeaan reunaan, samalla tavalla kuin alussa. Ja nyt katsotte tarkkaan, näin kun minä viiton, niin...

Aika lakkasi kulumasta, maailma kutistui kentän kokoiseksi. Pesäpallo oli aina ollut Kaarlon sydäntä lähellä. Silkasta rakkaudesta lajiin Kaarlo oli kuskannut vuosikausia kotipaikkakunnan miesten joukkuettakin pitkin poikin maata. Oppinut niillä reissuilla tarkasti seuraamalla kaikki kommervenkit, taktiikat sun muut. Nyt niille löytyi yllättäen kummasti käyttöä, vaikka ihan eri tasolla touhuttiinkin. Into tarttui lapsiinkin, näyttämisen halu, usko omiin kykyihin. Pelaamisen riemu, oi että sitä katseli mielikseen!

Viimeisen pelin ja viimeisen sisävuoron jälkeen Sanelma puhkesi itkuun. Opettajatar puristi vanhuuttaan tummunutta kiertopalkintopokaalia vasten rehevää, nyyhkytysten tahtiin aaltoilevaa poveaan.

-Voi Kaarlo, sinä olet taivaan lähettämä enkeli! Tämä on ihme!

Vaivautuneena Kaarlo pyristeli irti vaatteisiinsa ripustautuneista, riemuaan kiljuvista lapsista. Aikuiset sentään vain läiskivät hartialle, murahtivat sanan tai kaksi kiitokseksi juroon suomalaiseen tyyliin.

Paitsi sen pienen, hänen mielensä hellyttäneen pullean tytön äiti. Vaaleat, kurittomat kiharansa punaisella huivilla kesyttänyt nainen suipisti samaa sävyä olevat huulensa lentosuukkoon. Suhahti levähdyspaikalla jäätelölle pysähdyttäessä, että Kaarlo se vasta oli todellinen mies. Isolla kirjaimella. Toivottavasti tavattaisiin joskus vielä uudelleen, hän mielellään osoittaisi kiitollisuuttaan kokkaamalla vaikka kunnon päivällisen.

Voittoisien pelien nostattama riehakkuus läsähti odotetusti väsymykseksi jännityksen viimeisten väristysten vaimetessa. Kaarlo sompaili hiljentynyttä Scaniaa pidempää maisemareittiä hissukseen kohti Vaaranpohjaa. Hykerrytti mukavasti, jossain sisällä. Olipahan ollut yllätyksellinen päivä!

Suu hymyssä, vastaukseksi kiitoksiin hän katseli kuskinpenkillä kääntyneenä kuinka lapset yksi kerrallaan laskeutuivat ulos bussista Virvelibaarin pihassa, hädin tuskin jaksoivat sännätä odottamassa olevien vanhempiensa suuntaan. Yleensä koukattiin koulun kautta, mutta täällä se ei kuulemma käynyt. Liian kapeat kadut, liian tiukat kadunkulmat, liian ahdas portti. Käytännöksi oli näin ollen muodostunut vuosien mittaan kokoontua nimenomaan baarin isoon pihaan. Siitä saattoi samalla käväistä kätevästi ruokakaupassa, jos syrjemmältä joutui saapumaan.

Viimeisenä kyytiin jäänyt synkeän oloinen, harvasanainen mies neuvoi jatkamaan matkaa eteenpäin. Vietäisiin samantien bussi talleille. Kun Juoppo-Jampasta tuskin olisi vieläkään, ja palauttaa luvattu kerran oli. Kaarlolla ei siihen ollut vastaväitteitä. Olihan hänellä tässä aikaa, rautakauppa oli jo lyönyt ovensa lukkoon siltä erää, eikä matka kuulemma ollut pitkä. Kyllä hän sen joutessaan lampsisi. Käväisisi marketissa jotain sapuskaa hakemassa, ennenkuin köröttelisi kotiin. Eihän sieltä rautakaupasta mitään niin kiireellistä ollut tarvetta saada. Mitä nyt kompostihuusseja olisi varoiksi vilkaissut, kirvestä ja muuta pientä. Jotenkin tuli paljastettua kaikki suunnitelmat Lepistön mökin suhteen, se kesäkeittiön rakentaminenkin. Harvasanainen seuralainen tyytyi tyylinsä mukaisesti vain nyökkäilemään. Kunhan bussifirman pihasta omaan suuntaansa lähteissään neuvoi oikaisemaan puiston läpi, siinä säästäisi muutaman askeleen.

Tavoistaan on ihmisen hankala päästä eroon. Niinpä Kaarlokin kävi roskapussin kanssa bussin vielä läpi, ennen kuin lukitsi oven ja pudotti avaimet postiluukusta. Se siitä. Ilta oli keväiseksi lämmin, kelpasi kävellä istumisen jälkeen. Marketissa mätti kärryyn mitä mätti, kantoi muovikassit Pajeroon, ja käänsi keulan kotiin. Nyt sauna tulille, kunnon unet, ja aamusella puusouvin kimppuun.

Koko Vaaranpohja painui ajatuksissa taka-alalle seuraavien päivien mittaan. Aamukahvien jälkeen Kaarlo otti tavakseen painua suoraan rankakasalle. Sahaili Lepistön vanhalla pokasahalla rankoja sopivaan mittaan, paukutteli välillä vaihtelun vuoksi kirveellä pöllejä pienemmiksi ja siihenkin kyllästyttyään pinosi valmiit halot vanhan kuormalavan päälle kesäksi kuivumaan. Ruokatunnin jälkeen veti hetkeksi pitkälleen, päiväkahvit juotuaan jatkoi taas. Viikonpäivistä ei paljon tarvinnut lukua pitää. Hämäläinenkin pysytteli omilla teillään, liekö keskittynyt niin keittelemään uutta satsia kotitarvetehtaallaan, tai kökötti jossain piilossa Steenperin epäluuloista, tarkkaa katsetta.

Lauantaihin mennessä pino kohosi jo melko komeissa mitoissa, homman hitaudesta huolimatta. Ruumiillinen työ kolotti iltaisin lihaksia, vaan nukuttipa tuvan viileydestä huolimatta makeasti! Joka kerran makuupussia oikoessa palasivat mieleen Edlan lakanat. Jossain vaiheessa voisi hommata oikean patjan, peiton ja tyynynkin. Alkaisi elellä kuten ihmiset ainakin, tämän retkielämän sijaan.

Maksalaatikkoa suoraan rasiasta haarukoidessaan Kaarlo kohenteli laiskasti tulia, vahti veden kiehumista. Nokipannukahvit vielä, sitten ehkä rantaan... Iltasella oli kiusaus käynyt liian suureksi vastustaa, hän oli heittänyt katiskan rohjon laiturin virkaa toimittavien lankkujen päästä veteen. Josko hauki uisi ruovikkoon kutemaan, tai pullea lahnan vonkale. Semmoiselle saaliille saattaisi kokeilla Lepistön ammattitaidolla hitsaamaan, joskin muotoilultaan melko omintakeista savustuspönttöä. Eteisen kaapin alahyllyltä oli löytynyt muovikassista leppälastua, tai mitä lie omenapuuta ollut. Joka tapauksessa kassin kylkeen oli tussilla tekstattu savustusroinaa.

Kesken ajatusten metsätieltä alkoi kuulua traktorin pörinää. Pihaan kurvasi muhkuraista, kuoppaista uraa heilahdellen vanha, ruosteen täplittämä likaisen keltainen Valmet peräkärry kolisten sekä rymisten. Steenperiä pelkäämättä lavalla näytti kulkevan pari matkustajaakin. Kaarlon kummastuneen katseen alla hytistäkin tupsahti heinikolle kolme miestä. Ainoa, jonka hän tunnisti, oli bussia tallille opastanut vaitelias mies. Se juron oloinen, varhaisesta keväästä huolimatta jo naamastaan ruskeaksi paahtunut kaljupää, jonka isoja korvia koristivat mustat blingblingrenkaat. Pyyhkäistyään kämmentä ensin työhousujensa sivuun se tyrkkäsi kättäpäivää.

-Romppasen Reiska. Tultiin hommiin. Onttolan Taisto peruutti rautakaupan näyttelyhuussin kumoon, niin lupasvat sen sadallaviidelläkympillä sinulle. Käyt maksamassa, jahka jaksat. Teit semmoisen sankarteon, että päätettiin tulla pistään sinulle pystyyn kesäkeittiön alku. Kattellaan sitten myöhemmin ne loput, mitä tänään tekemättä jää. Missäs sulla on kellari tai jotain, saatais kaljat kylmään. Kolmosta vaan, ei tee haittaa laadulle.

Kaarlo havahtui tyrmistyksestään, hieraisi hiuksia hämmennyksestä molemmin kourin, ja alkoi toivotella remonttiporukkaa tervetulleeksi. Harppoi näyttämään mihin oli kesäkeittiötä suunnitellut, millaisilla mitoilla. Romppainen nyökytteli, heitti pari omaa ehdotustaan väliin. Selitti kuinka nyt ensin muurattaisiin hella sekä pystytettäisiin piippu. Ei huolta, vaikka sähköt puuttuivat: heiltä löytyi agrekaatti, jonka virralla vispilä toimisi. Saataisiin sotkettua muurauslaasti paljussa, kun kannettaisiin vedet kaivosta ämpärivoimin.

-Vispilä?  Kaarlo puuskahti puhetulvan väliin ymmärtämättä. Äijälaumasta pääsi naurun hörähdys. Ei, ei tässä mitään keittiöhommia alettaisi, vaan puhuttiin rakennusalan slangia. Kukaan enää edes muistanut koneen oikeaa nimeä. Vispilä, mikä vispilä, ja sillä hyvä. Suikki oli oikein ammattimuurari, Kaarlo voisi olla huoleti. Sillä oli piirustukset päässään sen mukaan, millainen vanha puuhellan kansi oli yhdestä liiteristä jouten jääneenä löytynyt.

-Joo, onhan näitä nähty kun on tehty,  Suikiksi kutsuttu kuittasi kehut vaatimattomasti.  -Tehdäänkin samantien oikein parempi gourmettiköökki sulle: kato, mull on tässä tämmöset takkaluukutkin. Lasi on pikkasen nokinen, vaan näyttää hienolta, ja sapuskat pysyy lämpösenä siellä. Et sinä kuitenkaan mitään leipiä paistamaan ala, etkä pullaa vääntämään, niin hyvin piisaa.

Miehillä tuntui olevan oma työnjakonsa selvillä, eikä Kaarloa siinä tiellä tarvittu. Kannettuaan laastipaljuun pari ämpärillistä vettä kaivolta hän lampsi tutkimaan mitä metsänlaidassa puuhattiin. Huussille oli näköjään katsottu kokonaan uusi paikka vanhan raidan ja pihlajan väliin. Kompostisäiliön ympäri kiersi kaksi metallista reikänauhaa. Syykin moiselle koristelulle selvisi pelkällä vilkaisulla. Halkihan se yläreunasta yritteli olla. Tolpan rautakärkiä maahan lekalla hakkaava mies virnisti leveästi.
-Jaa, sinä et vissiin ole Onttosen Taistoa vielä tavannut, niin ihmettelet kuinka helkkarissa joku rautakaupassa pihassa näin isoa estettä ei näe? No kuule, Taisto on semmoinen pikkuisen viinalle persompi yksilö. Asustelee ympäri vuoden kesähuvilallaan täällä Jänönkäpäläjärven rannoilla. Missä lie kaupungissa virallisesti, kukaan enää muista. Steenperi sitä yrittää sitkeästi ratista käräyttää, vaan Taistopa on ovelampi. Tai mistä sitäkään tietää, voihan se ajella ilman korttiakin. Eipähän sille liene kalastuslupaakaan, vaikka verkot on vesillä ympäri vuotta. Jonkun satasen välillä heittää kylän kalastusosuuskunnalle ja kuhaa mummojen rappusille, niin ei me kovin jakseta meteliä pitää.

Iltaan mennessä kesäkeittiön jo hahmotti helposti kooltaan sekä muodoltaan. Hieno siitä tulisi, toden totta! Huussikin pönötti paikoillaan, kyyhkynsiniseksi sutaistuna. Tulta kaivonrengasgrillissään kohentelevan Kaarlon silmäluomien alla kirvelsi kummasti. Savu varmaan, mikäpä muu. Remonttiporukka tökki makkaratikkujaan sopivaan kuumuuteen hiilloksen reunaan, rapsautteli auki kaljatölkkejään ja välillä ringistä kohosi römeitä naurunhörähdyksiä jonkun murjaistessa vitsin tai muuten hyvän tarinan. Pari kaljaa saattoi huoletta ottaa, Steenperi kyttäilisi näin lauantaina virkahaalarin rinnus tärkeydestä törröllään Virvelibaarin edustalla rattijuoppoja käräytettäväksi.
-Ei se kyllä koskaan ketään saa kiinni,  huussin pystytyksessä pomona häärännyt Vellu paljasti.  -Me alettiin ajella vaan selvistäpäin kaikki, ihan kiusallaan. Siihen asti pidettiin tapana ottaa avaimet pois, jos joku yritti ihan känni päällä autoilla. Kato, täällä maalla on se hyvä, että kun on pitkät välimatkat, niin on kaikilla kakaroillakin ajokortti heti 18-vuotiaina. Ja nehän on innoissaan, jos saavat luvan kanssa kurvailla kylillä. Äläkä nyt Kaarlo turhia siinä minunkaan työtä kehuskele. Pikku juttu, hyvä syy jättää muijan matonrapsimiset ja marketilla kiertämiset väliin. Muut kun koulussa hitsaili mopoihin pillipakoputkia, niin minä se tein jo pirttikaluston. Hauskaahan meillä on ollut. Harvoin päästään noin reilua jätkää näin kiittämään. Meillä on kato täällä Vaaranpohjan tienoilla semmonen tapa, että aina autetaan, minkä kyetään. Kyllä se takasin maksaa. Ajallaan. Aina jotenkin. Sinä se maksoit etukäteen. Vaikka sitä en lupaa, etteikö saatettais toistekin pyydellä. Sinne bussin rattiin, meinaan. Saattaa pyydellä se Lumperikin, sillä on väliin hätä, jos omille kuskeille jotain sattuu, sairautta, tai silleen.

Toden totta, se lauantai oli ollut täynnä ihmettä kerrakseen, Kaarlo ajatteli kömpiessään aamusella makuupussista. Makkaroiden syömisen lomassa joku keksi, että pitihän huussi kastaa. Sillä tavalla kuin valtamerilaivat elokuvissa: antaa joku hieno nimi. Jostain käsittämättömästä syystä päädyttiin yksimielisesti Wunderhausiin, joten se hänellä nyt siis oli tonttinsa uutena rakennuksena. Eikä kannattaisi kuulemma huolehtia kesäkeittiön luvallisuudesta. Lahtimaan Erkki omasi niin hyvät suhteet, ellei peräti suorastaan intiimit, kunnan uuteen rakennustarkastajaan, ettei sieltä nirinöitä kuuluisi.

Vaan nytpä hän kerrankin elelisi kalenterin mukaan, pyhittäisi lepopäivän kevyemmin oloon. Ehtisihän sen puusavotan kimppuun maanantaina uudestaan. Housujaan nostellen Kaarlo lampsi ensin rantaan. Katiska nousi kevyesti, tyhjää täynnä. Pitäisi varmaan soutaa se kauemmas ruovikon reunaan. Siispä tuumasta toimeen! Lepistön vanha lasikuituvene rullasi kevyesti alas veteen, airot asettuivat paikoilleen. Soutaminen kyllä sujui kankeasti, suuntaa joutui ottamaan moneen kertaan, ennenkuin suoraa vanaa paatti perästään jätti.

Alkuun päästyään Kaarlo päätti jatkaa matkaa vähän kauemmas. Arviolta parin sadan metrin päästä ruovikosta työntyi esiin rantautumiselle soveliaalta vaikuttava pieni niemennokka. Jos laskisi siinä maihin, kurkistaisi josko takana kohoavasta metsästä löytyisi kesää varten valmiiksi sopivia marjamaastoja.
Täällä oli selvästi katsottu tarkkaan mikä puu milloinkin lähti paperitehtaalle, mistä raivattiin näreitä pois. Ihastella piti kulkiessaan luonnon kauneutta. Ja mikä oli kulkiessa, valmiiksi maastoon tallaantuneita, jo peittymään alkaneita tukkitien pohjia. Tuoreempaakin uraa löytyi, tasaista hiekkapintaa, kunnon ojat molemmin puolin. Minnehän...

Kaarlon ajatukset katkaisi mutkan takaa esiin laiskaa ravia lasketteleva hevonen kärryt perässään, kuskin penkillä karvahattu väärinpäin päässä ruudulliseen sarkapusakkaan pukeutunut ukonturjake. Kaarlo ei hämmästykseltään tajunnut edes väistää, seisoi vain paikoillaan suu auki loksahtaneena. Jos vastaantulijakin yllättyi, sitä eivät muuttumattomina säilyvät kasvojen ilmeet ainakaan kertoneet. Ohjaksia kiristäen äijänkäppyrä pärisytti huuliaan.

-Pruut Liinu, pruut! Päivää kulkijalle! Soon kaunis päivä käveleskellä.

Hätkähtäen pari sivuaskelta syrjemmälle ottava Kaarlo mutisi jotain vastaukseksi. Että juu, kaunista oli, hän tässä vaan vähän ympäriinsä kuljeskeli, aikansa kuluksi. Vene tuossa rannassa, hyvää teki soutelun lomassa vähän jaloitella.
Äijä kuskinpukilla työnsi karvareuhkaansa ylemmäs otsalle, nyökytteli. Löystyneet ohjakset huomannut hevonen siirteli jalkojaan laiskasti, alas laskeutunut turpa hamusi toiveikkaana tienpielen talven kulottamaa heinikkoa. Kärryjen perässä istuvat kaksi tyttöä heiluttelivat varsikenkiin ja paksuihin sukkiin verhottuja jalkojaan huolettomina laidan yli, toinen kieputti lettiään sormen ympäri, toinen korjaili esiliinansa helmaa. Sillä kyllä vaan, esiliinat niillä oli yllään, mekkojen päällä molemmilla. Semmoiset vanhanaikaiset ruudulliset, lenkillä niskan taakse vedetyt. Kapeilla hartioilla lampaanharmaat villatakit.
Vieraan tuijotuksesta välittämättä tytöt kurkottivat takaansa pärekorin, sieltä emalisen maitohinkin ja peltimukin.
-Ottaako setä piimää?

Juhola hörähti nauruun vasta mutkan takana näkymättömissä, yhtyen tyttöjen kikatukseen. Hitto vie, olipas ollut maksamisen arvoinen ilme sillä miehellä! Luuli varmaan siirtyneensä aikakoneella menneen maailman ja vuosikymmenten aikaan, suoraan johonkin 50-luvulle. Vaan sitähän tässä oli haettukin, ja kaikesta päätellen onnistuttu. Kehuttuaan Kaisaa ja Hillaa mainiosta pokan pitämisestä sekä roolin vetämisestä Juhola maiskautteli suutaan Liinulle, antoi hevosen astella itse valitsemaansa tahtiin. Mihinkä heillä tässä kiire, enää.

Hän ei ollut käynyt kyselemään miehen nimeä, saati osoitetta. Mitäs turhia. Harvoin näillä tienoilla tuntemattomia tapasi, ja silloinkin ne olivat jotain turisteja tai vuokramökkiläisiä muodikkaissa kaupunkilaisvetimissään. Muiden edellä kulkivat ne kuuluisat pikkulinnut eli kylän tietotoimiston supinat. Ja tästä miehestä olikin supistu antaumuksella. Kyläkaupan Miettiskä kutsui sitä Tauno Paloksi, suitsutti kohteliaaksi sekä komeaksi. Hämäläinen puhui Riitserin näköisestä miehestä, melkein kaksimetrisestä. Erkin mukaan Lepistön mökkiin majoittunut muukalainen vaikutti kunnon kaverilta, tuskinpa miltään virkavallan pakoilijalta, vaikka Steenperin nokka nuuskutti kuinka vilunkipelin toivossa. Eedlan arviot osuivat suunnilleen samoihin, joskin Eedlalla nyt oli ihan oma tyylinsä ihmisiä arvioida.
-Sen silmissä on jotain eksynyttä, vähän särkynyttä,  Eedla oli arvellut.  -Ihan kuin se vasta etsisi itseään ja paikkaansa.

Metsästä kuuluva rytinä keskeytti Juholan pohdinnat. Liinu sai taas pysähtymiskäskyn. Hetken odottelun jälkeen pusikoista tunki puuskuttaen mustia laukkuja mukanaan raahaava, punakan hikinen kaksikko. Juholan suuta veti väkisin virneeseen. Hitto, miten osasivatkaan olla kaupunkilaiset avuttomia yhdessä metsäojan ylittämisessäkin! Liekkö niitä siviilipalvelusmiehiä? Armeijassa tuommoiset huonosti pärjäisivät, saati sissimarssilla.

-Hitto, että saatiin mahtavaa matskua kuule! Kai sä kysyit sen urpon nimee ja yhteystietoja? Siitä tuli melkein tän keissin parhaat pätkät! Äänityskin meni kymppiin, taustalla tirpat sirkuttaa ja tuuli pikkasen maalaisromanttisesti havisuttaa honkia. Me leikataan tästä sulle semmonen piimämainos ja ihan mikä mainos vaan, ettet todeks usko! Ja noi mimmit, ne uskomattomia! Kamera suorastaan rakastaa niiden viatonta maalaisromanttista stailia!

Juhola toppuutteli yli-innokkaita kuvaajia. Kaarlon osuus jätettäisiin julkisesti käyttämättä. Toistaiseksi ainakin. Hän saattaisi jossain välissä käydä Lepistön torpalla kysäisemässä passasiko julkisuus, vaiko eikö. Siihen asti pitäydyttäisiin alkuperäisessä käsikirjoituksessa, ja leikattaisiin materiaalit sen mukaan. Olihan niitä minuutteja tainnut kertyä sinne kameroiden digikorteille nytkin riittämiin? Jahka päästäisiin pari kilometriä eteenpäin otettaisiin vielä taustalle vanha lato, plus tietty pari mukillista lisää piimää. Sitähän tässä oli tarkoitus paikallisen meijerin kanssa solmitun sopimuksen mukaan määrä kehua, oikein valtakunnan laidasta laitaan ulottuvalla kampanjalla.
Jos siinä samassa Juholan oma tilatuotepuoti tulisi tunnetummaksi, niin mikäs siinä. Meijerin markkinointipäällikkö oli jo luvannut, että katsottaisiin kuvista muutama erilleen. Filmitähtien käyttöön, tottahan toki.

VAIKEITA VALINTOJA

Päivä kääntyi illaksi samaa tahtia kuin Pajeron etupyörät markettialueen suurelle parkkipaikalle. Vaan eipä haitannut, nykyään. Liikkeet pitäisivät ovia auki vähintään yhdeksään. Se riittäisi. Päättäväisen askelin Kaarlo harppoi sisään Prisman ovista, haki pariin otteeseen oikeaa suuntaa, kunnes pesukoneet löytyivät. Vähän perusteellisempi pyykkäys ei totisesti tehnyt kamppeille pahaa, vähän jos pesuvadissa oli saunalla huljutellut aina välillä, päällimmäisiä, niin mihinkä tuo pidemmässä juoksussa piisasi.

Ostoskärrien kanssa hyllyjen välissä suunnistaessaan Kaarlo kiroili tyhmyyttään, muisteli entiseen kotiin jättämäänsä omaisuutta. Olisi pitänyt osata suunnitella paremmin, hivuttaa hiljalleen firman konttorille enemmän vaatteita. Ei mitään liituraitapukuja eikä kauluspaitoja, mutta jotain sellaista käytännöllisempää, rennompaa karderoobia. Miehelle kun siunaantui pituutta liki pari metriä, ja painoa riittämiin, niin edes housuja ei käynyt hankkiminen sovittamatta. Ja ne Virvelibaarin vappujuhlatkin kummittelivat sitkeästi takaraivossa. Miten semmoiseen paikkaan passaisi pukeutua? Siisti pitäisi olla, tietty, vaan sopivalla tavalla. Joukosta liikaa erottumatta. Jos tuommoiset reisitaskuhousut tuosta… Jonkun paidan… kääntäisi hihat, ei näyttäisi liian tällätyltä. Ja kunnolliset kalsarit, jos vaikka… Tuskanhiki tuppasi nousemaan otsaan.

Lopulta matka eteni ruokapuolelle. Se sentään sujui paremmin, riitti kunhan mätti mukaan purkkimuonaa sekä muuta hyvin säilyvää. Hämäläisen sokerin ja hiivan määrää piti pikkuisen pysähtyä miettimään. Onneksi näytti olevan joku tarjous sopivasti, ei muuta kuin koko paketti sokeria kyytiin!
Kassalla hetken hirvitti. Kirjekuori oheni tätä vauhtia pelottavasti. Nyt jo nauratti pikkuisen se kivenkoloon kaivettu kätkökin. Olisivathan ne rahat kassakaapissakin säilyneet. Vaan Taipale oli neuvonut ottamaan varman päälle. Verorikoksesta ei kiinni jäätäisi, omia rästipalkkojaanhan Kaarlo vain nosteli, sitä ei tarvinnut pelätä. Vaan jos huonosti kävisi, konkurssi tulisi koronan takia, niin siinä vaiheessa velkojat kaivaisivat tilikirjoista esiin joka euron. Silloin olisi liian myöhäistä laskea saamisiaan. Saati jos Annabella haistaisi avioeron, ja tyhjentäisi taskut.

No, kunhan tässä taas muutama viikko mentäisiin eteenpäin näin. Katselisi sitten, josko kysäisisi Erkiltä niitä hanttihommia. Nyt hän joka tapauksessa pistäisi elämän risaiseksi, kun näytti sopivasti auton parkin kohdalla sijaitsevan halpoja hintojaan mainostavan huonekaluliikkeen myymälä. Hänelle riittäisi, kunhan jonkunlainen peitto, tyyny ja rullapatja löytyisi. Alkaisi torppa näyttää oikealta kodilta, saisi heittää makuupussin tuulettumaan, jahka vähän vielä yöt lämpenisivät.

Yö teki jo tuloaan, kun Kaarlo vihdoin istui rappusilla saunan jäljiltä itseään vilvoittelemassa. Kesäkeittiön vaaleat kattopellit erottuivat korkean kivijalan yli, ruokailutilan harjan päälle vedetty kasvihuonemuovi kiilteli himmeästi nousevan kuun valossa. Kyllä hänen nyt kelpasi! Hellan kupeeseen oli jostain löytynyt vanha tiskipöydän teräksinen allastasokin putkikehikon päälle. Joku torpan entisistä omistajista puolestaan oli jättänyt jälkeensä pienen pirttikaluston, niin paksusti sinisellä Miranolilla maalatun, että se kestäisi ulkona vaivatta kesän. Vaikka torppa ulkoapäin näytti sortumaisillaan olevalta, sisäkatto oli vielä säilyttänyt ryhtinsä, ja huonekalut säästyneet.

Kaikki, mitä arkeen tarvittiin, hänellä siis nyt Lepistön mökissä oli. Voisi syksyyn asti keskittyä nauttimaan elämästä, tehdä mitä aamulla päähän pälkähtäisi. Ei tarvinnut vielä ajatella syksyä, saati tulevaisuutta vuoden, parin päähän. Piti olla tyytyväinen vapaaherran eloonsa sekä oloonsa. Ja silti… Silti jossain sisuskaluissa käänsi ja väänsi kumma, määrittelemätön kaipuu, tai mikä lie haikeus.
-Älä nyt äijä kuule ala,  Taipale tuhahti puhelimeen, kun sattui sopivasti juuri sillä hetkellä firman myyntiasioiden etenemisestä soittelemaan.  –Hankit naisen, sillä tuosta pääsee. Tervettä miestä alkaa aina jossain vaiheessa panettaa, saati jos se jossain hevonkuusessa korvessa yksin kykkii. Kai sielläkin nyt sentään naisia jossain on? Tai joku kapakka, mistä käyt sopivan katsastamassa itselles. Muista, arat miehet ei saa kaunista naista: vedät vatsaa sisään, rintaa rottingille, ja pokkaat hitaille kauneinta kalkkunaa. Sillain niinkun Immolan aikaan Imatran yössäkin. Ei se taito yhteen avioliittoon unohdu, se on vähän kuin pyörällä ajaminen: kerran olet opetellut, niin ikäs osaat.

Vappuaatto valkeni aurinkoisena, melkein kesäisen leppeänä. Koleassa sadesäässä olisi kyllä ollut huomattavasti helpompi ihan vaan jättäytyä kotiin, Kaarlo pohti uudelle ulkokeittiölleen lampsiessaan. Kahvivesi lämpeni parilla pesällisellä paksumpaa risua, puuro hautui siinä sivussa, maitotölkkiä kylmäkuopasta hakiessa. Pilvet vaelsivat taivaalla hiljalleen, vakaasti samaan suuntaan, katselijan ajatukset sinne tänne, yhtä kiireettä.

Iltapäivästä oli pakko antaa periksi, ja raapaista tulet kiukaan alle. Eihän sitä nyt sentään pesemättä mihinkään kehdannut, saati baariin. Kaiken tietämisen arvoisen paikkakunnan asioista tietävä Hämäläinen oli valaissut jo perinteiseksi muodostuneen juhlan kuvaa: anniskelu piti lopettaa iltakymmeneltä, joten kannatti hilautua kylille ajoissa. Virvelibaarilla alkaisi kunnon meno viimeistään kuudelta, parhaat saapuisivat kaljalasiensa ääreen heti aamusta.

 

Parempi niin, ilman tarkkaa aikataulua. Kaarlo nimittäin ei pystynyt muistamaan, koska viimeksi oli polkupyörällä ajanut. Vuosia siitä täytyi joka tapauksessa olla. -Ja sen valitettavasti huomasi. Melkein 10 kilometrin matkasta vasta alkuun päästyä Kaarloa ehti kaduttaa moneen kertaan. Kankeaa oli meno, hikeä pukkasi, takapuolta painoi. Kylätien risteyksessä oli pysähdyttävä tauolle, ei auttanut mikään. Josko antaisi olla, kääntyisi sovinnolla takaisin... Tai käväisisi autolla, pikaisesti vilkaisemassa. Joisi ehkä yhden, sen uskaltaisi.

Samassa empimisen katkaisi mutkan takaa kantautuva pärinä. Näkyviin ampaisi pölypyörre perässään sivuvaunulla varustettu moottoripyörä. Kaarlo hieraisi silmiään epäuskoisena. Ei helvetti, kaikkiko tällä kylällä oli suunnilleen sodan aikaista! Vai joko itänaapurin raja yön aikana lie siirtynyt, Uralit vallanneet Suomen!

Arvaamatta tekemänsä vaikutuksen suuruutta moottoripyörä jarrutti, ja kuljettajan rusautettua pakin päälle Ural lähti peruuttamaan tyrmistynyttä Kaarloa kohti. Ural niin, tai mikä tuo nyt olla mahtoikaan, hän niin Idän tuotteita tarkalleen tuntenut. Vaan otsalle nostettujen ajolasien alta paljastuvista, epätodellisen vihreistä silmistä ei voinut erehtyä. Sellaiset Kaarlo oli nähnyt ainoastaan yhdellä ihmisellä koko tässä maailmassa.

Ja niinhän siinä lopulta kävi, että Kaarlo saapui Virvelibaarin pihaan komeasti Edlan moottoripyörän sivuvaunussa kurvaten. Polkupyörä jäi maitolaiturin taakse pusikkoon, kun hän ähkien tunki suuren ruhonsa kyytiin. Välillä oli tupannut pikkuisen hirvittämään, mutta sitä hän ei iässään tunnustaisi kenellekään. Naama peruslukemilla vain kampesi itsensä ylös, kiitti kyydistä ja lähti ryhdikkäästi, jalat salaa pikkuisen vapisten harppomaan kohti baarin kutsuvana auki odottavaa ovea. Harvalukuisen yleisön uteliaat katseet tuntuivat polttavan reikiä paidan selkämykseen.
Mitähän tästä tulisi, Kaarlo pohti lonkerolasia kantaen takaisin ulos, terassille suunnatessaan. Mihin täällä passasi vieraan edes istua, ettei veisi jonkun kanta-asiakkaan nimikkopaikkaa? Onneksi peränurkasta nousi puolittain seisomaan tutun oloinen mies.

-Tuu Kaarlo tänne! Täällä on tilaa!

Romppainenhan se oli, tuo kiiltävin korvarenkain muuten varsin karun sänkipäänsä koristellut talkookirvesmies. Pari tyhjää kaljatuoppia paljasti syyn edelliskertaista paljon suurempaan puheliaisuuteen. Seuraavien parin tunnin aikana Romppainen kerkesi kertomaan monta muisteloa reissumiesajoistaan Neuvostoliitossa, kun ruplia piisasi, ja naisia riitti, toinen toistaan kauniimpia. Puheissa vilahtelivat Olgat, Viktoriat ja Larissat. Jotenkin Kaarlokin lisää lonkeroa muutamaan otteeseen haettuaan avautui omasta tilanteestaan sillä sektorilla. Että asumusero aluillaan, poikamiehen elämä edessä. Tokkopa sitä uutta puolisoa enää, ainakaan tässä vaiheessa vielä tohtisi. Kun melkein naimisissakin, eikä tuo toimeentulopuolikaan kovin vakaa. Romppainen innostui.

-Äläs, äläs! Avioliitto pätee kuule vain kotikunnassa, ja jos nimi kelpaa muuhunkin kuin hautakiveen, niin kyllä sillä pukille pääsee!

Kaarlo vilkaisi nolostuneena vaivihkaa ympärilleen. Terassi oli jo täyttynyt, eikä tuntunut hyvältä ajatella, että kaikki tuommoisista tavoitteista kuulisivat. Uudet kalsarit jalassa tai ei, niin tuskin niitä kenellekään esittelemään asti sentään... Vaikka tunnustaa täytyi katseen hakeutuvan vastakkaisen sukupuolen edustajiin. Aika paljon riitti nuorta väkeä. Löytyi joukosta sentään muutama paremmin hänen ikäluokkaansa vastaavakin, jopa ilman seuralaista. Oli naamastaan nättiä, oli takapuolestaan mukavan pyöreää, oli muuten vain muodokasta... Pienet piti raksia heti pois, sellaiset jotka ulottuivat päälaki korkeintaan kainalon korkeudelle. Ei semmoista kehtaisi alleen hengiltä litistää. Ei edes tanssimaan hakea. Mutta tuota ehkä voisi... Kaarlon tuskaisen pohdinnan ratkaisi kuormalavoista kasatulle orkesterikorokkeelle kiivenneen nelikon solisti.

-Ja nyt se, mitä olette odottaneet koko illan! Naistenhaku! Seuraavan tunnin Pertti ja Peräpusikon pojat antaa teidän nauttia meidän ihanan Miss Markareetan suloäänestä! Ei muuta daamit kun niiaamaan!

Järkytyksekseen hän tajusi äkkiä olevansa suorastaan piiritetty. Kokonainen naislauma rynni kyynärpäätaktiikalla jonosta kärkipaikkaa Hopeisen kuun alkutahtien tärähtäessä hiukan säröiseen sävyyn kaiuttimista. Kankeaahan se alkuun oli, tanssiminen. Ei oikein tiennyt mihin kämmenensä toisen selällä asetella, mitenkä ylipäätään niin lähellä naista pitkästä aikaa olla. Tottahan ne askeleet sentään hallussa olivat, sen verran monta iltaa tilausajobusseja laivareissuilla ajettu, ja mitä marttakerhoa milloinkin yökerhossa viihdytelty. Puhumisesta onneksi naiset pitivät huolta. Riitti kun jotain vastaan murahteli. Herranjestas, miten näistä nyt ketään osasi valita, kenenkään kanssa lähempää tuttavuutta yritellä. Jahka päästäisiin taas miesten hakuun täytyisi katsoa uudelleen, sillä silmällä. Se illallista lupaillut pesäpallotytön äiti kyllä suorastaan tuppasi likemmäs, räpsytteli lupaavasti ripsiään.

Vanhempi konstaapeli Jari Stenberg tunsi armotonta vitutusta. Vappuaatoksi osunut iltavuoro vesitti suunnitelmat pahemman kerran. Tätä päivää hän oli odottanut kauan, miettinyt tarkkaan kuinka toimisi. Viettäisi illan aivan muussa seurassa kuin Juntusen kanssa hikisessä partioautossa jossain Jänönkäpäläjärven kinttupoluilla poukkoillen. Vaan ei auttanut, hätäkeskukseen oli joku nimetön soittanut kuinka Onttolan Taisto ajelee taas kännissä kyliä kohti. Mentävähän se oli, vaikka kuinka jo etukäteen tiesi keikan turhaksi. Taisto oli ovela otus, sitä harvoin tavoitti ratista. Nytkin oli haravoitu kankaita ketään löytämättä.
Viimein Vaaranpohjalle ehdittäessä käväisi mielessä liekö joku tahallaan kusettanut heitä. Halunnut pitää poissa kylältä. Kello näytti sentään jo melkein kymmentä, saisi siitä hyvän syyn lopettaa juhlijoiden riemu. Paikallinen bändi, se hemmetin Pertti ja Peräpusikon pojat pönötti orkesterikorokkeella kuin parempikin listamagneetti isolla areenalla. Ja kansa pisteli jalalla koreasti keskikaljan voimin minkä kerkesi. Stenberg tarkensi katseensa tanssijoihin. Mustasukkaisuuden kuuma aalto pyyhkäisi oitis rinnan yli korventavana aaltona. Eikö vain siellä likistellytkin se Lepistön mökin uusi äijä Nataliaa! Hänen unelmiensa naista! Perkele! Tuommoiselle hämäräheikille keikisteltiin kyllä, mutta hänelle vain nakeltiin niskoja. Raivosta hampaita narskutellen Stenberg kurkotti sireenin ulvahtamaan. Nyt loppuisi tämä sirkus, tällä minuutilla.

 

Kaarlolta meni pari sekuntia tajuta kuulemansa ääni. Askel sekosi pahasti rytmistä, eikä tanssipartnerillakaan tuntunut olevan haluja enää haikeaa valssia jatkaa. Jotenkin ihmeen hätääntyneen oloisesti se tempautui kauemmas, tarrasi kiinni kädestä ja lähti kiskomaan pois päin baarin pihasta.

-Äkkiä, mennään äkkiä piiloon! Paha poliisi, ei saa nähdä meitä!

Tietämättä oikein mitä muutakaan tehdä Kaarlo antoi naisen johdattaa itsensä puolijuoksua liikerakennuksen nurkan varjoihin. Onneksi oli sentään satuttu tanssimaan ihan parkkipaikan laitamilla, kukaan tuskin ehti huomata heidän katoamistaan. Varsinkaan, kun autostaan ulos kammenneet poliisit näyttivät joutuneen heti erottamaan toistensa kauluksiin käynyttä, pystypainia antaumuksella aloittelevaa parivaljakkoa.

Nainen tuntui tietävän mihin oltiin menossa, sen verran varmasti se jatkoi matkaa pimeyden keskellä hädin tuskin häämöttävää kapeaa metsäpolkua. Teki mieli kääntyä takaisin, eikä kuitenkaan. Ajatukset poukkoilivat pään sisällä, pisti hengästyttämään. Mitähän tässä vielä tapahtuisi... nytkö se tapahtuisi... miten hän uskaltaisi, miten osaisi... Pyytäisikö se kahville, vai suoraan yöksi viereen? Jos pyytäisi, mitä hän vastaisi? Ei helvetti, ei kai sitä nyt parin valssin jälkeen sentään niin suoraviivaisesti toimittaisi? Vai toimittaisiinko?

Äkkiä polku putkahti metsästä leikkipuiston reunaan. Katulamppujen valossa alettiin kävellä rauhallisempaan tahtiin rinnatusten, vaiti. Vaivihkaa Kaarlo vilkuili saateltavaansa. Pitkä naiseksi, tummat hiukset valuivat alas selkään saakka. Ikää jossain neljänkymmenen tietämissä, pikkuisen kulmikkaat poskipäät, omalla tavallaan kauniit kapeat kasvot. Vahvat hartiat, vyötärö kohdillaan, takapuolessakaan ei moittimista. Jo vain, kyllä semmoisen vierestä kehtaisi katumatta aamuun heräillä. Mutta kun... Kaarlon tehdessä huomioitaan oltiin käännytty syreenien reunustamalle kadulle. Heti ensimmäisellä postilaatikkorivillä nainen pysähtyi, kääntyi katsomaan Kaarloon.

-Kiitos kun saatoit minut kotiin turvallisesti.

Nyt, nyt pitäisi osata sanoa jotain fiksua, Kaarlo ajatteli hädissään. Kysäistä maailmanmiehen huolettomuudella josko saisi vielä yömyssyt tai kahvia tai.. Kieli vain jotenkin kieltäytyi tottelemasta, suusta ei tullut yhtään järjellistä sanaa. Ja sitten oli jo liian myöhäistä. Nainen kurkotti varpaisilleen, laski sormensa hänen olkapäilleen painaen huulensa suoraan Kaarlon suulle. Sillä tavalla ihan kevyesti, melkein kuin perhonen olisi lentänyt ohi hipaisten siivillään. Sen silmät olivat hämärässä pelkät tummat, pohjattomat metsälähteet. Lantio hänen suurissa kourissaan kiinteä, kutsuvan lämmin.

Kompuroidessaan kohti kylän keskustaa Kaarlo mutisi kirosanoja puoliääneen. Sisuksissa kaikki tuntui heittävän häränpyllyä, kiehuvan ja kuplivan ja samaan aikaa kirvellen sekä kutisten. Se oli ollut ohi yhtä yllättäen kuin oli alkanutkin, suudelma. Nainen oli irrottanut huulensa hänen huuliltaan, hän kämmenensä sen lanteilta. Kaarlo oli seisonut vain paikoilleen jähmettyneenä hämärään katoavan hahmon perään katsoen, muistaen täysin järjettömästi Edlan silmät. Ne toisen lävitse näkevät, rauhalliset ja ihmeellisen vihreät.

 

Keskustassa vallitsi autius. Virvelibaarin aikaisemmin väkeä tulvehtineella pihalla kököttivät vappujuhlista muistona enää orkesterikorokkeen virkaa tehneet kuormalavat, terassilla tarjoilija pyyhki viimeistä pöytää, ennenkuin luikahti sisään ovesta. Missään ei näkynyt Hämäläisen mainostamaa taksia, saati taksitolppaa. No, joutaisihan hän kävelläkin. Mikä kiire tässä mihinkään, valmiissa maailmassa. Immolan aikoihin vetäistiin juosten 15 kilometriä viestilaatikolle, sekä sama takaisin. Nyt riittäisi, kunhan hiljalleen tallustelisi kymmenkunta. Eksymisen vaaraakaan tuskin olisi.
Parin kilometrin päässä keskustasta, tien sukellettua Vaaranpohjalta alas peltoaukealle takaa alkoi kuulua moottorin ääntä. Ihmeelliset ajat maajusseilla pellolle painaa, Kaarlo ehti hymähtää, ennenkuin tajusi. Muutaman kymmenen metrin päähän eteen pysähtyneen traktorin avoimesta ovesta kurkotti joku täysin tuntematon, hädin tuskin ripille päässeen näköinen finninaama.

-Kiipee kyytiin, niin pääset Jänön suuntaan.

Oli niillä nykyään pelit, oli totta vie, Kaarlo naureskeli nostaessaan polkupyörää maitolaiturin takaa piilostaan. Hänen nuoruudessaan hyvä jos mopon jostain sai, vaan nämä täällä rälläsivät isäpappojen valtavan kokoisilla traktoreilla. Oli ilmastoinnit, stereot ja ties mitä vempainta. Matkustajallekin hyvä penkki. Mukavasti siinä matkusti, kuunteli finninaaman selontekoa Steenperin kusettamisesta ja Annukasta, joka sai olla kylillä korkeintaan yhteentoista: vanhemmat valvoivat aina kunnes tytär kotiutui. Seikka, joka tuntui poikaa suuresti harmittavan. No, ymmärsihän tuon. Sillä riitti sentään yritystä, uskoa omiin kykyihin ja hurmurin taitoihin. Toista se oli hänen, helvetti. Pääsit naista saatille saakka, vaan et osannut korttejasi sen vertaa pelata, että edes sisälle saakka. Saati tajunnut nimeä kysäistä, tarjota omaa puhelinnumeroaan, josko vappusimalle iltasella ja silleen...
Taisi olla edessä loputtomat poikamiehen päivät, sekä yksinäiset yöt.

Vappuaamu valkeni autereisena, kirkasta taivasta ja aurinkoa lupaillen. Kaarlo kävi kaivolta kahvivedet tulet kesäkeittiön hellaan viriteltyään, istahti penkin laidalle katse puiden latvojen korkeudella leijailevaa haukkaa seuraten. Mieli pyöritti kuin videonauhaa edellisen illan tapahtumia. Varsinkin kotiin saatellun naisen kuva kummitteli ajatuksissa. Kämmenet muistivat lantion kaaren lämpimän pehmeyden, levittivät kaihoisan levottomuuden koko mieheen. Pihassa riitti puuhaa, mutta mitään ei oikein saanut alettua.

Lopulta Kaarlo antoi suosiolla periksi. Olkoot, ehtisihän noita. Myöhemminkin. Josko tänään viettäisi vähän vapaata. Lähtisi vaikka soutelemaan joutessaan. Kesä kulki jo niin lähellä, että kohta uskaltautuisi uimaan. Voisi peseytyä järvessä, jättää saunan lämmittelyt vähemmälle. Pitäisi vain löytää sopiva paikka. Venettä vesille työntäessään hän silmäili arvioiden parin lankun muodostaman laiturinsa tienoita. Liian mutaiselta ja matalalta vaikutti, tuskin siitä kannatti edes yritellä. Omasta rannasta vasemmalla kurkottavat niemennokat voisi tutkiskella tarkemmin toiste, nopeastikin. Tällä kertaa kaivattiin sitä paitsi rankempaa, mielen tasaavaa reissua. Siiispä tutkinnan alle pitkä, suorempana polveileva Jänönkäpälän sivu. Eihän täällä eksymään päässyt.

 

Airot natisivat hankaimissa, vene jätti jälkeensä matalaa vanaa tyynen järven pintaan. Hiki kihosi mukavasti ensin kainaloihin, sitten selkään. Saamari, tänään kyllä lähtisi talviturkki! Kunhan... Uintiajatukset katkaisi jyrkän kalliorinteen takaa kantautuva kiroilu ja molske. Lisää voimaa sekä vauhtia soutamiseen ladaten Kaarlo kaartoi äänen suuntaan, käänsi päätään minkä pystyi nähdäkseen paremmin. Ja ei hemmetti, eikö vain loivaksi poukamaksi auenneessa järvessä polskinut kumolleen kellahtaneen veneensä laidassa roikkuva mies.

-Perkeleen perkele minkä teki. Äläkkä ny siinä vaan tuijota, eikö sulla köyttä ole heittää?

Lyhyen neuvonpidon jälkeen Kaarlo päätyi hinaamaan rantapusikkoa kohti ensin pärskivän haaksirikkoisen, sitten veneen. Sillä kohtaa pohjaa peitti onneksi hiekka, uskalsi pudottautua seisaalleen. Kylmyys pisti vetämään henkeä syvään, päälle hetken pidättämään. Tapahan se tämäkin oli talviturkista luopua, Kaarlo uskalsi vetää suutaan jo pikkuisen hymyyn kuunnellessaan miehen selontekoa onnettomuudestaan.

-No joo, Onttolan Taistohan minä oon, anteeks kun jäi tuo esittäytymispuoli äsken vähemmälle. Tuolla järven päässä mökissäin asustan. Enkä minä missään aamukalassa kulkenut, sulle rehellisesti kerron, kun reilusti hukkumasta pelastit. Tai kai minä kuiville olisin uinut, jos en olis kylmään kangistunut. No kuule, kummiskin... Näin siinä kävi: poikkesin pikaseltaan Hämäläisen tehtaalla, kyllä sinä sen tiiät mitä se siellä tehtailee. Jano iski, eikä Steenperi tänne vetten päälle keksi kyttäillä. Alkoi vaan niin perkeleesti tuossa kohden kuplaa ottaan pukkaamaan, niin aattelin pikaseltaan pikkusen kaloille pissaista ja huikat ottaa. Ihan tommonen muutaman hevosvoiman sähköperämoottori, paljonko ne kulkee, ei muuta kun hiipimällä. Soutamalla kovempaa menet. Liekö jotenkin saappaan pohja liukkaan päälle osunut tai jotain, pystyssä kuitenkaan en kestänyt. Soon kato niinkun siinnä Irwinin piisissä: sepalus auki ja silleen.

Päivä ehti pitkälle, ja aurinko taivaan laessa korkealle, ennen kuin Taiston mökkilaituria kohti päästiin. Perämoottorit onneksi on tehty vettä kestämään, prutku käynnistyi vaivatta uudelleen reippaalla nykäisyllä. Kaarlolla ei kuitenkaan ollut mihinkään kiire, joten parempi antaa periksi, ja suosiolla asettautua hinaukseen, kun Taisto vaatimalla vaati. Liiteristä löytyisi lainaan varamoottori, ei tarvitsisi sankaripelastajan enää takaisin soudella. Palautella ehtisi, jahka kerkeäisi. Sitä paitsi kai tässä nyt kahvit kiitokseksi piti laitella, ehkä muutama makkarakin maistella. Hämäläisen ostoksia onneksi oli sentään säästynyt toinen mehukattipänikkä, puolikkaaksi tankattuna mukavasti kellumaan jäänyt.

Veneet saatiin hädin tuskin kiinniteltyä laituriin, kun jo alkoi uusi meteli. Tällä kertaa rinnettä rantaan juoksevasta naisesta ja tämän perässä kirmaavasta lapsilaumasta.

-Että sun kanssas saa olla koko ajan pelko perseessä! Me ollaan jo toista tuntia odoteltu, kohta olisin poliisin perääs hälyttänyt! Puhelimeenkaan et vastaa, vaikka kuinka on puhuttu, että mukanas sen pidät! Koskaan tiedä mitä taas on sattunut, missä olet ittes telonut tällä kertaa!

Kaarlo jähmettyi niille sijoilleen. Ei voinut olla totta! Kädet puuskassa isäänsä ripittävä vaalea, rehevä nainenhan oli se pesäpallotytön äiti. Se illallisen tarjoamisesta supissut. Nainen tuntui samassa muistavan Kaarlon läsnäolon, ja napsautti suunsa tiukaksi viivaksi. Katse kulki avoimen uteliaana Kaarlon t-paidan peittämistä, hikisistä hartioista alaspäin, kunnes pysähtyi pahaenteisesti välähtäen alemmas: Kaarlon karvaisiin sääriin.

-Miksei sulla oo housuja?  kuului kirkkaalla lapsen äänellä.  -Miksi vaarikin on ihan märkä? Onko se taas tehnyt jotain tyhmää?

Taiston sähköperämoottori tuuppasi Lepistön vanhaa tasaperävenettä verkkaisen tasaiseen tahtiin pitkin Jänönkäpäläjärven pitkää selkää. Kaarloa alkoi jo hiljalleen naurattaa odottamattomia mutkia saanut soutumatkansa. Vaan olihan se noloa ollut, siitä ei päässyt mihinkään. Seistä möllöttää sillä tavalla laiturilla pelkissä kalsareissaan hemaisevan naisen ja kakaralauman katseiden alla. Niin paljon kuin vappuaattona olikin mielessä pyörinyt ajatus siitä, josko niitä uusia kalsareitaan jollekin vastakkaisen sukupuolen edustajalle pääsisi näyttelemään.
Joopa joo, vähän rankempi hienosäätö taisi olla kohdallaan, ennen kuin osuisi nappiin.

No, eipä tuolle minkään voinut. Enää. Taistoa järvestä pelastettaessa kastuneet housut piti vain vetää kiireellä jalkaan sillä aikaa, kun Taisto itse teki tyttärelleen ja tämän lapsilaumalle selkoa seikkailuistaan. Päälle oli kiivetty ylös rantaa, mökille. Pistetty grilliin tulet, ja paisteltu itse tehtyjä kaurismakkaroita menneeltä talvelta. Juotu vielä kahvitkin. Se Taiston tytär, Marja-Leena, oli kovasti yrittänyt ehdotella taas illallisen laittoa luonaan. Kaarlon piti ähkäistä tuskaisesti muistaessaan kiemurtelunsa. Toisaalta teki mieli, ja sitten kuitenkaan ei. Vaikka hän kuinka lapsista piti, niin joku tolkku. Marja-Leenan katras oli yksinkertaisesti liian suuri.

Lapsien ajatteleminen nostatti syvän rypyn Kaarlon otsaan. Eipä ollut tuotakaan tullut pohdittua syvällisemmin aiemmin. Annabellan kanssa perheen kasvattaminen oli lykkääntynyt, jäänyt lopulta kokonaan pois puheistakin, saati edennyt tekoihin saakka. Entä jos nyt elämä lykkäisikin kohdalle jonkun, jonka kanssa voisi olla mahdollisuuksia. Tahtoisiko hän, uskaltaisiko ja osaisiko? Toisaalta tuntuisi mukavalta tietää Lepistön mökin säilyvän hänen jälkeensäkin omalla pojalla tai miksei tytöllä, samapa tuo kummalla sukupuolella. Äh, no, turhaanpa näillä päätään vaivasi, enää liki viisikymppisenä, persaukisena joutomiehenä. Kukapa tämmöistä huolisi, saati isäksi lapselleen.

Lainamoottorin hän oli luvannut palautella viikolla, joku päivä, autoillessaan. Vaaranpohjassa pitäisi piipahtaa asioilla, niin samallahan tuo tulisi toimitettua. Wunderhaus täytyi käydä maksamassa, täydentää ruokavarastoja. Ehkä samalla voisi harkita sitä Juholan puheilla pyörähtämistä, josko niitä töitä tarjottaisiin. Mersun myynnistä saadut rahat teki mieli säästää toistaiseksi, ja muut varat hupenivat kaiken aikaa. Kunhan avioero Annabellasta astuisi voimaan pystyisi suunnittelemaan tulevaisuuttaan enemmän eteenpäin. Hankkisi vaikka pienen yksiön jostain, missä tarvittaisiin asiansa osaavaa bussikuskia. Lepistön mökissä pärjäisi onneksi syksyyn saakka kyllä.

 

Maanantaina Kaarlo kuitenkin keskittyi vielä raivailemaan pihaansa kaikessa rauhassa. Kunhan kuokki vähän perunamaan paikkaa navetan kivijalan taakse, merkkaili kepeillä vanhan mökin seinustalle nousseen ruohosipulituppaan, ja nautiskeli kiireettömästä olostaan - autuaan tietämättömänä siitä, millaisissa tuskissa kyläkaupan Miettiskä tahoillaan pyöri. Miettiskä nimittäin tiesi heti myymälän puolelle yläkerran asuinhuoneista laskeutuessaan olevansa pahassa pulassa. Oli tapahtunut suunnaton, ainutlaatuinen ihme! Kylän porukkalottoon oli pamahtanut vihdoin viimein voitto. Ei nyt mikään täysosuma sentään, mutta useampia satasia jokaista osallistujaa kohden.
Normaalisti asia olisi hoidettu vanhan kaavan mukaan: jaettu osallistujille jokaiselle oma osuus, pois lukien seuraavia kierroksia varten jätettävä vähän suurempi summa. Näin se oli sovittu, jo vuosia takaperin. Mutta kun nyt oli se tuntematon antanut ne euronsa, jotka hän oli tarkasti merkannut ruutuvihkoon, kirjoittanut nimen puuttuessa tauno palo. Sille tuntemattomalle, komealle miehelle kuului kiistatta voitto-osuus, vaan minne sen toimittaisi? Miettiskän hartaasta odotuksesta huolimatta muukalaista ei ollut näkynyt enää. Entä jos se olikin ollut vain ohikulkumatkalla? Tai joku vuokramökkiläinen? Juhola ei tykännyt hänen uteluistaan, ei sitten yhtään. Uskaltaisiko kuitenkin soittaa? Näin tärkeän asian takia?

Lopulta Miettiskä päätti odottaa vielä muutaman viikon. Päivän ensimmäiset asiakkaat palveltuaan hän kaivoi taas ruutuvihkon laatikosta kassan alta, ja kirjasi tarkasti ylös summat: sekä voiton, että seuraaviin kierroksiin sijoitettavan euromäärän.

Tiistaina sataa tihuutti hiljalleen, joten Kaarlo veti päälleen heti aamusta vähän siistimpää, ja suuntasi Pajeron kohti Vaaranpohjaa. Huussin maksaminen oli venähtänyt turhan pitkään, syyllisyys pisti pikkuisen heti rautakaupan ovenkahvaan tarttuessa. Mahtaisivatko pitää ihan huonona sekä epäluotettavana, tämmöistä maksamisen kanssa roikottajaa.
No, onneksi siltä ei vaikuttanut. Luultavasti vakuutus oli sitä paitsi korvannut kokonaan Taiston kumoon peruuttaman ja hänelle kulkeutuneen pömpelin, koska kauppias pisti Kaarlon tarjoamat setelit myhäillen suoraan housuntaskuunsa.

Vaan olihan hänellä tarvelistalla muutakin. Hyllyjen välissä oli hiljaista, kunnes yhtäkkiä yhden kulman takaa pisti esiin Romppaisen tuttu, sänkinen naama. Kaarlon nähdessään Romppaisen suu levisi hymyyn.

-Kato Kaarlo, ei ollakaan nähty kun aattona viimeksi Virvelibaarilla! Meni sinulla sitten se ilta kumminkin nappiinsa, kun sillä tavalla siitä lähdit.

Kaarlo ehti mutista vain jotain ympäripyöreää Romppaisen kadotessa jo samaa vauhtia taas näkymättömiin. Hyllyjen välistä alkoi kantautua hilpeää viheltelyä. Joku tuttu sävel se oli, ei nyt vain sattunut mieleen osumaan.
Vasta haettuaan marketista ruokatäydennyksiä, ja sompaillessaan takaisin kohti Ilvesvaaraa Kaarlo muisti. Tapani Pertun Nataliahan se oli! Sitä se Romppainen oli vihellellyt! Mistä lie syystä, tai tarvitsiko siihen nyt erikseen mitään syytäkään. Olihan noita, kaikenlaisia korvamatoja. Ihmisillä. Nyt piti joka tapauksessa katsella jo vähän tarkemmin tienviittoja sekä karttaa: ensin hän heittäisi lainassa olleen perämoottorin järvestä pelastamalleen Taistolle, sitten yrittäisi osua Juholaan.

Onttolan mökillä aikansa turhaan huhuiltuaan Kaarlo salaa pikkuisen huojentuneena jätti perämoottorin kuistille. Nolotti vieläkin se pelkissä kalsareissa Marja-Leenan edessä esiintyminen. Vaan miten osaisi paikallisen kartanon isännän edessä edukseen esiintyä? Kas siinäpä kysymys, sillä heti koivukujalle käännyttyään Kaarlo ymmärsi olevansa matkalla paljon tavallista suurempaan maalaistaloon. Rakennuksia riitti keltaiseksi maalatun, valkoisin nurkkalaudoin somistetun kahden lasikuistin kartanon ympärillä kuin pienessä kylässä. Pihan laitaan parkkeeratessaan ehti jo kirota tyhmyyttään. Totta kai olisi pitänyt älytä ensin soittaa, sopia tapaaminen, eikä pölähtää paikalle näin vaan.

Onneksi pihalla sentään pyöri väkeä, ei tarvinnut miettiä mille ovelle hattu kourassa kolkuttelemaan suuntaisi. Ensimmäisenä hänet huomioi kottikärryjä työntävä tyttökaksikko. Ja kas, eivätkö siinä olleetkin juuri ne hevoskärryn laidan yli jalkojaan roikotelleet, lettipäiset piimän tarjoajat!

-Isä on toimistossa, sinne pääsee tuolta päätyovesta.

Jaa, se kävikin täällä sitten näin näppärän suoraviivaisesti, Kaarloa jo vähän pisti naurattamaan viitottuun suuntaan harppoessaan. Ovestakaan ei voinut erehtyä, metallikyltissä luki kohokirjaimin TOIMISTO. Syvään henkeä vetäen Kaarlo astui hämärään eteiseen, ja koputti napakasti.

Juholaa nauratti niin, että poskea purra piti ilmeen vakavana säilyttääkseen. Hitto vie, Lepistön mökin uuden asukkaan ilme oli melkein yhtä maksamisen arvoinen kuin taannoin metsätaipaleella kohdatessa. Suoritettiin kuitenkin asiallisesti viralliset esittelyt puolin sekä toisin. Jotenkin Juhola oli aina mainostanut itseään hyvänä ihmistuntijana. Vakuutellut tietävänsä heti kenet kannatti palkata, ketä ei. Luikuria laskettelevat lusmut tunnisti heti, samoin rehdit sekä rehelliset kunnon työmiehet.
Kaarlon kanssa homma oli selvä melkoisen nopeasti. Se ei tekemisiään eikä osaamisiaan retostellen mainostanut, saati käynyt mielistelemään. Kunhan totesi kyselevänsä hommia, josko semmoisia tiedossa olisi. Mitä ei osaisi, sen opetella yrittäisi. Tulisi tuntipalkalla, päiväksi tai kahdeksikin kerrallaan. Elämä kulki vielä vähän hakusessa, mutta paremmin kaikki kohdilleen asettuisi, jos löisi hanskat kouriin eikä tiskiin. Edellisen työpaikan oli vienyt korona, eikä nyt koko kesää passannut lorvia mökin pihassa ihmetellen.

-Mikäs siinä, tulet huomenissa aamusta. Tehdään paperit, tilaat verokortin tänne minulle, sen saat soittamalla kotipaikkakunnalles. Ehtiihän tuon. Voitaisiin kyllä kirjoitella toinenkin paperi. Nääs oltiin hevosen ja tyttöjen kanssa tekemässä piimämainosta tälle meidän paikalliselle meijerille, kun siellä metsässä tavattiin. Että passaisko, jos sitä sinunkin osuuttas vilaus käytettäis? Nassahti niin kohdilleen siinä kaikki, vaikka et tiennytkään kameralle esiintyväs.

Jo vain, Juhola ajatteli seuratessaan verhon raosta Kaarlon menoa autolleen. Jotain mies jätti kertomatta. Takuuvarmasti. Vaan niin oli jättänyt Lepistökin, avautunut pikku hiljaa vuosien varrella täsmälleen minkä tarpeellisena oli pitänyt. Muun vienyt mennessään hautaan. Kuten nyt esimerkiksi tämän Kaarlon, vanhan sissitoverinsa Immolan ajoilta vuosikymmenten takaa.
No, selviäisi mitä selviäisi. Nyt täytyi muistaa heti soittaa mainostoimistoon. Saisivat laittaa Kaarlonkin meijerin kampanjaan.

Herääminen tuntui Kaarlosta sillä kertaa aivan toisenlaiselta kuin muina aamuina. Tiesi mihin mennä, tunsi itsensä taas jollain tapaa mukavasti tarpeelliseksi. Huomasi kaivanneensa jotain työn kaltaista kiinnekohtaa, vaikka omineen puuhastelustakin ilman kellon vahtaamista nautti. No, kunhan nyt näkisi, olisiko hänestä mihinkään. Alkaisi sitten vasta riemuita enemmälti.

Juholaa kohti ajellessa piti pari kertaa naurahtaa puoliääneen. Hitto, että vielä tässä piimämainokseen omalla naamallaan. No, joku pieni paikallismeijeri, parin palstan rakeinen kuva paikallislehdessä. Ehkä jonkun marketin tarjouskampanjassa juliste. Tuskinpa tuo haittaisi. Jos Juholan kaltainen ison talon isäntä kehtasi pelehtiä entisaikain hevosmiehenä semmoisissa, niin mikseipä hänkin.

Kaarlo käväisi toimiston puolella allekirjoittamassa työsopimuksen. Vilkuili enemmän entisaikain kartanonherran konttoria muistuttavan huoneen patruunatunnelmaa henkivää sisustusta, kuin paperille pantuja sanoja. Palkkaa tulisi mitä tulisi, ruoka talon puolesta, jos lähistöllä puurrettaisiin. Muuten saisi hakea keittiöstä eväät matkaan, kuten tänään. Ei huono etu, perheettömälle miehelle.

-Aattelin josko kiertäisitte Erkin kanssa mökit ensalkuun. On jäänyt lumisen talven takia vähän myöhäseen. Tytöt kävi jo siivoilemassa sisätilat, ne on semmosessa näppäriä, vaan saavat tänään jäädä kasvihuoneelle. Me käydään pojan kanssa vielä viljelysuunnitelmia läpi tällä viikolla, pitää katsella josko pellot jo kestäis kohta koneita. Mansikan saa unohtaa, tänne mistä porukkaa tarpeeksi saa: mennään itsepoiminnalla enimmäkseen, kun torillekaan tartte tänä vuonna kuskailla omaa myyntipöytää. Minä Erkille sanoin, että sulle vähän selvittelee mihin kaikkeen oon tyhmyyttäin lapioni tyrkännyt, niin ymmärrät. Huomenissa tulet taas tänne, esittelen paikat. Mietitään miten tietos ja taitos parhaiten käytetään.

Kaarlo nyökytteli ymmärtämisen merkiksi, kiitti vielä kerran, ja jäi ulos päästyään hetkeksi tähyilemään epävarmasti ympärilleen. Eväät keittiöstä, juu, vaan minkähän oven takana se kyökki mahtoi sijaita?  Onneksi ulkorakennuksen nurkan takaa näkyville lampsiva Erkki osasi auttaa. Yhteistuumin kolisteltiin isomman porstuan kautta nappaamaan matkaan mukaan iso kylmälaukku ja juomakori.

Ainakaan eivät ruuasta pihistelleet, Kaarlo pohti tyytyväisenä Erkin koukkiessa mutkaisia pikkuteitä. Jänönkäpäläjärven sininen selkä siinsi siellä täällä puiden lomasta, kunnes käännyttiin kohti Ilvesvaaran jylhinä kohoavia, havumetsän peittämiä sinivihreitä kupeita. Erkki selitteli Juholan moninaisia bisneksiä, perintötilaa luomuviljelmineen ja koneineen. Lypsylehmistä oli luovuttu jo vuosia takaperin, mitä nyt periaatteen vuoksi vähän suomenkarjaa jalostustarkoituksessa säilytetty. Juhola piti kunnia-asianaan vaalia historiaa.

-Eikä ne mitään turhia lehmiä olekaan, osa ihan filmitähtiä. Juholalle jäi opiskeluajoilta Helsingissä monen alan kavereita, elokuvamaailmastakin. Kukaan taida enää muistaa miten monta evakkomatkaa sun muuta reissua ne on nämä elikot ehtineet täällä kotimaisemissa kameran seuratessa matkata. Hevoset samoin.

No tuo selittikin paljon, Kaarlo ajatteli Erkin kurvatessa Transportterin ensimmäisen mökin pihaan. Leuka loksahti hämmästyksestä. Ei hän ollut kaiketi mitään valmiiksi kuvitellut, mutta vaaran kupeeseen sulautuva matala, harmaa rakennus vastasi huonosti perinteistä mökin määritelmää. Tai oikeastaan rakennuksia oli kaksi erillistä, välissä kulki ne yhdistävä lasikäytävä. Erkki teki taas selkoa Juholan monimutkaisista mielen kiemuroista. Toisessa päässä tupakeittiö ja makuusoppi, toisessa sauna sekä puusee: kaupunkilaiset tykkäsivät, kun vessaan pääsi ulkona kulkematta, eikä tarvinnut pelätä kosteusvaurioita näin. Sitä paitsi käytävän rinteeseen avautuva lasiseinä takasi mukavat auringonotto-olot viileämmälläkin säällä. Kaikki eivät kaivanneet rantaa, näillä kolmella vaaran kupeen mökillä kävi joka vuosi pitkälti samaa porukkaa, Äitienpäivästä myöhään syksyyn. Marjastivat, sienestivät, joutivat tallustella alas Rentukkaojalle tai Jänönkäpäläjärvelle uimaan. Sähköä saivat aurinkopaneeleista sen, minkä kokivat tarvitsevansa.

-Jahka tyhjennetään huussit haravoidaan pihoilta suurimmat risut, tarkastetaan vesijohdot. Täällä on pelkkä kesävesi, lasketaan putket pakkasten tultua tyhjiksi, joten kyllä ne yleensä pelaa. Joku tiiviste voi kuivuuttaan fuskata, vaan sitä vartenhan me ollaan. Tyttöjen mukaan ei pitäis ongelmia olla. Niin, ja polttopuut... Ne hoidellaan seuraavalla kierroksella, jos tänään ei ehditä tarpeeksi pölliä noista ylivuotisista tuulenkaatamista sahailla. Halkovat mielellään pinolle viimeisen silauksen kuivumaan, kunhan kirves terävänä pidetään. Vaikka osaavat ne tietysti soitellakin, jos liiterin pohja paistaa, vaan harvemmin siinä niin on käymään päässyt. On siellä valmista kuivaa aina,  Erkki luetteli päivän töitä huomaamatta Kaarlon pienesti jähmettynyttä ilmettä. Huussien tyhjentämistä, sitäkö ne hänellä nyt teettäisivät! Ei helvetti. Vaan luvattu, mikä luvattu. Naaman peruslukemilla pitäen Kaarlo tyrkkäsi hanskat kouriin, tarrasi kourat kottikärryjen kahvoihin ja otti tanakasti askelta kohti päätyä. Tosi mies ei sanaansa syö.

Evästauolle istahti jo paljon keveämpimielinen mies. Kyllä vaan kehitys kulki, näissäkin asioissa. Löyhkäävän paskasaavin sijasta huussin alta oli löytynyt silkkaa muhevaksi kompostoitunutta multaa. Sekin kätevästi seinän alaosaan sijoitetusta luukusta ulos lapioitavissa. Mikäpäs sellaista oli kärrätä kasvimaan kehikkoon. Laittaisivat kuulemma kesäkurpitsaa, papua sun muuta kasvamaan, mökkiläiset. Innokkaammille kotitarveviljelijöille tuotiin palanutta hevosenlantaa varhaisperunoita varten, tai tilauksesta runsaampi tuotekori kerran viikossa. Juhola tuntui kartoittaneen lomalaisten tarpeet joka kulmasta, ja hyödyntävän ne. Ilmankos sillä riitti käyttöä kasvihuoneillekin. Jo vain, bisnesmies, epäilemättä.

Entisessä elämässä kaikki oli ollut minuuttipeliä, sopimusten ja pykälien tiukasti sitomaa. Kaarlosta tuntui hemmetin hyvältä viitata rukkasella moiselle. Kun työ kerran kulki, ja sitä piisasi, niin tehtäisiin suosiolla pidempi päivä. Mieluummin auringon alla kuusenrunkoja karsi, kuin vesisateella. Ja kukapa häntä kotona olisi odotellut, ei kukaan. Ehtisihän tuota saunalla pesuvedet lämmitellä iltahämärissäkin. Söisi mahansa täyteen nyt, riittäisi jos teen kanssa pari palaa leipää haukkaisi ennen sohvaan kellahtamista.

Erkillä vaikutti olevan enemmän sitä kuuluisaa sosiaalista elämää. Liekö kuitenkin omat karikkonsa silläkin, sen verran tiukaksi näytti ilme vetävän puhelimessa. Naisen äänen kirkkaan soinnin erotti kauempaakin pätkittäin, sanoja huonommin. Jotain tuntuivat Äitienpäivästä kiistelevän.

-Kyllä me puolilta päivin tullaan, turha lykätä. Joskus se on tehtävä, niin parempi nyt. Hitostako minä tiedän... No Hilla nyt on Hilla, sittenpä tuon näet. Myöhäistä sitä enää on kuule murehtia, kukaan tätä tähän malliin suunnitellut, vaan kävi miten kävi. Minä en asetu kummankaan puolelle, saatte keskenänne selvitellä. On sillä tytöllä oikeutensa, äläkä nyt yhtään väheksy oman jälkeläises älyn määrää.
Kirota äsähtäen Erkki työnsi kännykän takin taskuun, virnisti vähän vaivautuneen oloisesti Kaarlolle.
-Saamari näitten naisten kanssa. On tässä vähän semmoset kiemuraisemmat sukupuun oksat, ja saattaa Äitienpäivävisiitin jälkeen huojua koko puu. Että juu, mitäs meillä tässä vielä olikaan kesken...


ÄITIENPÄIVÄ

Juholan sormet naputtivat kirjoituspöydän reunaa, tuoli natisi katseen kulkiessa ikkunasta näkyvässä maisemassa. Pysähtyi pihalla kukkapenkin ääreen kyykistyneeseen Hillaan. Se kasasi pientä kimppua ensimmäisistä, hennoista liljoista. Rinnasta kohosi jotenkin alistuneen tuntuinen syvä huokaisu.

-Voi perkele Erkki, miten me tähän soppaan jouduttiin? Tiedät kai, että jahka totuus selviää flikalle tällä kartanolla pääsee helvetti valloilleen. Vaan kyllähän soon totuus aina jossain vaiheessa kohdattava naamasta naamaan, vaikka kuinka kauas karkuun kiertää. Tee mitä miehen tehdä täytyy, eihän sitä enää lykkääminen käy.

Erkki tyytyi nyökkäämään vastaukseksi. Laski kädet oman tuolinsa käsinojille, ja nousi raskaasti. Juhola ei liioitellut yhtään. Tänään aukaistaisiin sellainen Pandoran lipas, ettei sitä millään ilman taisteluvammojen saamista takaisin kiinni rätkäytettäisi.

Hilla kallisti päätään tuumivasti, vilkaisi Erkkiä ja keskittyi taas tarkastelemaan kimppuaan. Totta kai hän oli yllättäynyt enon viikolla ilmoittaessa kuinka sunnuntaina käytäisiin katsomassa Mummoa. Mummosta ei pahemmin koskaan puhuttu, vaikka niinhän se kai aina kuolleiden kanssa meni. Tuntui pikkuisen orvolta laittaa äidille ja isoäideille onnittelut nettipuhelun kautta, mutta toisaalta koko talvihan oli jo vietetty erossa. Pääasia, kun kaikki vaikuttivat olevan ihan aidosti iloisia hänen uudesta elämästään Juholassa. Enää jännitettiin tietoa siitä hyväksyttäisiinkö hänet opiskelemaan sinne maatalousoppilaitokseen.

Eno vaikutti tavallista hiljaisemmalta ajellessaan. Äh, ehkä ne olivat riidelleet Tuulan kanssa? Tai Juholan, jota hän yhä opetteli kutsumaan Johannekseksi. Uteliaana Hilla tarkkaili ohi vilahtelevia maisemia. Mistähän ihmeen kautta he oikein olivat Vaaranpohjalle menossa? Vai oliko Mummo haudattu johonkin kauemmas?

Mutta mitä ihmettä! Minkä takia eno tänne kääntyi? Maalla vietettyjen kuukausien perusteella Hilla tajusi kyllä heidän saapuneen vanhan kansakoulun pihaan. Edla´s Tattoo ja Kirpputori kyltit paljastivat senkin, mihin tarkoitukseen rakennuksia nykyään käytettiin. Auto ehti hädin tuskin pysähtyä enon hypätessä ulos, joten Hillan ei auttanut muu kuin seurata esimerkkiä. Heidän saapumisensakin oli havaittu, koska katoksen alta varjoista erkani nainen. Ja millainen! Hillan suu raottui hämmästyksestä. Oranssinpunaista hiuspehkoa mielettömästi, tatuoidut käsivarret, maiharit pillifarkkujen jatkeena jaloissa: asuiko täällä korvessa joku tuollainenkin!
Eno rykäisi, nosti housujaan eikä tuntunut osaavan ensin päättää kumpaa katsoisi, häntä vaiko naista.

-Me tultiin sitten. Hyvää Äitienpäivää Mummo, tässä tämä Hilla nyt olis.

Hillalta pääsi pieni, pelästynyt inahdus.
Ensimmäisenä se silti toipui. Erkin mieleen nousi Juholan kertomus Itsenäisyyspäivän vietosta kartanon salissa. Varmaan juuri samalla tavalla, leuka uhmakkaasti koholla ja pieni, ivallinen hymy kasvoillaan se oli silloin katsonut Mannerheimia ja muuta juhlaväkeä, ottanut tilanteen haltuun hetkessä.

-Ei millään pahalla Erkki-eno, mutta nyt sinulla taitaa pikkuisen heittää. Ellet satu muistamaan niin minun isoäitini eli sinun äitisi Ella asuu Oslossa isäpuolesi Martinin kanssa. Näytänkö kännykästä oikein videopätkää tältä aamulta, kun toivottelin hyvää Äitienpäivää sinne?

Tytön kipakka äänensävy sai Eedlan naurahtamaan. Erkkiä sen sijaan ei hymyilyttänyt yhtään hänen laskiessaan suuren kouransa Hillan hennolle olkapäälle. Helvetti, tästä tosiaan tulisi vaikeaa...

-Niin, Ella asuu kyllä Norjassa, mutta minähän puhunkin Mummosta: omasta isoäidistäni. Sinun isoäitisi äidistä. Se on kuule pitkä tarina, joten mitäs jos mentäisiin kaikki sisälle? Istuttaisiin alas, ja antaisit Eedlan kertoa.

Niinpä he sitten olivat siirtyneet sisälle, koulun asuttuun päähän. Hilla oli kiertänyt kirjavasti täyteen sisustetut huoneet, tarkastellut seinille ripustettuja vanhoja valokuvia huolella, pysähtynyt välillä jonkun eteen kulmakarvat kurtussa. Eedla ei ollut kiirehtinyt, keittänyt vain teetä antaen tytölle aikaa sulatella tapahtunutta.

Lopulta istuttiin olohuoneen nurkassa, aurinko laikutti viherkasvien lehtien lomasta lattiamattoa, laiska Katti asettautui itsevaltiaan elein Eedlan syliin kehräten kumeasti turkkiaan silittävien sormien tuottamasta nautinnosta. Sohvapöydällä teekuppien välissä lojui Erkin ruutupaperille raapustama sukupuun tekele.

-Kaikki alkaa oikeastaan kai siitä, kun synnyin 40-luvun viimeisinä päivinä Juholan kartanon muonamiehen perheeseen. Muonamiehet olivat siihen aikaan renkejä ja piikojakin alempana arvoasteikossa, kiersivät isoista taloista toiseen töiden perässä. Palkan lisänä tuli ruoka, ja jonkinlainen asumus. Sodasta vasta toivuttiin, mutta maalla riitti sentään syömistä toisin kuin kaupungeissa, missä säännösteltiin ostokortein. Minä sain käydä koulua, joskin auttelin kesät Juholassa. Kartanon isäntäpari oli lapseton, pehtoorilla eli tilanhoitajalla riitti leikkiseuraa senkin edestä. En koskaan ajatellut kovin paljon tulevaisuutta, tai haaveillut mistään. Sellainen vain ei ollut tapana, ehkä pidin selvänä Juholaan piiaksi jäämistä.

Erkki tunsi jo tarinan, se oli käyty Mummon kanssa läpi monta kertaa menneinä vuosina. Aina siitä lähtien, kun he vihdoin olivat toisensa onnekkaiden sattumien kautta löytäneet. Niinpä hän keskittyi tarkastelemaan pöydän yli toisiaan katsovia Hillaa ja Eedlaa. Kyllä vain, ne kaksi oli veistetty samasta puusta aina pieniä eleitään myöten. Puhumattakaan kasvojen luustosta, silmien läpikuultavasta vihreydestä ja sirosta vartalosta. Hillan hämmennys oli helppoa ymmärtää. Ei sitä joka päivä törmännyt 70-vuotiaaseen ikiteiniin rokkimummoon, jota piti opetella ajattelemaan isoisoäitinä.
Eedlan tapa kertoa tarinaa imaisi hänet mukaansa, taas kerran.

Mummon kohtalon kiroukseksi muodostui varhain kukkaansa puhjennut kauneus. Ripille asteli valkoisissaan jo nuori nainen, jolta ei tanssittajia lavalla puuttunut. Kaikki oli uutta, täynnä keskikesän tuoksua, hämäräksi tummuvaa yötä ja äänetöntä metsää. Eedla olisi uskaltanut juosta tuttuja polkuja kotiin muonamiehen mökkiin, mutta innokkaimmin pokkaamassa käynyt Lahtimaan Voitto piti päänsä saatille lähdön suhteen.

Voittoa pidettiin kylällä kovana työmiehenä, hiljaisena sekä pikkuisen omituisena. Se luki kirjoja, viihtyi enemmän omissa oloissaan vanhempiensa sotien välillä rakentamassa torpassa kuin muiden seassa nuorison riennoissa. Lähenteli jo kolmeakymmentä, ja kotimatkalla kenenkään kuulemattomissa ja näkemättömissä Eedlaa, eikä hennosta tytöstä ollut paljon vastaan laittamaan.

Syksyllä pestoomarkkinoiden aikaan Eedlan isä otti muonamiehen pestin kauempaa, kiivasluontoinen, viinaan menevä mies kiersi paikasta toiseen nopeaan tahtiin. Sillä kertaa perheestä jäi jälkeen Ilvesvaaralle aviotonta lasta Voitolle odottava Eedla, sukunsa häpäissyt heitukka. Onneksi Voitto suorastaan palvoi nuorta morsiantaan, halusi pidellä kuin kukkaa kämmenellä. Kihlat käytiin ostamassa kaupungista asti. Kirkkoherra sen sijaan teki useammankin turhan matkan Lahtimaan syrjäiseen torppaan taivutellakseen pariskuntaa vihille, pois synnissä elämisestä. Presidentin luvalla olisi jo päässyt alttarille polvistumaan, mutta Voitto ei taipunut. Uskossaan voi olla luja monella tapaa, ja Voitolla oli omat, vahvat ajatuksensa kirkkoherran Jumalasta. Hän ei rakkaudelleen moisen siunausta tarvinnut, eipä se ollut varhaiselta kuolemalta vanhempiakaan suojannut.

Eedlan mielipidettä kukaan tuskin vaivautui kysymään. Kohtaloonsa piti alistua, kun kerran oli pieniin päin antanut Voiton itsensä pukata. Ihan niin kuin siinäkään asiassa olisi paljon häneltä kyselemään käyty, vaan puoliväkisin saattomatkalla neitsyys otettu. Tytön rääpäle syntyi maaliskuun lopun pahimpana pyrypäivänä, kunnansairaalassa sentään. Seuraavalla viikolla Eedla täytti 16, ja pyysi Voitolta lahjaksi vain lapsen kasteelle vientiä. Ella ristittiin kesän korvilla, kummeinaan kartanon isäntäpari vanhan Juholan vaatimuksesta.

-Kai se Johanneksen isä näki jo silloin jotenkin, mitä tulossa on,  Eedla hymähti kumartuen laskemaan levottomaksi sylissä käyneen Katin lattialle.  –Ajatteli vähän katsoa perään, valtakuntansa joka nurkkaa kun vahti. Maailma ympärillä kuitenkin muuttui kovaa vauhtia, 60-luvulla jopa Ilvesvaaran suunnalle ylti uusia tuulia. Meillähän oli äkkiä täällä sähköt, puhelimet, yhä useammassa talossa auto sekä traktori. Alettiin muuttaa kaupunkeihin työn perässä, lukea lehdistä mitä kaikkea onkaan. Ettekä te voi edes kuvitella television tulon suurta ihmettä! Juholan saliin kävi suoranainen kansainvaellus ruudun eteen, kun näytettiin mäkihyppyä. Veikko Kankkonen oli vasta vuosi ennen Ellan syntymää voittanut kultaa Inssbruckin talviolympialaisissa, siitä kohistiin kuukausitolkulla, miten oli se ihme näköradion ruudulta seurattu.

Kevät keväältä Eedla kävi levottomammaksi. Ella kasvoi, Voitto toi kyliltä mitä Eedla pyytää keksi. Kai enemmänkin, kuin aina varaa olisi ollut. Silti uni kiersi iltaisin kaukaa, pisti hiipimään muiden nukahdettua alas rantaan. Kostutti silmäkulmat kaipuusta johonkin, josta ei tiennyt mitä se oli.

Ja sitten tuli SE kesä, joka muutti kaiken. Eedlan katse pysähtyi, silmät tuntuivat katsovan niin kauas menneisyyteen, etteivät muut sinne pääsisi.

-Silloin, sinä kesänä minä tapasin Sebastianin.

Erkin sisällä velloi katumuksen sekainen helpotus auton kääntyessä vanhan koulun pihalta kylätielle. Nyt se sitten oli ainakin tehty, paljastettu suvun suurin sekä synkein salaisuus. Eeva kyllä tulisi lankoja pitkin, jahka kuulisi. Eedlasta ei ollut tapana puhua. Hänkin ehti elää aikuiseksi asti kuvitellen äidin olevan puoliorpo, pitänyt Vaaria viimeisenä vanhan sukupolven edustajana. Hilla pysytteli vaiti. Sen ilmeestä ei voinut päätellä mitä sulkeutuneiden, pienten kasvojen takana tapahtui. Millaisia ajatuksia päässä liikkui. Silmät seurasivat ohi vilahtelevia maisemia, mutta jotenkin vaikutti siltä, kuin ne olisivat nähneet jotain aivan muuta.
Eikä siinä mitään, Eedlan elämäntarinassa riitti sulateltavaa takuulla pitkäksi aikaa. Täytyi vain toivoa, että ajan mittaan tyttö ymmärtäisi, kuinka erilainen maailma menneinä vuosikymmeninä ympäröi ihmisiä. Miten nopeita ja suuria muutoksia koettiin. Ilvesvaaran tienoilla saatettiin kyllä pitää kiinni edellisten sukupolvien elämänarvoista, mutta suuressa maailmassa puhalsivat uudet tuulet. Hipit, huumeet, vapaa rakkaus... E-pillerit ja itsenäiset naiset. Voi jestas, eihän hänkään sitä kaikkea pystynyt käsittämään kunnolla.

Hillankin sisällä myllersi. Eedla oli kyllä mieletön muori! Ja ne kaikki sen jutut! Pääsisiköhän hän ikinä näkemään niitä samoja kaupunkeja? Tukholma, Kööpenhamina, Amsterdam... Mummo näytti vanhoissa valokuvissa tosi nuorelta, tosi kauniilta. Hitsi, millaistahan olisi asua jossain laivassa Hollannissa? Tai kommuunissa? Takuulla Mummo oli stripannutkin, vaikka ne enon kanssa häveliäästi puhuivat tarjoilijan hommista ja muista sekalaisista töistä.

Ja kuinka ihanasti se olikaan kuvaillut tapaamistaan Sebastianin kanssa. Hilla saattoi Mummoa kuunnellessaan melkein nähdä, kuinka ne olivat katsoneet toisiaan, rakastuneet kaiken nielevästi. Piti pistää hetkeksi silmät kiinni, muistella.

-Ne olivat suuret häät,  Eedla oli sanonut.  -Melkein yhtä isot kuin Juholassa. Koko Ilvesvaara sai kutsun, kirkkokin kävi ahtaaksi. Voitto viihtyi huonosti sellaisessa väenpaljoudessa, eikä Ellakaan kauan jaksanut, sentään vasta 3-vuotias. Minä taas en ollut pitkään aikaan päässyt mihinkään, halusin tanssia, humalluin siitä riemusta. Ihan kuin sisältäni olisi päässyt vapaaksi toinen ihminen. Niin me sitten sovittiin, että Voitto veisi Ellan kotiin, ja minä tulisin perässä tarpeeksi juhlittuani. Voitto halusi olla aina mieliksi, ei se koskaan paha mies ollut, mutta vasta kun Sebastian haki minua valssille, otti kiinni ja pyöritti, minä ymmärsin janoavani jotain suurempaa. Jotain, joka tuntuisi sielun sopukoissa asti. Sebastian tuli suuresta maailmasta, puhuikin eri tavalla kuin me muut. Ja miten palavasti se minua katsoikaan! Sen silmien syvyyksiin kun sukelsi, ei tahtonut palata ylös pintaan ikinä. Enkä minä palannutkaan.

Jannen ansiosta Hilla tavallaan ymmärsi. Pystyi jotenkin kuvittelemaan Mummon kansallispuvussaan seisomaan huteralla parin lankun laiturilla autiossa kalasatamassa, taustalla tyyni järvenselkä aamuyön usvan peittämine rantoineen. Kuinka Sebastian oli ojentanut veneestä kätensä, ja ne kaksi olivat uponneet toistensa katseeseen, muu maailma oli lakannut olemasta. Miten Mummo syvään sekä värisevästi henkäisten laski sormensa odottavaan kämmeneen, hyppäsi uuteen kuin Liisa Ihmemaahan.

Toisaalta hän osasi jollain tavalla hahmottaa senkin, miten suuri hätä Voiton valtasi Eedlan kadottua. Kyläläiset olivat naaranneet järven rantoja joukolla, ennenkuin posti oli tuonut murskaavan totuuden kertovan kortin. Sen, jossa Eedla oli lyhyesti ilmoittanut lähteneensä, ja toivonut Voiton pitävän huolta Ellasta. Hirveää varmaan hylätä lapsensakin! Vaikka siinä Eedla kyllä puhui totta, että antoi lähtemisellään lopulta Ellalle paljon paremman elämän.

Juholan pihassa Hilla kiitti enoa, ja luikahti autosta nopeasti. Johannes vilkaisi häntä oudosti, mutta älysi pysytellä sentään hiljaa. Kunhan lampsi kiireettömästi enoa kohti. Valokuva-albumit löytyivät kirjaston hyllystä, kuten Hilla muistikin. Ja kyllä vain, nyt hän ymmärsi! Vanhoissa perheposeerauksissa mukana olevat lapset saivat vihdoin nimet. Tuossa täytyi olla Johannes vauvana, joten tyttö vieressä ei voinut olla kukaan muu kuin isoäiti pienenä. Eedlan mukaan vanha Juhola oli ottanut äidittömän tytön kartanoon asumaan, pitihän Voiton päästä kulkemaan töissäkin. Ja tuossa! Tuossa Ella istui Lahtimaan torpan rappusilla, Voitto-isän luona lomapäiviä viettämässä ehkä.  Malttamattomin sormin Hilla käänsi esiin sivun toisensa jälkeen, tarkasteli kuvien alle kirjoitettuja vuosilukuja.

Erkki ja Juhola tuijottivat toisiaan pitkään vaiti. Lopulta Juhola rykäisi housujaan nostaen.

-Se sitten meni. Jotenkin. Se tapaaminen.

Erkki nyökkäsi vastaukseksi.

-Meni. Jotenkin.


AURINKO LASKEE LÄNTEEN

Kaarlo heräili hiljalleen. Kierähti lakanoiden välissä selälleen, kuulosteli silmät kiinni ulkoa vaimeana kantautuvaa lintujen metelöintiä. Taisi olla Äitienpäivä. Hetken hän kuvitteli miten erilaista kaikki voisikaan olla, jos Annabellan kanssa olisi tehty lapsia. He puuhailisivat innokkaina keittiössä, kuorrutettaisiin täytekakkua, sipistäisiin hiljaa. Vietäisiin lopulta tarjotin makuuhuoneeseen, jossa Annabella teeskentelisi yllättynyttä. Päivällä käytäisiin onnittelemassa isoäitiä, parhaat päällä.

No, elämä meni miten meni. Harvemmin haaveiden mukaan. Eipä ollut enää ketään, jonka takia kiirehtisi. Apumiehen pesti Juholassa oli vetäissyt takaisin muiden ihmisten pariin sekä hyvällä, että huonolla tavalla. Oli havahtunut huomaamaan kuinka kaipasi välillä seuraa, vaikka viihtyi muuten omineen. Onneksi pihassa piisasi puuhaa, kaikenlaista raivaamista. Reippaasti nyt vaan ylös, kahvit tulelle ja suunnittelemaan mistä aloittaisi tällä kertaa.

Kuinka ollakaan, Lepistö sinäkin päivänä yllätti hänet, sieltä jostain, haudan takaa. Metsän sisältä pyyhälsi pölyinen, kolhuinen avoauto kuoppaisella tiellä pomppien. Jokaista pompahdusta säesti metallinen rämähdys, kunnes kuski pysäytti heinikolle. Ovesta könysi esille täysin vieras mies, joskin seutukunnan yleisilmeeseen kuuluvasti öljynuhruisiin huomiovaatteisiin pukeutunut. Leukaa koristi useamman päivän parransänki, silmätkin taisivat vähän verestää edellisillan juomisista sen tyrkätessä käsipäivää.

-Romppainen, vanhempi. Toin nyt sitten sen kesävesisäiliön, kun Lepistön kanssa on semmoinen kontrahti ollut, että Äitienpäivänä laitellaan.

Niine hyvineen Romppainen vanhempi rysäytti avolavastaan takalaidan auki, ja viittoi Kaarloa auttamaan. Mikä ihme... Ei hitto, johan selvisi räminän syy! Kaarlo osasi hetken vain tuijottaa jo vähän haalistuneen mustaa, yhdestä kulmasta lommolle painunutta kapinetta. Oli se, kyllä vaan... Jonkun isomman auton polttoainesäiliö, vähintään reilut 100 litraa.

-Kato, tähän kun laitetaan näiden kivien päälle näin, niin aurinko lämmittää parhtaiten. Lepistö tykkäsi, että ei tartte aina saunaa korventaa tai järveen mennä, jos pesulle haluaa. Sillä oli pesuvati tuossa penkillä, ja pyyhe kuule tarkasti vieressä, millilleen melkein samassa kohtia aina. Talveksi oon vienyt meidän talliin talteen, putsannut siellä. Dodgeen se Lepistö tään laitteli aikanaan, ajettiin kuule väliin urakalla bensaa Venäjältä. Mukavia reissuja oli ne, oli joo...

Kuten arvata saattoi, rahan tarjoamiselle huitaistiin silläkin kertaa kieltävästi. Lepistön kanssa oli asiat hoideltu aikanaan, eikä sovittua käytäisi muuttelemaan. Päätään raapien Kaarlo vilkuili vuoroin kaivon viereen aseteltua säiliötä, vuoroin tiehensä kaasuttaneen avolavan perään. Nitkutteli alareunaan lisättyä hanaa, tarttui sitten hymähtäen pumpun kahvaan alkaen täyttää ensimmäistä ämpäriä. Voisihan tuota kokeilla, sittenpä tietäisi.

 

140 litraa se veti, melkoisen tarkalleen. Hikeä otsalta pyyhkäisten Kaarlo kiersi tankin ison korkin kiinni, ryyppäsi kämmenkupista pari hörppyä kaivokylmää vettä. Jotenkin pihan raivaaminen ei jaksanut enää innostaa. Mikä kiire sillä edes... Tuskinpa tässä mihinkään pihakilpailuun osallistuttaisiin, vaikka sieltä täältä kulottuneen heinän alta paljastui kukkapenkkien jäänteitä. Viinimarjapuskatkin kasvoivat missä mielivät, itse paikkansa valinneina. Jos tekisi välillä taas pienen kierroksen lähimetsiin ja rannoille. Saattaisi osua Hämäläisen kotitarvetehtaaseen. Tai kun eväät ottaisi reppuun, jaksaisi hyvin pyöräillä Jänönkäpäläjärven pohjukan ympäri. Hyvällä tuurilla onnistuisi näkemään vilauksen Erkin mainostamista majavistakin. Padon kuulemma löysi, kun Lahtimaan tienhaaran jälkeen isojen kivien kohdilta nousi kasvussaan olevan tiheän kuusikon läpi rinteeseen, ja seurasi sinne painunutta polun uraa vaaran laki vasemman hartian puolella.

Matka kesti minkä kesti, Kaarlo poljeskeli hiljalleen, pysähteli välillä. Otti vesihuikat, katseli ympärilleen ja jatkoi taas. Polkua piti hakea, kunnes tajusi tunkea ryteikköön tarpeeksi pitkälle. Sen jälkeen kulku helpottui. Sieltä täältä tavoitti pilkahduksen järven selkää kauempana. Ilvesvaaran kohotessa esiin Kaarloa lakkasi lopullisesti kaduttamasta. Kelpasi sitä katsella, kelpasi todella. Ja jos maamerkit paikkansa pitivät, kohta tulisi pakosta vastaan majavien patoama Rentukkaoja.

Viimeiseen mutkaan harppoessaan Kaarlo yriti muistella majavien nimiä. Sitten mieli pyyhkiytyi tyhjäksi, askel pysähtyi. Kaarlo osasi vain paikoilleen jähmettyneenä tuijottaa edessä avautuvaa näkyä. Kalliolla seisoi käsillään, jalat omituisesti ristittyinä niukkaan toppiin ja voimistelutrikoisiin puettu hahmo. Takaa paistava aurinko sai pään ympärille levinneet oranssinpunaiset hiukset loistamaan kuin tulenliekit.

Samassa nainen tuntui vaistoavan tarkkailijan, ja kiepautti itsensä uskomattoman sulavasti seisaalleen. Juuri kun hänen silmänsä kohtasivat Eedlan epätodellisen kirkkaanvihreän katseen Kaarlo muisti vatsanpohja muljahtaen. Ansa ja Tauno. Kuin Suomifilmien kuuluisimpien rakkaustarinoiden pari.

Ensimmäisenä Kaarlo tajusi sateen, pisaroiden ropinan peltikatolla. Ei tehnyt mieli avata silmiä, ei edes liikahtaa. Huoneessa oli vielä hämärää, kellon soimiseen aikaa. Hän piti luomensa tiukasti kiinni vielä oven narahtaessa vaimeasti, keveiden askelten kulkiessa yhä lähemmäs, ja naisen pujahtaessa takaisin viereen. Sen iho tuntui viileältä, hiuksissa tuoksui sekaisin alkukesän aamuyö sekä joku sitruunan, appelssiinin tai greipin mieleen tuova.
Tuvassakin oli viileää, varovasti Kaarlo veti naisen lähemmäs, lämpöönsä. Kurotti asettelemaan peiton kulman tiukemmin heidän ympärilleen.

Eedla oli istunut mökin rappusilla hänen polkaistessaan pihaan. Ural sivuvaunuineen seisoi parkissa halkokatoksen kulman alla, saunan piipusta kohosi savu. Jostain syystä hän ei ollut edes hämmästynyt. Ei, vaikka Ilvesvaaran kallioilla sellaisesta ei oltu sovittu mitään. Olipahan vain katseltu majavia, puhuttu elämästä: siitä, miten ihmeellisiä reittejä se pistikään ihmisen kulkemaan, miten yllättäen laittoi valintojen eteen. Äkkiä seisoit risteyksessä, ja yritit päättää kumpaan suuntaan lähtisit, kun takaisinkaan ei voinut koskaan kääntyä. Miten tahansa valitsitkaan, valintojesi seuraukset kantaisit itse.

Laiskasti hän kuljetti kämmentään pitkin Eedlan selkää, Fenix-linnun tulipyrstöltä ylös lapaluun päälle tatuoituun siipeen saakka. Olo tuntui pitkästä aikaa rauhalliselta ja levolliselta. Jotenkin ihmeen kokonaiselta sekä ehjältä. Melkein leijuvalta. Luomien takana seilaili irrallisia kuvia Eedlasta joogaamassa laskevan auringon valossa kalliolla, tai nuorempana Goan rantahiekoilla. Toisaalta sellaisilla naisilla kuin Eedla ei kaiketi koskaan oikeastaan ollut ikää, ne eivät vanhentuneet saman kaavan mukaisesti kuin tavalliset kuolevaiset. Lensivät vain vuosien läpi ja syntyivät tuhkasta yhä uudelleen kuin tarujen Fenix-lintu. Kirkkaanvihrein silmin, hiukset liekkimeren punaisina.

Kaikki sanottava oli sanottu jo. Kaarlo makasi sängyssä yhä Eedlan noustessa sammuttamaan pöydällä herätystä soivan kännykän. Hän katseli pukeutuvaa naista, kuuli Uralin käynnistyvän, moottorin äänen vaimenevan kunnes se katosi kokonaan. Vasta sitten hän heitti peiton päältään, haali lattialta paidan.

Sade oli lakannut. Rappusilla seistessä usvan peittämä piha vaikutti koskemattomalta. Mustarastas päästi pitkän, haikean suloisen lurituksen jostain metsän kätköistä.
Oli aika jatkaa elämää.

Erkki saapui Juholan pihamaalle vastoin tapojaan myöhässä. Vilkaisi huokaisten taloon päin, puisti päätään ja huokaisi uudelleen. Näytti ihmeen riutuneelta, liekö juopotellut. Kaarlo ei käynyt kyselemään, keskittyi vain lappamaan tavaroita traktorin lavalle. Jossain kasvihuoneiden suunnalla vilahti jotain punaista. Tytötkin taisivat aloitella työpäivää.

-Ei helvetti, et kyllä ikinä arvaa millaista sirkusta se on, kun joutuu suvun salaisuuksia selvimään,  Erkki puuskahti lopulta.  -Kävin eilen näyttämässä Hillalle isoäitiä. Meinaan omaani: Mummohan on Hillalle isoisoäiti, vaikka kuka näistä mitään lukua pitää. Kait sinä Eedlan muistat, sieltä kirpputorilta silloin? On ollut pikkuisen tuskainen yö, kun olen yrittänyt miettiä mitenkä tyttö sen otti. Ei sitä sentään joka päivä saa tietää, että joku kuolleena pitämäsi esiäiti onkin tukevasti vielä kiinni leivässä, eikä totta vie mikään pussimuussimainoksen herttainen pikku mummeli.

Kaarlo hörähti hiljaa mielessään. Nauratti niin pirusti, piti kääntyä selin Erkkiin. Tietäisipä vaan miten tiukasti Eedla tosiaan oli vielä kiinni muussakin kuin leivässä, ja mitä kaikkea hänelle yön mittaan näyttänyt...

Juhola maiskutteli suutaan tyytyväisenä. Mainostoimiston käyttö maksoi, mutta tällä kertaa rahalle oli kyllä totisesti saatu vastinettakin. Osuusmeijerin kampanjan ensimmäinen osa seutukunnan sanomalehdissä näytti juuri siltä, mitä lähdettiin hakemaankin. Tytöt ja Liinu: sillä kolmikolla epäonnistuminen olisi ollut suoranainen mahdottomuus. No, tietysti hän itse jäi vähän taustalle, mutta parempi niin kokonaisuuden kannalta. Parin viikon päästä laajennettaisiin kampanjaa valtakunnan tasolle saakka. Pistettäisiin pyörimään ruudussa ensimmäinen pätkä. Se, jossa Kaisa ja Hilla viattomuutta sekä raikkautta uhkuen tiedustelivat metsästä esiin putkahtaneelta Kaarlolta ottaisiko setä piimää.

Katse siirtyi kirjoituspöydälle levitetystä lehdestä ikkunaan, sitä kautta pihalla puuhastelevaan Kaarloon. Postissa tulleessa verokortissa kaikki oli kuten piti. Jotain lisää se miehestä paljasti, jotain jätti yhä kertomatta. Vaan kovahan tuo töitä oli tekemään, Erkki vakuutteli. Ehkä aika vasta näyttäisi kuinka paljon salaisuuksia menneisyys kätki. Ja toisaalta hittoako ne hänelle edes kuuluivat. Lepistö tuskin olisi torppaansa raaskinut millekään turhalle miehelle testamentata, joten parempi antaa olla urkkimatta liikoja.

Hillan punaisen takin vilahdus kirvoitti tuskaisen ähkäisyn. Vastoin pelkoja tyttö taisi ottaa kadoksissa olleen esiäitinsä tapaamisen ilman suurempaa sirkusta. Vaikka Eedlassa ehkä riitti sulateltavaa pikkuisen pidemmäksikin aikaa. Ehkä Hilla vielä hapuili hämärässä, järjesteli ajatuksiaan. Juhola itse muisti Ellan, Eedlan tyttären ja Hillan isoäidin vain hämärästi. Olihan hän niin paljon nuorempi, alta kouluikäinen, kun Ella lähti kaupunkiin kouluun ja jäi tädin luokse asumaan toiselle puolelle Suomea. Mitä nyt kesälomalla oli joskus pyörähtänyt kartanolla, muun ajan viettänyt Voitto-isän luona Lahtimaan torpassa.

Vaan olihan se ollut, aikansa skandaali. Ehtaa lööppikamaa nykymittapuin. Nuori äiti hylkää lapsensa, karkaa toisen miehen matkaan. Jätetty mies odottaa lopun ikäänsä suurta rakkauttaan palaavaksi, turhaan. Eedla saapuu vasta Voiton kuoltua, Ella ei enää silloinkaan. Se tyttö oli ollut liian äitinsä kaltainen, levotonta verta suoniinsa saanut. Hankkiutunut raskaaksi alta täysi-ikäisenä, hoitanut sentään Eevan ja Erkin omillaan pärjääviksi, ennen kuin muuttanut uuden rakkautensa perässä Norjaan saakka. No, onneksi Lahtimaan torppa pysyi nyt asuttuna Erkin ansiosta. Uteliaana piti odotella mitä saisivat romanssistaan kehitelty sen kunnan uuden rakennustarkastaja-Tuulan kanssa. Toistaiseksi vaikutti lupaavalta.

Jo vain, parempi olla liikaa vanhoja muistelematta. Muutenhan tässä alkaisi kohta haikailla nuoruuttaan. Hämäriä kesäöitä ja hapuilevia suudelmia Eevan kanssa kartanon ja Lahtimaan torpan välisissä metsissä. Hitto, tiesiköhän Erkkikään siskonsa kaikkia seikkailuja?

Autuaan tietämättömänä konttorin ikkunan takana seuraavista silmistä Kaarlo jatkoi puuhiaan. Hilla tuntui vajonneen omiin ajatuksiinsa, ja ihmekös tuo. Eedla oli kertonut koko tarinan. Aina alusta saakka. Ehkä jotain sellaistakin, mitä Hilla tuskin koskaan kuulisi. Pelkkä Eedlan ajatteleminen nostatti mieleen levollisen olon. Siitä yöstä Lepistön mökissä hän pysyisi vaiti ikuisesti. Tai eihän se enää redes mikään Lepistön mökki ollut, vaan Anno Domini: hänen uuden elämänsä alku sekä ensimmäinen oma koti. Vielä sai olla pohtimatta mitä syksyllä tekisi. Jäisikö kylälle talvehtimaan, etsisi pakkasten tultua tukevamman majapaikan, vai kuljeskelisiko muualle. Hitto miten hyvin kaikki olisikaan ollut, ellei olisi leukapieltä jyhminyt. Kieli kävi jatkuvasti kulmahampaassa, tunnusteli. Viisaudenhammasko siellä juili? Miten monta hammasta ihmisellä piti olla?

 

Hilla laski taimilaatikoita otsa rypyssä. Eedlan tapaaminen oli ollut mahtavaa, siis aivan huippua! Jotenkin siitä tuntui silti vaikealta puhua kenenkään kanssa. Janne oli ollut pitkään hiljaa kuultuaan, kohauttanut sitten harteitaan sanoen, että kai tunteet olivat vieneet ihmisiä kautta aikain. Eedlaa ehkä pikkuisen tavanomaista enemmän kyllä. Pitäisi ehdottomasti käydä Eedlan luona uudelleen, mahdollisimman pian. Mieluiten yksin, kun vain olisi keksinyt miten. Eno olisi varmaan kertonut asuiko Mummo jonkun kanssa, mutta jotenkin hän ei tahtonut kysyä. Joku koululla kuitenkin majaili, sen hän oli pannut merkille. Eteisessä selvästi Eedlalle liian suuret buutsit, naulakossa kahta kokoa nahkatakkeja, ja yhden huoneen nurkassa kitarat telineessään. Selvä juttu, totta vie.
Äkkiä Hilla nosti pelästyneenä katseensa vastakkaisella puolella seisovaan, murahtelevaan Kaarloon.

-Ei tässä mitään, hammasta vaan särkee ihan helkkaristi. Pitää käydä jotain buranaa sisältä, sillähän se...

-Eikä takuulla,  Hilla äyskähti tyytyväisenä siitä, että sai muuta ajateltavaa kuin Eedlan miesasiat.  -Soitat Vaaranpohjan terveyskeskukseen nyt heti, ja menet hammaslääkäriin. Äläkä yhtään vikise vastaan siinä! Kyllä täällä pääsee hoitoon, vaikka jossain muualla mikään kunnallisella puolella ei toimisikaan!

Autoa käynnistellessään Kaarloa melkein nauratti yhä yltyvästä leukapielen jomotuksesta huolimatta. Oli se, oli totisesti... Yhtä napakka likka kuin Eedla-mummokin. Turha yrittää pistää vastaan kummallekaan, toiseksi siinä jäi. Hämmästellä kyllä piti miten hyvin Vaaranpohjassa hommat toimivat. Terveyskeskuksesta oli vastattu heti, ja luvattu särkypäivystysaikakin hammashoitolan puolelta tunnin päähän. Hyvä kun siihen vauhtiin ehti itse mukaan. Nipinnapin sai huuhtaistua päällimmäiset mullat naamasta sekä kourista, ja vaihdettua työvaatteet puhtaampiin.

Toivottavasti perillä odottaisi asiansa osaava tohtori. Joku Natalia, niin puhelimessa oli kerrottu. Sukunimi liian vaikea suomalaisen muistaa. Onneksi hammaslääkärissä pärjäsi parilla lauseella oireiden kuvailemisessa. Kyllä varmaan yhteistä kielitaitoa sen verran riittäisi, ja ainahan voisi näyttää sormella mihin koskee. Loppu selviäisi tohtorin kurkatessa suuhun.

Terveyskeskuksen parkkipaikalle mahtoi ongelmitta. Oikea ovikin löytyi helposti. Hetken ympärilleen tyhjässä aulassa vilkuiltuaan Kaarlo nappasi sivupöydältä esitietolomakkeen, ja alkoi täytellä rivejä. Osoitteen kohdalla kynä pakosta pysähtyi. Laskettiinko Lepistön torppa kesäasunnoksi, jollaisessa ei saanut vakituisesti asua? Mutta kun ei muutakaan ollut laittaa, ja verottajallekin oli tullut määriteltyä Vaaranpohja nykyiseksi kotikunnaksi. Että ei kai auttanut, parempi vaan reilusti kirjoittaa Jänönkäpäläjärventie 839, kuten perintöpapereihin oli kirjattu. Viimeistä pistettä piirtäessä aulan toisella laidalla jo aukesikin ovi. Reippaasti Kaarlo nosti takamuksensa tuolilta. Pikkuisen yritti pistää täristämään, mutta kuka nyt hammaslääkäriä ei olisi pelännyt. Hirvitti se isompaakin miestä. Hätäisesti hän tyrkkäsi lomakkeen hoitajalle ohi kävellessään, seisahtui sitten melkein kesken askeleen tietokoneen ääressä naputelleen naisen kääntyessä.

Maailma seisahtui. Äkkiä heikotti polvia entistä enemmän.

-Sinäkö se oot,  henkäisivät molemmat täsmälleen yhtä aikaa.

Sillä toden totta, nuo silmät Kaarlo kyllä muisti, tunnisti vappuaaton illasta. Muisti senkin, miltä naisen kotitalon päädyssä erotessa vaihdettu suudelma oli tuntunut.
Ensimmäisenä hämmennyksestään toipui hammashoitaja, sitten hammaslääkäri itse. Kaarlo komennettiin potilaan paikalle suuta avaamaan. Yläpuolella lueteltiin dee sitä ja dee tätä, instrumentit kilahtelivat, suhisivat, hiki kohosi käsinojia puristaviin kämmeniin. Poran vinkuminen vei viimeisetkin hajanaiset ajatukset. Moisessa kidutuspenkissä osasi olla vain ohuelti onnellinen siitä, kuinka kivun aiheuttajaksi ei sentään paljastunut leikkelemistä vaativa viisaudenhammas. Juurihoito kuulosti jotenkin kevyemmän lajin hommalta.

Ulko-oven viereen sijoitettu puistonpenkki oli varmaan tarkkaan sijainniltaan harkittu. Siihen sai pysähtyä keräämään voimiaan, kun vihdoin sai luvan painaa leuat taas yhteen, ja pääsi karkuun kiduttajiltaan. Helpotuksesta huokaisten Kaarlokin käytti tilaisuutta. Ah autuutta, särky oli tiessään! Vielä pitäisi käydä uudestaan, mutta nyt jo uskaltaisi paremmin. Piti oikein sulkea silmät, ajatella hetki pelkästään Nataliaa.

Joku muukin ajatteli Nataliaa, jopa täsmälleen samalla hetkellä. Vaikka Kaarlo ei sitä tiennytkään, häntä tarkkailtiin ohi mateluvauhtia lipuvasta siviilipoliisiautosta. Stenberg narskutteli hampaitaan otsasuonet raivosta pullistellen. Eikö helvetti vain lorvinutkin tuossa se Lepistön mörskässä majaileva pummi! Mitä se täällä teki? Kyttäsi tietysti Nataliaa, mokomakin persaukinen tyhjäntoimittaja! Ettäs kehtasikin! Vielä hän sille näyttäisi, kaivaisi esille kaikki äijän salaisuudet. Johan katoaisi tuo typerän tyytyväinen virne äijän karvaiselta naamalta.

Poliisimiehen ryhdikkään rintalastan alla korvensi entistä pahemmin ulko-oven avautuessa, ja Natalian pujahtaessa ulos. Skoda koukkasi uhkaavasti kohti apteekkarin kuusiaidan kulmaa Stenbergin yrittäessä kääntää päätään taaksepäin kuin tarhapöllö konsanaan. Saatana, nyt riitti! Millä kiristyksellä ja kikkaveikon juonilla se urpo sai houkuteltua Natalian kaltaisen kauniin, älykkään naisen viereensä penkille? Jotain takuuvarmasti mätää tässä nyt täytyi olla! Etusormi hipaisi jo hälytyssireenin nappulaa, vetäytyen viime sekunnilla kauemmas. Seuraavalle kadulle päästyään Stenberg käänsi ensimmäisen talon pihatien alkuun, peruutti sitten jalka raskaasti kaasulla ja sora takapyöristä lentäen. Skoda lähestyi nyt terveyskeskusta uudesta suunnasta, kuljettajan kädet rattia rautaisella otteella puristaen.
-Juuri sopivasti joutuakseen survaisemaan jarrut pohjaan suojatietä ylittävää, terveyskeskuksen penkiltä noussutta ja kohti markettia suunnistavaa pariskuntaa väistääkseen.

Tummanharmaa Skoda sulautui pensasaitojen varjoihin liki huomaamattomiin. Pari myöhäistä koiran ulkoiluttajaa oli uteliaisuuttaan hidastanut kohdalla, mutta Stenberg oli mulkaissut sen verran vihaisesti, että olivat älynneet kiskoa piskejään vauhdilla eteenpäin. Poliisin virka-autoa ei tietenkään olisi saanut käyttää omalla ajalla miten tahansa, mutta hitot hän moisista välitti. Nyt oli menossa jotain paljon tärkeämpää kuin pilkun päälle virkaohjesäännön noudattaminen. Hampaiden raivoikas narskuttelu täytti hiljaisuuden miehen tuijottaessa silmät ja rinta polttaen sireenipuskien takaa häämöttävää, himmeästi eteen vedettyjen verhojen takaa valoa hohtavaa rivitalon päätyasunnon ikkunaa.
Miten Natalia saattoi tehdä tämän hänelle? Hänelle, kunniallisella ja kunnolliselle virkamiehelle, jolla olisi ollut tarjota naiselle vakaa, turvattu tulevaisuus? Miten se hemmetin narttu kehtasi vain nakella niskoja, jos jotain lähentymistä yritti, ja nyt kuitenkin kaatui heti sen Lepistön mökin turjakkeen edessä? Mustasukkaisuuden tulisen raivoisat aallot hyökyivät poliisimiehen ylitse liki hallitsemattoman vahvoina. Mielessä käväisi josko ottaisi viime viikolla takavarikoidun Moran hansikaslokerosta. Hiipisi vaivihtaa, kenenkään näkemättä, puhkomaan äijän autosta renkaat. Siitäs saisi, saatanan pummi!
Vaan ei, sitä ei voinut tehdä. Sittenhän Lepistön mökin niljake saisi oivallisen tekosyyn kinuta Natalialta yösijaa. Se oli nyt jo ollut naisen luona monta tuntia. Aina siitä saakka, kun olivat kaksin kaupalta lähteneet muovikassit pullollaan. Varmaan alkoholiakin ostettu, käyty Alkon kautta. Onneksi oli alkometri mukana. Viisari jos vähänkään värähtäisi äijän lähtiessä, hän vaatisi verikokeet. Ajatus värähtävästä viisarista sai Stenbergin vääntelehtimään tuskaisesti istuimellaan. Mieli taikoi esiin toinen toistaan kauheampia kuvitelmia siitä mitä parhaillaan tapahtui hänen unelmiensa naisen asunnossa. Palelikin, vaan periksi hän ei antaisi. Menisi sitten vaikka koko yö kyttäillessä.

Kaarlo huomasi vasta Skodan kohdalle ehdittyään etupenkillä retkottavan miehen. Hätä ailahti läpi. Olikohan tuo saanut sairaskohtauksen, pitäisikö ambulanssia tai jotain... Käsi haki jo ovenkahvaa, kun hän viime hetkessä tunnisti ratin taakse uuvahtaneen miehen. Sehän oli se poliisi, se Steenperi! Natalia oli kyllä puhunut asiasta, pyytänyt kaukaa kiertämään pahan poliisin. Toisaalta Kaarlo muistutti melko vähän hemaisevaa, iskemisen arvoista naista, joten se ja sama. Paitsi tietysti, jos hankalaksi tieten tahtoen ruvettaisiin. Sitten jo pitäisi Juholalta tai Erkiltä vähintään neuvoa kysyä: että mitenkä täällä virkavallan kanssa toimittiin.

Mutta niin, naisistahan ne erimielisyydet kautta historian herkästi olivat syntyneet. Sodatkin pahimmillaan syttyneet. Päätään puistaen, pienesti naurahtaen Kaarlo kiiperi Pajeroon. Mitä sitä suotta Steenperiä herättämään, kesken makeimpien unien. Onneksi oli tullut jätettyä auto vähän kauemmas, loivaan mäkeen. Riitti, kun vaihteen nakkasi vapaalle, vieressä seisten tyrkkäsi ovenkarmista vauhtia ja hyppäsi lennosta kyytiin. Startata tarvitsi vasta sivukadulle kääntyessä. Hän olisi kaukana kylän laidalla, ennen kuin Steenperi havahtuisi kyllin tajutakseen Pajeron kadonneen taustapeilin näkymästä.

Vaan oli tämä merkillistä seutua, oli totta tosiaan. Koko elämä oli Jänönkäpäläjärven rantaan muuton jälkeen yhtä yllätysten katkeamatonta ketjua. Paljon ei tuntunut täällä rahan mahtia arvostettavan. Tämmöinen persaukinen jätkäkin kuin hän, jatkuvasti löysi toinen toistaan ihanampaa naista kainalostaan. Ihan yrittämättä jopa. Linja-autoliikennöitsijänä vaikka kuinka huonosti huomattiin entisessä kotipitäjässä. Siellä koskaan kukaan katsonutkaan päin kahta kertaa, saati pyytänyt saatille. Saattoihan tuo toki johtua Annabellastakin, myöntää piti. Kuka sitä nyt ukkomiestä...

 

Erkki vilkaisi häntä kerran, katsoi sitten tarkemmin. Sen suupieliin kohosi hymyn poikasta.

-Jaaha, ettei oltais yöjalasta tulossa, kun noin on maireana ilme... Näkyy jääneen siinä tohinassa ykkösetkin päälle. Mees vaihtaan työkamppeet, niin päästään lähtemään takapellolle aidan tekoon. Eedla minua tästä jo vähän varoittelikin. Veikkasi, ettet kauan vapaalla jalalla kuljeskele, jahka naiset vauhtiin ehtii. Sanoi korteista katsoneensa kuinka vielä tulee sinuakin vastaan suuri onni. Suurempi kuin edes kuvitella saatat.

Eedlan mainitseminen tuikkasi kipeästi. Jotain ympäripyöreää mutisten Kaarlo lampsi hallin puolelle työvermeitä haalimaan päälleen. Kyllähän hän mieluusti olisi Eedlan ottanut, olkoot syntynyt vaikka parisataa vuotta aiemmin, hitonko sillä oli väliä. Vaan Eedlapa ei ollut kenenkään omaksi otettavissa, sen nainen teki selväksi heti saunan lauteille viereen kiivetessään.

Ja hän, hän oli Lepistön torpan rappusilla löylyjen jälkeen vilvoitellessa myöntymisen merkiksi nyökäten ajatellut, että olkoot sitten niin. Tapahtukoot tulevaisuudessa mitä tapahtuu, näillä korteilla mennään.


MIEHEN ON OSAANSA TYYTYMINEN

Nuotion räiskähtely sekoittui metsästä kantautuviin rastaiden taidokkaan pitkiin, oudon haikeisiin sooloihin. Kaarlo tuijotti otsa kurtussa liekkeihin. Siitä kuusikosta pihaan putkahtava Hämäläinen hänet löysi. Istahti toiselle penkille, kaivoi rintataskusta sätkävehkeet ja alkoi pyörittää puruilla täytettyä paperia näppärästi pötkyläksi. Hetken verran vain oltiin siinä niin, kiireettä sekä puheetta. Vasta kun Kaarlon paistumassa olleet makkarat saatiin syötyä, Hämäläinen katsoi asiakseen tiedustella mikä miehen mieltä painoi.

-Naisia minä tässä vaan ihmettelen,  Kaarlo urahti.

-Jaa sinäkö et vieläkään oo pukille päässyt? Jo vain, kyllä se noin nuorta miestä ahistamaan alkaa, alkaa hyvinkin,  Hämäläinen riemastui. Kaarlon piti oikein pidemmän kaavan mukaan (mutta tietenkin nimiä mainitsematta) selvitellä viimeaikaiset kuvionsa. Naisiahan suorastaan tuppasi syliin saakka, vaan kun ei niistä selvää ottanut. Oliko hän vain niin vanhanaikainen, että ei ymmärtänyt tätä nykymeininkiä? Kauan naimisissa olleena, ja vasta eronneena taisi olla kehityksen kelkasta tipahtanut: tottunut toisenlaiseen etenemiseen. Sellaiseen selkeämpään, missä aletaan sitten kunnolla seurustella, jos toisesta kiinnostutaan tiettyyn rajaan sekä toimituksiin saakka, eikä aamusella erotessa vaan suikata suuta ja luvata soitella. Edetään niin kuin selkeän kaavan mukaan.

Hämäläinen röhähti nauruun.

-Naiset on kuule Kaarlo sellaisia epeleitä, ettei niiden ajatuksista mies koskaan kärryillä pysy. Tiiätkö, se olin minäkin nuoruudessain melkoinen veijari, pikkasen tais olla kikkaveikon vikaa, tunnustan. Muistan kuinka 80, vai oliko jo 81, oltiin etelämpänä hommissa. Yhdellä paperitehtaalla puurrettiin pituusleikkurin pohjia kirvesmiesporukalla, asuttiin siellä sen aikaa. Tuli iltaelämässä käytyä, humpalla kuppilassa pyöriteltyä niitä tehtaan naisiakin. Mitä siellä paljon muuta olikaan, pienellä paikkakunnalla. Vilkuttelin kovasti silmää työmaaruokalassakin yhdelle konttorin neidille, vai mikä lie eronnut rouva. No, se kumminkin alkoi silleen kivasti lämmetä, hierottiin treffit illaksi. Vaan jotenkin unohduin poikien kanssa parille, venähti niin myöhään, etten sitten enää vaivautunut. Ei ne naiset tykkää, jos kovasti jalka viskaa ja henki haisee. Seuraavana aamuna pukkasi pikkasen krapulaa, räntäpaskaa taivaalta rankemmin. Se daami nosteli ikkunaan pahvilappua, kun marssittiin montulle muottihommiin. VITUTTAAKO ULKOTYÖ siinä luki. Minä en kuule ollut milleskään. Tekstasin muottivaneeriin rasvaliidulla yhtä isosti vastaukseksi EI. 116 MARKKAA TUNTI. Tiiä tuota, ei se ainakaan rahan perään tainnut olla, kun veti heti verhot kiinni. Eikä kyllä enää tervehtinytkään kun vastakkain osuttiin.

Kaarloa hykerrytti kuvitella moista tilannetta, saati Hämäläistä humpalla, silmää vilkuttelemassa ja yökylään pyrkimässä. Tuskinpa taisi enää flaksi naismaailmassa miehellä käydä. Samaa valitteli Hämäläinen itse jatkaessaan reissuvuosien muistelmia. Miten ennen tosiaan oli moni asia paremmin. 70-luvun alussa nuori mies sai rakennuksilla hyvässä porukassa paksut tilipussit, eikä ollut hinnoissa euron kiroja. Tupakkiaski maksoi alta markan, korkeintaan kaksi ja puoli 80-lukua kohti mentäessä. Bensalitran sai senkin alta markalla. Urakkapohjarahoilla joka mies vaihtoi auton tuoreempaan, betoniraudoittajan Datsunista kauppias lihoi piirun päältä kymppitonnin.
Oli ne aikoja, oli tosiaan, huokailivat molemmat miehet pelkäksi hiillokseksi hiipuvaan tuleen katsellen. Naisista ei enää puhuttu.

Ehkä sen naamasta sitten kuitenkin näki, päässä pyörivän ajatusten sekamelskan. Jotenkin Erkki ainakin katsoi kummasti kulmien alta, jätti vitsit vääntämättä. Kunhan ääneen alkoi pohdiskella päivän ohjelmaa. Kaarlo nyökytteli kaiketi niin hajamielisesti, että se pisti toisen takertumaan asiaan.

-Kuule, mitäs jos menet tänään sittenkin käymään Baarmanneilla? Ne on semmoinen Saksasta Suomeen eläkepäiviksi muuttanut pariskunta tuolla järven toisessa päässä. Tilaavat täältä Juholasta aina kerralla isomman erän ostoksia. Tekee sinullekin varmaan hyvää tutustua hiljalleen paikkakunnan väkeen, kun itsekin nyt semmoista olet. Otat pienemmän traktorin, sen vanhan Massey-Fergusonin ja kärrit perään. Kärrille ne puutarhan nurkan laastipaljut. Heität takasin tullessas kolmosmökille hevosenlantaa Baarmannilta. Soittivat eilen, että laittaisivat kasvimaata. Ja autat Jaakoppia laskemaan katamariini vesille, ovat vähän myöhässä tänä vuonna sen kanssa kuulemma.

Kaarlo lupasi. Töissähän hän Juholassa oli, tekisi mitä pomo käskee.

Vasta Jänönkäpäläjärven pitkää sivua hiljalleen körötellessään Kaarlo muisti hämärästi Hillan joskus maininneen Baarmannit, Jaakopin ja Lean. Tai mitkä Jacob ja Leah ne nyt virallisesti olivatkaan. Täällä ihmiset vääntelivät kaiken suuhun paremmin taipuvaksi, nimetkin. Jotain lääkäreitä, tai sellaisia. Onneksi ei ollut sen lajin tarvetta. Natalian kaltaisessa hammaslääkärissä riitti sulateltavaa, muita valkotakkisia enää tarvittu soppaa lisää hämmentelemään.

 

Vaalea talo putkahti esiin mutkan takaa. Taaempana näytti olevan toinen, matalampi rakennus. Talli varmaan päätellen sivustalta erkanevasta, valkeana hohtavasta lauta-aidasta. Kaarlolla ei ollut aavistustakaan missä lantakasa sijaitsi, mutta Juholasta mukaan pistetyt pari pärekoria piti kaiketi toimittaa suoraan ovelle. Ähkäisten hän pudottautui alas traktorin pukilta, kurkotti ottamaan hytissä matkanneen munakennolaatikon, ja kääntyi. Täsmälleen samaan aikaan, kun ulko-ovi avautui päästäen pihamaalle säntäämään terhakan oloisen, mustavalkoisen koiran.

-Ei kannata pelätä Sallya, hänellä on aina intoa tutkia heti kuka tuli. Ei vahtikoira vielä, liian pentu.

Kaarlo kyykistyi rapsuttamaan vinkeästi päätään kallistelevaa, teräväkärkisiä korviaan tyrkylle tarjoavaa koiraa. Vasta sen jälkeen nousi, ja keskittyi tarkastelemaan ovensuusssa koiransa kanssa sävysävyyn mustavalkoiseen villapaitaan pukeutunutta naista. Saksalaiseksi rouva Baarman kyllä puhui ihmeen selvää suomenkieltä.
No, kaikella oli aina selityksensä, Kaarlo ajatteli lampsiessaan portaita ylös ja peremmälle. Eikä kaikkia asioita niin tarvinnut tietääkään. Sillä hetkellä tosin olisi ollut pahuksen mukavaa vähän paremmin olla perillä veneistä, kuten nyt vaikka siitä Erkin mainitsemasta katamariinista. Kuulosti melko eksoottiselta kulkupeliltä näille vesille.

Leah Baarman pysähtyi kesken eväskorin pakkaamista. Katse jäi riippumaan hevostarhan takaa aukeavan peltoläntin laitaan, siellä lapiota heiluttavaan mieheen. Kaarlo on arvoitus, niin Erkki asian oli määritellyt. Jopa useampaan kertaan. Mutta ah, kukapa meistä täällä maan päällä ei olisi toinen toiselleen jonkinlainen arvoitus, Leah hymähti hitusen huvittuneena. Sen hän kyllä saattoi ymmärtää, mikä Kaarlossa ihmisiä kiinnosti. Kylille ties mistä, etelämmästä saapunut salaperäinen muukalainen. Pitkä, roteva, aikuinen mies: kuin vallan Tauno Palo parhaimmillaan. Ohimoilla pari ohutta raitaa harmaata, kasvoilla elettyä elämää charmantisti. Mielikuvitus kehitteli noista aineksista vaikka mitä.

Vaan suoraan sekä rehdisti se katsoi, silmistä silmiin. Puristi kätellessä, eikä ainoastaan tyrkännyt velttoja, nihkeitä sormia pikaisesti kämmentä hipaisemaan. Ei sille minkään voinut, ammatti istui tiukassa: vielä mökille saakka päästyä Leah huomasi tarkkailevansa Kaarloa. Pistävänsä tarkkaan merkille, kuinka Jacobin kanssa kohtasivat. Kertoivatko kehon kieli, eleet sekä liikkeet, toista kuin huolettoman ystävälliset sanat? Se juuri työssä olikin niin hienoa ollut: ihmismielen kaikkinaiset koukerot sekä niiden tulkitseminen. Tärkeintähän ei toisaalta koskaan ollut kysyä mitä, vaan miksi, jos halusi löytää vastauksia.
Tämän miehen kohdalla hänen tosin ei tehnyt mieli kysellä. Ei ollut oikeastaan tarpeenkaan. Eedla ja Erkki olivat jo valistaneet heitä miehen elämän viimeisimmistä käänteistä: avioerosta, Lepistön mökin perimisestä ja siitä, kuinka kyseessä todennäköisesti oli jonkinlainen aikalisä miettiessä mihin suuntaan seuraavaksi lähtisi. Uusi alku ennen jotain, kenties aivan muuta.

Kaarlo seisahtui rantaan johtavalle polulle autuaan tietämättömänä persoonaansa kohdistuvan huomion suuruudesta, saati syvällisyydestä. Tällä kohtaa Jänönkäpäläjärvi tarjosi parastaan, totta vie. Baarmanien mökki lisärakennuksineen sulautui mäntymetsäiseen rinteeseen kauniin koruttomasti, kalliot viettivät sivulla hienon hiekan peittämäksi poukamaksi. Täydellinen idylli, aina järveen kurkottavaa laituria myöten. Linjakas, jo vähän iäkkäämmältä vaikuttava purjevene sen kupeessa sai hänet hämmästymään. Se vaikutti melko ylimitoitetulta kulkupeliltä niin pieneen vesistöön.
Paikkoja viittoen esittelevä Jacob taisi arvata ajatukset, koska osoitti naurahtaen kädellään kauemmas.

-Tuolta kulkee salmi Isolle Jänölle. Sen läpi pääsee moottorilla, Jänön selkä jatkuu niin kaus, että voi melkein kuvitella olevansa merellä, tai Saimaalla vähintään. Teemme Leahin kanssa joskus parin päivän purjehduksia, käymme saunomassa vierasvenesatamassa ja palaamme aamulla veneessä yövyttyämme. Sielu lepää veden päällä. Ihmiselle tekee hyvää olla irti kaikesta. Tuulessa kuulee omat ajatuksensa paremmin.

Jo vain, hän tunsi pitävänsä näistä ihmisistä. Olkoot mitä tohtoreita tahansa. Mutkattomia, mukavia kuitenkin. Sellaisia, joiden seurassa osasi olla luontevasti. Vaikka eipä silti, mitäpä salattavaa, saati hävettävää hänellä komeroissa luurankoina piileskelikään. Ei mitään. Jopa firman suhteen konkurssi oli vältetty viime hetken myynnillä kunniakkaasti. Mutta se katamariini... missähän...

Jacobin johdattaessa kolmikon saunarakennuksen seinää vasten nojaavan tekeleensä ääreen Kaarlon piti vetäistä henkeä. Katamariini kuulosti jotenkin pahasti paljon eksoottisemmalta, kuin sukkulamaisten ponttoonien väliin kasattu lautta. Hiekalle vaakatasoon humpsauttamisen jälkeen se saatiin vaivatta laiturin pylvääseen kiinnitettyä köyttä vinssinä käyttäen ensin vesirajaan, sitten syvemmälle. Jacobin näytettyä kännykästään kesäisen videopätkän Kaarlolle hahmottui homma jo paljon paremmin. Kyllä, kyllä, mikäpä tuollaisen aurinkokatoksen alla istuskellen sähkömoottorin voimin oli pitkin Jänönkäpäläjärveä puksutella, turhia kiireitä pitämättä. Aina se kämmenet rakoilla soutamisen voitti.

Kahvit juotiin mökin kuistilla, juteltiin niitä näitä. Pahoitellen Kaarlo ravisteli pullanmurut kämmenistään. Piti vielä ehtiä ne lantapaljut vuokramökkiläisille viemään, mutta ehkä tosiaan paremmalla ajalla toiste... Mielellään hän katamariinia lähtisi oikein käytännössäkin testaamaan, jahka sopiva hetki kaikille löydettäisiin.

Uusi elämä soljui eteenpäin omat uomansa löytäneenä. Kaarlo tuntui asettuneen Jänönkäpäläjärven mökkiin ja Ilvesvaaran jylhiin maisemiin ongelmitta. Entinen tunki joskus yhä uniin, mutta kiitos Taipaleen juristin kykyjen pystyi sentään kulkemaan pystyssä päin, konkurssin painamatta mieltä. Sydänalassa lämmitti tieto siitä, kuinka firman uusi omistaja oli lupaustensa mukaisesti pitänyt vanhan väen palkkalistoillaan. Muutama mies tosin omasta tahdostaan jättäytyi jo eläkettä odottelemaan vapaudessa, sulassa sovussa oli kuulemma nekin paperit saatu tehtyä.

Kai hänestä sentään hyvät muistot alaisilleen onneksi jäi, jos ei muuta, Kaarlo ajatteli kurvaillessaan Pajerolla kohti kyläkauppaa. Ainakin olivat melkoisen tempun tehneet: käyneet porukalla pelastamassa talolta sen, minkä taisivat. Taipale sitä oli soittaessaan aiemmin viikolla naureskellut. Kertonut, kuinka Annabella pisti parhaansa mukaan muuttoa vastaan, vaan häätöä ei ollut käynyt vastustaminen. Lopulta nainen oli joutunut antamaan periksi, joskaan ei raivoaan irti vuolaasti päästelemättä. Siinä rytäkässä lenteli tavaraa pihalle saakka ikkunoista sekä ovista. Mustamaalaukselle ei rajoja löytynyt. Niinpä firman miehet olivat yksissä tuumin yhtenä iltana marssineet paikalle. Kylmän viileästi kasailleet mukaansa kaiken Kaarlolle kuuluvalta näyttävän.

Sitä omaisuutta hän tässä oli matkalla hakemaan parhaillaankin. Paria laatikollista vaatteita, jotka joku kuljetusfirma oli tipauttanut kaupalle. Talvitamineet ja loput rojut odottelivat aikoja parempia vuokravarastossa. Mikä lie Taipaleen tuttu senkin omistaja, puoli-ilmainen joka tapauksessa. Hyvä niin, mihinkä mökissä kaikkea säilönyt olisikaan. Syksyllä hän sitten katsoisi uudelleen, Kaarlo ajatteli virrat pois moottorista kääntäessään. Nyt jos jotain ruokaa samalla, kun täällä kerran... Mutta hitto, mikäs ihmeen liivijengiläinen se oli tännekin korpeen eksynyt! Vai ryöstöäkö tässä nyt todistamaan joutui? Leuka melkein loksahti hämmästyksestä odottamatonta näkyä tuijotellessa.

Ovesta astui parhaillaan ulos suorastaan uskomaton ihmisotus niihin maisemiin. Kaarlo ei osannut hetkeen muuta kuin tuijottaa tulijaa. Paikoilleen jähmettyneenä hän seurasi kuinka mies harppoi buutsit kolisten portaita alas. Ei sillä sentään sarvia suoraan päästä kasvanut, vaan jonkinlaisesta kypärästä ne sojottivat. Kypärän alta puolestaan harotti pitkälti harmaan kirjavoittamia hiuksia. Silmiä peittivät tummat lasit, yhtä mustat kuin nahkaliivi. Loput kasvoista piiloitui hiusten kanssa yhtä harmaankirjavaan rinnuksille roikkuvaan partaan. Farkut olivat kai joskus olleet sekä puhtaat, että ehjät. Nyt eivät enää kumpaakaan. Kauempaa olisi voinut luulla käsivarsien monivärisiä tatuointeja paidan hihoiksi.

Ei, tuskin se millään ryöstöreissuilla liikkui, sen johtopäätöksen Kaarlo teki heti tajutessaan millaisella kulkuneuvolla outo, peikon näköinen mies liikkui. Eikö vain ollutkin tuon sateenkaaren värejä kameleontin tavoin kiiltelevän maalin alla ihka aito Erkkola, johon se viskasi kylmälaukkunsa, ja pudottautui kuskin penkille! Nykäisy moottorin kyljen narusta sai koneen pärähtämään käyntiin kerrasta. Päätään puistellen Kaarlo seurasi kolmipyöräisen, vanhan ajan invamopon pörisevää menoa. Niin tyhmää rosvoa tämä maapallo tuskin päällään kantoi, että moisella kapineella sekuntiakaan kuvitteli Steenperin poliisiautoa pääsevänsä pakoon. Mikä lie, kesäasukki. Olihan näitä.
Vasta kauppaan sisään astuessa Kaarlon vatsassa muljahti ilkeästi. Mustasukkaisuus iski. Ei helvetti, näillä tienoin taisi olla vain yksi ainoa paikka, jossa tuon näköinen mies saattoi majailla. Eedlan vanha koulu. Valitettavasti Miettiskä vei tervetulotoivotuksellaan viimeisetkin toivon rippeet erehtymisestä.

-Oi että se on sitten mukava tuo koulun Samu. Niin ja päivää, päivää, ei ollakaan pitkään aikaan nähty, täällä onkin jo kovasti odoteltu.

Suunnilleen henkeä vetämättä Miettiskä teki vuolaasti selkoa sekä vanhalla koululla Eedlan kanssa asuvasta Samuelista, että ihan uskomattoman onnekkaista lottokierroksista, joiden voitto-osuuksista Kaarlolle kuului sievoinen siivu. Jotain se horisi paikkakunnan omasta julkkiksestakin, kuinka ylpeitä sellaisesta oltiin. Siinä kohtaa Kaarlo tosin taisi käsittää jotain väärin, koska eihän hän nyt mikään julkkis ollut. Tuskinpa sellaiseksi pelkästään parissa paikallislehden meijerimainoksessa olemalla kohottiin. Höh, varmaan se sarvipääpeikko oli joku muusikko tai mikä lie taiteilija. Ties miten kuuluisa, hän ei niistä mitään tiennyt.

Vaan myöntää piti, että turha tämmöisen tavallisen miehen oli Eedlan kaltaisesta naisesta käydä kilpailemaan, kun kerran eri maailmoista oltiin. Eedlahan olikin heti kättelyssä kertonut olevansa tavoittamattomissa kenenkään "omistukseen", lainaan korkeintaan lennähtäisi tuulteen suotuisia ollessa: kauneimmat ja arvokkaimmat hetket eivät koskaan kysyneet huomista. Ne saattoivat silti säilyä muistoissa kirkkaimpina aarteina, suurimpana lohtuna. Niin Eedla oli väittänyt - ja käskenyt Kaarloa katsomaan suoraan eteenpäin olan yli menneisyyteen vilkuilun sijaan.

Miettiskä nojasi kyynärpäätä kassatiskiin, ja poskea kämmeneen haaveilevin katsein Pajeron oven läiskähtäessä kiinni ikkunalasin toisella puolen. Oli se, oli se vain niin komea, oikea nykypäivän Tauno Palo! Kohteliaskin kaiken lisäksi. Oikein piti puoliääneen maistella laatikoiden päällä ollutta nimeä Kaarlo Korpi. Voittorahojakin ensin kieltäytyi ottamasta. Epäili josko muutaman euron panoksella sentään liki kolmea tonnia tosissaan pystyi tienaamaan. Vasta nähtyään ruutuvihkoon tarkalla käsialalla tehdyt lottokassan kirjaukset suostui uskomaan, silloinkin vielä jätti reilusti pohjaa seuraaville kierroksille yhteiseen pottiin.

Ja se vaatimattomuus sitten! Televisioon mies päässyt koko valtakunnan laajuisesti, silti vähätteli. Miettinen jaksoi naureskella kylän akkojen hulluutta hänelle.
-Yksi hemmetin piimämainos, ja koko pitäjän ämmät on valmiita pitkälleen heittäytymään. Äijä seistä pönöttää kun variksenpelätti paikallaan mettässä, hyvä jos silmää räpäyttää. Vanhakin se on, vähintään meikäläisen ikäluokkaa, ja kaikki on pöksyjään tiputtamassa Olkkosen tytöstä kunnan hammaslääkäriin saakka. Ihanko te päästänne ootte pehmenneitä?

Miettiskä oli tuhahtaen läiskäissyt tiskirätillä puolisoaan ennen keittiöön katoamista. Nälväissyt mennessään, ettei Olkkosen tytön housujen tippumiseen tunnetusti paljon tarvittu: johan sen todisti lapsilauman koko. Hammaslääkäristä hän vaikeni, sitä uutista piti sulatella rauhassa. Uskaltaisikohan Juholalta kysyä... Se kyllä yleensä puoliksi naurahtaen, puoliksi ärähtäen käski kauppiaan rouvan vaan pitää huolta kaupan asioista, ja jättää kylän kurin sekä järjestyksen pidon kartanon ja virkavallan haltuun.
Virkavallasta Miettiskä muisti Vaaranpohjalla asuvan siskonsa kuiskuttelut hammaslääkäri-Nataliaa sitkeän kiivaasti piirittävästä vanhemmasta konstaapelista Jari Stenbergistä. Ai ai sentään, tämähän alkoi muistuttaa televisiosarjojen juonenkäänteitä! Ihan meni innosta kylmät väreet selkäpiitä pitkin.

https://fi.wikipedia.org/wiki/Erkkola_(mopo)  - etsivä löytää kuvia googlen avulla


KAIPUUN KYYNELEET

Kesäkuu toi vihdoin kunnon lämpimät Jänönkäpäläjärven rannoillekin saakka lopullisesti. Kaarlo käväisi heittämässä lomituskeikkaa Vaaranpohjan linja-autoliikennöitsijälle, katseli samalla ratin takaa ihan uusia kolkkia uudesta kotiseudustaan. Juholan kartanolla ahkeroitiin tutulla kesätyöntekijöiden joukolla, paikallinen traktorinuoriso pärjäsi pelloilla paljon häntä paremmin. Eikä siinä mitään, niinhän se alkujaan oli sovittukin: että tarpeen mukaan.
Rahan takia ei tarvinnut huolehtia. Ikinä ei olisi osannut itse yrittäjänä raataessaan kuvitella, miten ihanan kevyttä tämmöinen elämä saattoi olla. Et enää ollut vastuussa muista, et murehtinut kassavirtaa, et mitään. Riitti kunhan taskun pohjalla pari ruttuista seteliä kuljeskeli. Kaarloa nauratti taannoinen lottovoittonsa, liki 3 tonnia. Ennen se olisi kadonnut Annabellan toimesta yhdessä hujauksessa, ties mihin shoppailuun.

Niinpä niin, kyllä hän aina toisinaan huomasi naisia ajattelevansa. Hyvinkin syvällisesti. Natalian kanssa homma takkusi. Pahasti. Tuli mieleen tilanne, jossa kaksi vastakkain osuvaa ihmistä yrittävät väistää toisiaan yhtä aikaa samaan suuntaan. Tai ihan kuin jatkuvaa keltaista räpsyttävät liikennevalot, joissa kuitenkin välillä välkähti hetki vihreää.
No, ehkä pian saataisiin asiaan jotain selvyyttä lisää. Natalia oli illalla laittanut tekstiviestiä, jossa ehdotti tapaamista terveyskeskuksen tienoilla torstaina iltapäivällä klo 13.50. Siinä neuvolan ovella. Outo paikka, mutta tottahan toki hän menisi.

Samaan aikaan, useamman sadan kilometrin päässä, Annabella kiehui raivosta. Oi miten hän vihasikaan Kaarloa seisoessaan muuttolaatikoiden keskellä pienessä kerrostalokaksiossa. Kaarlon katoamisessa olisi ollut jo kylliksi häpeää, mutta häätö omasta kodista sai Annabellan värisemään kauhusta pelkkänä muistonakin. Tietenkään hän ei ollut voinut jäädä sellaisen nöyryytyksen jälkeen enää niihin maisemiin. Lounaskahvila piti joka tapauksessa sulkea koronan hiljennettyä toiminnan, joten samahan se, vaikka puoli-ilmaiseksi myi koko roskan työntekijöille. Siinäpähän yrittäisivät vuorostaan pärjätä.

Juuri sillä hetkellä raivon tulipunaiset lieskat korvensivat Annabellan sisuksia suorastaan polttavina. Huolella meikatut silmät tuijottivat rävähtämättä, näkemäänsä todeksi uskomatta televisioruutua. Kyllä vain! Kaarlo se oli! Ensimmäisen kerran Vaaranpohjan meijerin piimämainoksen vilahtaessa hän tuskin oli kiinnittänytkään huomiota moiseen, mutta nyt: eikö vain pönöttänyt Kaarlon paskiainen kuvassa! Uskomatonta, silti totta.

Koston himon kylmät aallot pyyhkäisivät Annabellan mielen äkkiä jääkylmäksi, jähmettivät paikoillaan. Viimeistä korttia ei oltukaan vielä pelattu. Hän kyllä löytäisi mokoman Vaaranpohjan, ja kaivaisi Kaarlon esiin kolostaan vastaamaan teoistaan. Vaatisi tilille kokemistaan nöyryytyksistä, rahaa aloittaa uusi, arvoisensa elämä täällä uudessa kaupungissa. Varokoot vain... Saisivat kaikki kuulla pian, millainen kaksinaamainen liero heidän keskuudessaan kulki!

Viikko kulki kivikkoisena vanhemman konstaapeli Jari Stenbergin osaltakin. Kirkkokuoron naisjaoston lähettämä kirjelmä ylemmille tahoille saapui hänen tietoonsa puhelimen välityksellä, alkuperäistä paheksuvampana sekä painostavampana. Vaaranpohjalla toimi kirkkokuorolaisten mukaan pimeän alkoholin kauppias, joka aiheutti toiminnallaan paljon pahaa mieltä perheisiin. Viinapiru vei miehiä, rikkoi perheitä, ja tiesikö konstaapeli valittajien joukossa olevan kunnanjohtajan rouvankin?. Esimies antoi Stenbergille tasan viikon aikaa löytää paikallisen pontikan keittäjän tehdas, ja tuhota se, kuin myös saattaa oikeuden eteen tuo toimintaa pyörittävä suuri rikollinen.
Vaan helpommin sanottu kuin tehty. Hämäläisen ponupannu pysyi piilossa, eikä äijän varjostaminen sujunut. Se vilahti kadoksiin metsissä silmänräpäyksessä.
Helvetti, pois täältä pitää päästä, Stenberg mietti mielessään kurvatessaan Skodan terveyskeskuksen kulmalta kohti matkahuollon pihaa. Pari hakemusta etelämmäs odotteli jo päätöksen tekoa. Jospa vain...

Samassa Stenbergin synkeä katse tavoitti terveyskeskuksen kulmalta tuskallisesti tutun pariskunnan. Mustasukkaisuus sumensi melkein näkökentän. Miksi Natalia tuli NEUVOLAN ovesta sen Lepistön mökin äijänturjakkeen kanssa? Ja mitä ihmeen paperia ne noin tyrmistyneen oloisina tuijottivat? Kyllä näytti naisella nyt olevan aikaa, ei tietoakaan mistään vatsataudista, jonka takia hänen oli pitänyt yhtenä aamuna odotella ties kuinka kauan vuoroaan. Hampaitaan narskuttaen Stenberg luistatti melkein sivuluisua Matkahuollon pihaan. Pakki rasahti ilkeästi Skodaa ruutuun työntäessä.
Ja ei perkele, eikö tullut vielä siihen näköesteeksi pikavuoron bussikin! Miten siitäkin nyt joku juuri sinä päivänä keksi pois hypätä juuri Vaaranpohjalla?

Bussin kaarrettua takaisin tielle Stenbergin pää pyöri kuin pöllöllä, Matkahuollon pihalla harppovasta naisesta kadun toisella puolella lähestyvään kaksikkoon, joiden molempien kohteiden reitti näytti käsittämättömästi osuvan samaan pisteeseen keskellä pihaa. Nyt bussista kylälle jäänyt nainen näytti ryntäävän juoksuun, huuto kuului auton ikkunalasin läpikin. Stenbergin harjaantunut polisiin vaisto ennusti ikävyyksiä. Nopeasti kuin jenkkileffoissa konsanaan hän napsautti auki turvavyön, tempaisi oven auki ja venytti ryhtinsä auktoriteettia kuvastavan tiukaksi.

.-Kaarlo, sinä sika! Jätit minut kylmästi, katosit vain, ja miksi? Tuon naisen takiako? Tämän sinä vielä maksat! Minä olen sentään sinun vaimosi, kuinka sinä voit tehdä minulle näin?

Naisen huuto sai kaikki jäykistymään paikoilleen. Stenbergin leuka loksahti hämmästyksestä, aivot surisivat ampiaispesän lailla ajatusten yrittäessä hahmottaa tilannetta. Vaimo? Oliko äijällä vaimo, tuollainen hemaisen kurvikas blondi jopa? Mitä mitä... Ja Natalia, aina niin hillityn viileä, kuinka sekin nyt kimmastui tuolla tavalla, mäiski Kaarloa käsilaukulla kirkuen, ettei ikinä huolisi lapsensa isäksi mitään valehtelevaa pukkia!

Mökkinsä rappusilla iltasella istuva Kaarlo yritti epätoivoisesti järjestellä sekaisia ajatuksiaan. Päivän mittaan oli tapahtunut paljon, ja isosti yllättäen. Hädin tuskin hän ehti ymmärtää Natalian uutiset raskaudesta, kun jo Annabella ilmestyi kylälle kuin tyhjästä tipahtaneena. Syyti suustaan hirveitä syytöksiä, vetosi hyljätyn vaimon kurjuuteensa. Hah! Miten ihmeessä se hänet täältä olikin onnistunut löytämään? Taipale ainakaan ei tunnustanut kielineensä, hoitanut vain paperiasiat talouspolitiikan puolelta aukottomaan kuntoon.
Vaan oli siinä ollut kyläläisille kunnon sirkusta koko rahalla, totta vie. Kaarloa alkoi jo pikkuisen naurattaa mieleen muistuessa Steenperin pullistelu ja Annabellan mielistely. Ne kaksi onneksi tuntuivat ihastuneen toisiinsa heti laakista. Ja mikäs, kyllähän Annabellaa varmasti hiveli oikein virkamiehen huomio sekä huolenpito. Ties mihin se hänen ex-vaimonsa lopulta oli vienyt. Sitä Kaarlo ei tiennyt, eikä paljon kiinnostanutkaan. Nataliassa riitti miettimistä enemmän.

Ajatus isäksi tulosta hiersi, kierrätti ristiriitaisia tuntemuksia koko kropassa. Kieltämään hän ei kyllä omaa osuuttaan rupeaisi. Tehty mikä tehty. Turhapa tuota jälkikäteen oli käydä selittelemään mitenkään toiseksi. Parin viinilasillisen jälkeen oli jääty katsomaan toista silmiin hiukan liian pitkäksi aikaa, tunnettu kaipuuta toisen ihmisen lämpöön hiukan liian paljon. Natalian katse oli ollut kostean lupaava, suu sulanut suudelmiin ja vartalo taipunut Kaarlon suuriin kouriin halulla. Ei siinä ollut mitään ehkäisyasioita tullut mieleen kysellä. Sentään lääkärisihminen, neljänkymmenen. Luulihan hän semmoisen tietävän kukat ja mehiläiset, ja munasolunsa sun muut.

Ähkäisten Kaarlo punnersi pystyyn. Kännykkä pysytteli mykkänä. Natalia murjotti. Tai mistä hän tiesi. Antaisi asian kuitenkin hautua huomiseen. Oli Natalia sentään suostunut lopulta Kaarlon selitykset kuuntelemaan. Itse ehdottanut, että tuumittaisiin. Vauvan syntymään mennessä ehkä saataisiin joku sopimus huoltajuudesta tehtyä, oikein virallisesti. Natalia halusi lapsen, eikä Kaarlollakaan mitään sitä vastaan ollut. Kunhan isyys toisi mukanaan muutakin kuin pelkät elatusmaksut.

Rahasta puhuminen oli saanut Natalian tuhahtamaan raivoisasti. Hänkö muka Kaarlon rahoja kaipasi? Ei todellakaan! Suomessa saattoivat naiset olla niin ahneita, mutta ei siellä, mistä hän tuli. Tärkeämpää olisi Kaarlon opetella hoitamaan vauvaa, luoda henkinen side lapseensa: olla ISÄ. Kai Kaarlo ymmärsi? Suomessa kumpi tahansa vanhemmista sai jäädä kotiin hoitamaan lasta, myös isä - ja Nataliahan ei sitä mahdollisuutta unohtaisi.

Vaaranpohjalla vanhempi konstaapeli Stenberg tunti itsensä pitkästä aikaa arvostetuksi sekä ihailluksi. Suorastaan juuri sellaiseksi sankariksi, jollaiseksi Annabella ääni väristen häntä ylisti. Siinä vasta oli nainen hänen makuunsa! Rehevä, lämmin ja konstailematon. Aivan toista kuin niskojaan nakkeleva, jäinen Natalia. Paskat, pitäkööt se Lepistön mökin äijä ihan vapaasti Natalian. Hänpä ottaisikin tämän ex-vaimon!

Ennen kuin yön hämäryys ehti peittää Vaaranpohjan, Stenberg ja Annabella olivat jo pitkällä yhteisen tulevaisuuden suunnittelussa. Sillä miten kävikin niin mukavasti, että juuri täsmälleen silloin sattuivat soittamaan työhaastatteluun etelämmäs: täsmälleen samaan kaupunkiin jopa, johon Annabella aviomiehensä hylkäämisen häpeää oli paennut uutta elämää aloittelemaan.

Ajatus siitä, kuinka saisi kohta haistattaa pitkät paskat koko Vaaranpohjan pitäjälle, lämmitti vanhemman konstaapeli Jari Stenbergin rintaa melkeinpä enemmän kuin sitä vasten kainosti käpertyvä Annabella.

Hiljaisen kylän, Ilvesvaaran rinteiden yötuulessa tuskin kuuluvasti humisevien honkien ja vaimeiden tassujen sekä sorkkien tussahdusten seasta erottui kuitenkin terävämpiä, raskaiden askelten aiheuttamia rasahduksia. Pilvien välistä pilkahtava kuu paljasti hetkeksi vaaran rinteestä alas Jänönkäpäläjärven rantaa kohti vilahtavan, salamyhkäisen hahmon. Jossain Anno Domini -torpan takana päästi yölintu kimeän varoitusäänen.

Kaarlo ei tiennyt mihin heräsi. Äkkiä hän vain tajusi makaavansa hämärän keskellä täysin valveilla, jännittyneenä. Kuulostellen ulkoa kantautuvia ääniä, koettaen erottaa niistä jonkun tavallisesta poikkeavan. Ja kyllä vain, Anno Dominin nurkalla tuntui hiipivän joku. Jopa raskain, kiireisin askelin. Paitaa päälle hamuten Kaarlo yritti keksiä jotain kättä pidempää, häiritsijän tiehensä karkottamisessa avuksi olevaa. Käden ojentuessa nappaamaan hiilihankoa torpan takana rymähti. Vauhdissa kengät jalkaan tunkien hän tempaisi oven auki, väläytti taskulampun päälle ja sukelsi kulmalle. Suusta pääsi tyrmistynyt ähkäisy.

-Mitä helvettiä...

Hämäläinen oikaisi itsensä virnistäen yhtä aikaa sekä syyllisesti, että hätääntyneesti.

-No kato nyt on pikkusen niinkun hätä. Et palokuntaa soittais? Jotenkin ponupannu pääs räjähtämään, taitaa perkele palaa koko saari. Ei se sieltä mihin karkaa, meinaan suolta mantereelle saakka, vaan kun ei koskaan varmaksi osaa sanoa.

Kaarlo jähmettyi.

-Meinaatko, että sytytit metsäpalon? Ja nyt sen vasta sanot... Minunko tässä nyt soittelemaan vasta tarttee alkaa, kait soon puhelin sinullakin? Ja mitä hittoa sinä raahaat mukanas? Varastitko jonkun mökkiläisen suppilaudankin tullessas?

Itsekseen kiroillen Kaarlo harppoi takaisin sisälle, sieppasi kännykän ja palasi hätänumeroa jo kävellessään naputellen. Hämäläinen antoi koordinaatteja minkä kerkesi, selitti suota ja seurakunnan maata sekä rantaa. Ja ettei oikein itse ilennyt ilmoitella asiasta, Steenperi kävi niin kuumana jo perässä, että takuulla käry kävisi. Vaan jos Kaarlo sanoisi nurkalla asioilla käydessään outoa tulenkajoa suon suunnalla havainneensa, niin selvittäisiin.

Hätäkeskuspäivystäjä vastasi ties mistä kaukaa. Kaarlo sai korottaa ääntään reippaammin, ennen kuin nainen uskoi Vaaranpohjan VPK:n kyllä annetuilla koordinaateilla sun muilla löytävän paikalle. Saatuaan asian hoidettua hän kohdisti huomionsa taas mökin taakse puuhastelemaan jääneeseen Hämäläiseen. Mittä ihmettä, joko se hänen asumuksensa sokkeliakin pisti päreiksi? Tolkuton äijä! Vaan kumman helpostipa tuo oli saanut laudat irti ilman suurempia työkaluja, ja tunki nyt vauhdilla suppilautaa sekä epäilyttävän pulleaa reppua aukosta sisään. Napauttipa vielä aukon yhtä sukkelasti kiinnikin.

Kaarlon viritellessä spriikeittimeen tulia teen keittoa varten Hämäläinen selosti vuolaasti koko epäonnisen yönsä kulun. Steenperin intomielisen vainoamisen vuoksi äijä oli heti kevään korvalla, lumien lähdettyä, siirtänyt tuotantolaitoksensa seurakunnan maille. Siellä, keskellä vetistä suota, sijaitsi sopivasti pikkuinen käkkärämäntyä kasvava saareke, jonne ei kukaan vahingossakaan eksynyt. Ei yksinkertaisesti päässyt. Hämäläinen itsekin oli pitkään joutunut sopivaa kulkupeliä pohtimaan, kunnes oli törmännyt yhteen liiteriään siivoavaan mökkiläiseen. Puolisonsa hylkäämäksi tullut mies oli tyytyväisenä vaihtanut exältä jääneen suppilaudan pariin pulloon korpikuusen kyyneltä. Ainahan se kunnon pontikka eukolta jääneet rojut voitti.

 

-Se saatanan lauta viskasi niskastaan heti, kun vähän yritin,  Hämäläinen huokaisi teetään varovasti ryystäen.  -Vaan minäpä tajusin laittaa siihen ponttoonit sivuille. Käväsin kaatopaikalta pari pätkää joutilasta ilmastointiputkea, täytin styroksilla ja ruuttasin tuupista semmosta eristysvaahtoa perään, kyllä sinä tiijät mitä meinaan. Johan kävi vakaaksi! Sillä aina sauvoin reppu selässä saareeni, pistin pannun tulille ja makailin siinä ootellessain teltassa. Mikä hätä minulla siellä, ei mikään. Itseksein Steenperille naureskelin valmista ainetta kanisteriin tiputellessain.

Kaarloakin nauratti pakosta selostusta kuunnellessa. Oli se, melkoinen ketku, tuo Hämäläinen. Tosin eipä tainnut Lepistökään aikoinaan ihan puhtaat jauhot pussissa kaikin ajoin elellä. Sen saattoi päätellä torpan alle tehdystä kätköstä. Asetta siellä kuulemma oli säilytetty, liekö ollut mitään lupia. Ainakaan luvallisesti sillä ei oltu ammuskeltu, valkoposkihanhet kuuluivat nimittäin Kaarlon tietämyksen mukaan rauhoitettuihin lintuihin. Moinen huomautus sai Hämäläisen vain tuhahtamaan väheksyvästi. Kuka täällä korvessa kaikesta lukua pitämään, saati riesaksi asti pelloille muuttomatkoillaan laskeutuvista, tuhoa tekevistä hanhista.

Yö ehti melkein aamuksi epäonnisen pontikkatehtailijan selvitellessä taivaan tuuliin haihtuneita bisneksiään. Toisaalta eipä ollut tiedossa mitään menojakaan, joten palon loimun taivaanrannassa himmennyttyä matalaksi kajoksi miehet kömpivät rauhallisin mielin jatkamaan katkenneita uniaan. Ties kuinka kauan ne olisivat jatkuneetkaan, ellei pihaan kurvanneen poliisiauton sireenin ulvahdus saanut Kaarloa pomppaamaan istualleen.
Jo vain, Steenperihän siellä seisoi pihamaalla. Onneksi oli illalla tullut huomioitua sekin mahdollisuus, joten pokka piti huomenia toivotellessa. Virkavallan edustajat vilkaisivat ranteitaan kuin yhteisen, ennalta sovitun koreografian mukaan.

-Eiköhän tämä ole jo enemmänkin päivää. Melkein yksitoista. Voidaankin siis hyvästä syystä kysyä missä sitä on tullut viime yö liikuskeltua? Ettei vain suon suunnalla? Hälytyskeskukselta saamamme tiedon mukaan täältä soitettiin tulipalosta. Se herättää epäilyksiä.

Tyynen rauhallisesti Kaarlo toisti hätäkeskukseen esittämänsä tarinan siitä, kuinka oli yöllä nurkalla rakkoa keventämässä poiketessaan huomannut suolla päin tulipalon. Valottipa asiaa nöyrästi lisääkin. Eli oli nääs iltasella tullut liiterin rakennuksen jälkeen saunottua, sekä otettua muutama saunaolut. Semmoinen jo miestä tuppasi välillä juoksuttamaan kesken unien ulos. Hän ei niinkään näitä maastoja vielä kaikilta osin tuntenut, vaan apumiehenä ollut Hämäläinen paremmin. Yhdessä oli arvioitu palokoordinaatit suon suuntaan. Vaikka saattoihan tuo metsäkin tietysti palaa, mikä jo kuulosti vakavalta, ihan hälytyksen antamisen arvoiselta.
Steenperin epäluuloisen mulkoilun keskeytti sopivasti navetan kivijalan suunnilta kuuluva tömähdys, ja sitä säestävä kiroilu. Hämäläinen kömpi esiin kätköistään.

-Saakeli kun meinasin sotkeentua hyttysverkkoon, keinukin kippas. Lonkka perkele taas vihoittelee, tykkäsi vissiin huonoa ulkona nukkumisesta.

Virkavallasta välittämättä Hämäläinen linkkasi kaivolle, pumppasi pari kertaa ja kumartui juomaan suoraan vesisuihkusta. Pyyhkäisi suoraksi noustessaan suutaan hihaan. Kyllä vain, liiteriä oli rakennettu. Eihän hän mikään ammattimies niissä hommissa toki ollut, ei todellakaan. Pitkiä lautoja hankala yksin laitella, pikkuisen toisesta päästä jos piteli, paremmin sujui. Ihan semmoista pientä jeesiä kaverille, kun täällä kylillä pidettiin tapana naapureita autella. Jotenkin oli siinä saunomisen päälle iskenyt ramaisemaan, niin olihan se kesäkeittiön keinukin tuntunut oivalta makuupaikalta.

-Mistään pontikkapannusta en tiedä mitään,  äijänkäppyrä vakuutteli totisin kasvoin.  -Viattoman ihmisen ahdistelua ja mustamaalaamista tuommoiset huhut. Kuka lie kylällä levitellyt, yhtään en ymmärrä.

Siihen oli jopa Steenperin tyytyminen. Asiaan palaamisesta uhoten mies kömpi takaisin autoon. Sen keinahtelua metsän kätköihin seuratessaan Kaarlo hymähti kitkerästi. Parempikin! Missähän tuo oli itsekään yönsä viettänyt? Ettei vaan Annabellan vieressä?
Poliisien mentyä Kaarlo käänsi huomionsa sätkää kääntävään Hämäläiseen.

-Sitä minä vaan ihmettelen, että minne sinä ne suolauttas vakaimet ehdit tyrkätä. Ja meinaatko ettei Steenperi nuuski nenä maassa kuin vainukoira: mitäs jos se löytää tehtaalta jotain. Taitais kuule olla paree vaan hyljätä ne hommat tykkänään.

Hämäläinen tuhahti tökäten sätkän suuhun. Likaiset kourat taputtelivat taskuja, kunnes löysivät tulitikkuaskin. Vasta sauhut vetäistyään se virnisti, katsoi siristetyin silmin torpan takana aukeavaa metsää.

-Jaa ne ilmastointiputken pätkät vai? Tipautin Kantolan tontin kulmalle. Kalella on kato siinä semmonen romukasa passelisti matkan varrella, kaikenlaista auton jouto-osaa, pellinpalaa sun muuta. Siinä minä oon niitä muutenkin säilytellyt, se on Kale reilu mies, vanha kunnon kotipolttoisen suuri ystävä. Vaikka vittuileehan tuo joskus, ettei muka venäläistä votkaa mikään voita, mutta se nyt leuhkii niillä Venäjän jutuillaan muutenkin, tituleeraa itteään vientirakentajaksi. Liekkö puoletkaan totta. Äläkä sinä Kaarlo Steenperiä sure, jos uuden tehtaan laittelen, niin sinä et siitä mitään tietämään tule, eikä kyllä tule Steenperikään. Minä nämä korvet tunnen, osaan yhden pannun piilottaa löytymättömiin.

Niine hyvineen Håmäläinen sylkeä roiskautti heinikkoon, kohenteli housujaan ylemmäs ja yösijasta kiitellen lähti löntystämään omille teilleen. Kaarlo ei käynyt pidättelemään, saati kyselemään eikö toinen kahville jäisikään. Kunhan rakenteli kesäheittiön hellaan kynsitulet, kasvatteli liekin hiljalleen. Haki kylmäkuopasta aamiaistarpeet valmiiksi veden kiehumista odotellessaan. Pari lautasellista kaurapuuroa, vajaa litra kahvia, muutama paistettu kananmuna leivän päälle. Kyllä niillä passaisi päivää aloitella. Täydellä mahalla jaksaisi ajatella paremmin elämää eteenpäin. Ellei nyt pidemmälle, niin askareitten aloitteluun asti ainakin.

 

Äkkiä Kaarlon otsa veti syviin kurttuihin. Naiset... Jo hänelle oli niistä riesan lykännyt. Ja millaisen! Annabellan muisteleminen, saati paikalliselle virkavallalle menettäminen, ei sydänalassa kirpaissut. Siinäpä saisi Steenperi vielä huomata paskaa haukanneensa. Tai mistäpä tuonkaan tiesi... Saattaisivathan ne olla toisilleen vallan sopiva pari. Hyvässä lykyssä häipyisi Steenperi koko paikkakunnalta Annabellan röyhelömekon helmojen hulmuamisen lumoamana kuin rotat Hammelmanista Pillipiiparin perässä. Mistä lie tullut sekin lapsuuden satu mieleen? Nataliasta varmaan. Tulossa olevasta vauvasta.

Pelkkä Natalian vatsassa versovan uuden elämän pohtiminen väänsi Kaarlon sisuskaluja, nostatti tuskanhien. Pelotti ihan perkeleesti. Siitä oli niin tolkuttoman kauan kun hän varovasti moisia toiveita perheen perustamisesta oli elätellyt. Yksi kokonainen ihmisikä. Ja nytkö se sitten tällä tavalla yllättäen, parista haparoivasta yöstä, lähtisi uuteen suuntaan, hänen loppu elämänsä? Jossain aivojen poimuissa tuikahteli kuitenkin pienten, kirkkaiden tähtien tavoin kimpoilevia ilonpilkahduksiakin. Oma lapsi... Jonain kesäaamuna he saattaisivat istua tässä näin kahdestaan, pienet sormet hänen suurella kämmenellään. Hän näyttäisi taivaalla liitävän tuulihaukan, opettaisi kuuntelemaan laulurastasta, erottamaan ruohosipulin piipat heinästä. Päivällä mentäisiin yhdessä kalaan. Soudettaisiin Jänönkäpäläjärvelle, lapsi seuraisi silmä tarkkana, jännityksestä melkein täristen kohon pomppimista liki olemattomilla aalloilla. Illalla lämmitettäisiin sauna, ähistäisiin hartiat kyyryssä rinnakkain löylyn alla. Talvella tiirailtaisiin niskat kyyryssä tähtiä, pakkaslumi narskuisi....

Kiroten Kaarlo kurotti nappaamaan haaveillessa pöydän reunan yli valumaan alkanutta lautasta. Pitäisi perkele sekin hutera tekele parempaan tasapainoon kiilata. Talvipakkasiin mennessä täytyisi löytää uusi asumuskin kyliltä, Vaaranpohjasta. Tännehän se olisi jäätävä, asetuttava asumaan. Kunhan Taipale saisi hoideltua avioeron valmiiksi asti uskaltaisi ostaa vaikka pienen kaksion. Tuskin ne Vaaranpohjalla paljon maksoivat. Mersun myynnistä saaduista rahoista löytyi kuitti, kukaan ei pääsisi mitään vilunkipeliä epäilemään. Töitä tietysti pitäisi jostain... Tai hoitelisi sitten sitä lasta alkuun. Hikikarpalot kihosivat otsalle numeroita ynnäillessä. Syntymäpäivä oli mennä hurahtanut vasta vajaa viikko takaperin. Viisikymmentäneljä... Reilu kymmenen vuotta työikää jäljellä, eikä sairauksia rasitteena, mutta vanha äijä hän joka tapauksessa olisi jo lasta kouluun saatellessa.

Toisaalta eikö se ollut Niinistökin ollut seitsenkymppinen, kun Jennin kanssa lisääntyi? Joopa joo, kyllä tavallisen duunarin passasi tasa-arvon maassa presidentistä mallia ottaa.
Niinistöstä Kaarlon ajatukset kulkeutuivat Ranskan presidenttiin, joku Macroni vai mikä lie, mutta jos Saulilla oli itseään paljon nuorempi vaimo, niin sillä fransmannilla puolestaan jokusen parikymmentä vuotta vanhempi taas. Että jos siltä kantilta alkoi asioita katsoa, ei voinut välttyä muistelemasta Eedlaa. Kun Kaarlo rehellisesti tutkiskeli sisintään, hänen oli pakko myöntää kaipuunsa kohdistuvan vanhan koulun suuntaan. Teki mieli nostaa persus penkistä samalla sekunnilla, lähteä tunteitaan tunnustamaan. Vaan mitenkä sen tatuoidun, inva-Erkkolalla sarvipääkypärässä ajelevan pitkätukan kanssa kilpaa kävisi? Tämmöinen tavallinen mies. Ei mitenkään. Parempi unohtaa, kaikki. Ottaa kuokka vanhan torpan seinustalta, ja alkaa mullata perunavakoja. Hiekkainen rinne aurinkoon päin työnsi terhakkaa, tummanvihreää alkua kilpaa rikkaruohojen kanssa.

Samaan aikaan Juholan kartanolla käytiin kiivasta vääntöä isäntäparin kesken. Kaarinan poskilla helottivat kiivastumisesta kertovat punaiset läikät, Johanneksen ohimolla tykytti suoni kireällä.

-Tässä talossa on aina pidetty kunnon kihlajaiset, ja pidetään vaimo tälläkin kertaa! Soon meidän ainoa poika sentään! Ja tykkäät sinä ajatuksesta tahi et, niin Hillan suku kutsutaan kanssa! Kaikki - ja se tarkoittaa Eedlaakin. Eevasta puhumattakaan. Jos sinä et pitoja pistä pystyyn minä palkkaan kylältä ämmät laittamaan. Ihan sama onko juhannus vai joulu, rahalla saa.

Kaarina tuhahti halveksivasti, nakkasi niskojaan. Hyvä ettei polkenut jalkaa.

-Kyllä minä itse yhdet kihlajaiset laitan ilman sun ämmiäskin. Ja saa, rahalla saa. Senhän sinä tiedät, paremmin kuin moni muu. Vaan tiedän sitä jotain minäkin! Tiedän kuinka häntä sojollaan, kiimasta sokeana kirmasit pitkin metsiä sen Eevan perässä kaiket kesät! Kumosit varmaan joka mättäälle, vaikka niin kävit meillä minua kosiskelemassa. Ties mitä teit Helsingissä opiskeluaikoinais, niistä minä en edes välitä puolta sanaa kuulla. En kestä ajatellakaan. Vaan meillä se nainen ei yötä ole, olkoot kuinka Hillan äiti tahansa. Ja Eedla... mitenkä me nyt senkin läsnäolo selitetään? Koko kylä kohta juoruaa.

Juhola puristi kättä nyrkkiin, silmätkin kiinni hetkeksi. Veti syvään henkeä. Tyynnytteli vaimoaan lupaamalla järjestää Eevalle yösijan Erkin luota. Mitä taas kylän juoruilijoihin tuli, niin eiköhän Kaarinan pelko ollut melko turhaa. Nuorisoa kiinnostivat nykyään vain somejulkkikset sun muut tyhjäpäät, eivät ne vanhoista jutuista paljon perustaneet. Eedla puolestaan tuskin välittäisi, vaikka väitettäisiin noita-akaksi. Se nainen jos kuka osasi puolensa pitää.


MYRSKYN ALLA

Autuaan tietämättömänä tulevien appivanhempiensa kireistä tunnelmista Hilla veti tennarit jalkaan, heitti repun olkapäälle ja kiirehti puolijuoksua ulos. Aurinko paistoi liki pilvettömältä taivaalta, lämpömittaria hipoi hellerajaa, tuuli tuskin lainkaan. Oi, suorastaan täydellinen päivä pienelle purjehdukselle! Baarmannit olivat alkuviikosta kutsuneet hänet kokeilemaan katamariinin kyytiä järvelle. Voitaisiin purjehtia vaikka Isolle Jänölle saakka: Jacob oli kuulemma viritellyt katamariinilauttansa perään sähkömoottorin tueksi sekä varavirraksi bensakäyttöisen "virkaveljen". Takuuvarmasti ei siis jäätäisi vetten päälle paikoilleen kellumaan, vaikka innostuttaisiin kauemmaskin.
Jannea ajatus edessä olevasta purjehduspäivästä ei jostain syystä tuntunut miellyttävän. Volvoa Baarmanin pihassa kääntäessään se kurtisti otsaansa, tiiraili ylös taivaalle ja puisti päätään.

-Vähän liian hyvä ilma ollakseen totta. Hemmetin painostavaa. Ettei vaan tulisi kuitenkin sade.

-Ilonpilaaja,  Hilla nauroi kumartuen suikkaamaan suukon sulhasensa poskelle.  -Taidat olla vaan kateellinen, kun et itse ehdi mukaan.

Jotain varovaisuudesta mutisten Janne virnisti. Sillä tavalla juuri niin söpösti, kuin vain osasi. Hillan sydänalaa kouraisi odotuksen tuntu. Juhannuksena mentäisiin kihloihin. Kukapa olisi uskonut! Ei ainakaan hän itse vastahakoisesti syksyllä Ilvesvaaralle Erkki-enon luokse tullessaan.

Katamariini irtosi rannasta kevyesti Jacobin peräsintä käyttelevää kättä totellen. Pelastusliivien solkia kiinni näpräten Hilla seurasi kuinka Salli asetteli pienen koiranruumiinsa tanakasti tähystysasemiin, sekin omissa liiveissään. Tuskin he niitä liivejä täällä tarvitsisivat, mutta aina kannatti olla tarkka, Leah muistutti. Eväskorit oli aseteltu sivustoilla penkkeinä toimiviin säilytyslaatikoihin. Kunhan päästäisiin Ison Jänön puolelle, voitaisiin katsella jokin sopivan kaunis poukama, johon rantauduttaisiin syömään. Joku sopiva oli jo valmiiksi katsottuna, katamariinilla pääsi mataliinkin vesiin vaivatta, kiitos tasaisen pohjan.

Purjehtiminen oli ihanan rentouttavaa. Veneessähän nyt yksinkertaisesti ei voinut tehdä oikein mitään, saattoi vain laiskasti lekotellen seurailla ohi lipuvia maisemia. Kaarien päälle viritelty katoskangas piti liian paahteen poissa. Kaikki oli Hillasta suorastaan täydellistä! Uteliaana hän tarkasteli Jänönkäpäläjärven ja Ison Jänön erottavan, kapean salmen rantoja mökkeineen. Tietenkään niin lähelle vettä ei saanut enää nykyisin rakentaa, mutta vanhoista asumuksista oli kunnostettu suoranaisia kesäparatiiseja monesta. Tuollakin tuollaiset veteen asti ulottuvat kiviraput, tuolla kukkivat rinteet... Jokunen laiturillaan puuhastelija nosti laiskasti kättään tervehdykseen.

Viimeinen talo ennen Isoa Jänöä poikkesi muista alkuperäiseltä näyttävine rakennuksineen. Ei mitään kesäkeittiöitä, lasitettuja terasseja tai ponttoonilaituria. Pihalla seisova vanhemmanpuoleiselta vaikuttava mies huusi jotain huitoen käsiään, mutta yllättäen virinnyt tuulenpuuska vei sanat mennessään. Salli taisi olla ainoa joka ne kuuli, koska haukahti vastaukseksi saaden kaikki nauramaan makeasti.

He olivat edenneet pitkin Isoa Jänöä jo jonkin matkaa, sähkömoottori jouduttaisiin vaihtamaan paluumatkalle aivan varmasti. Varsinkin, kun tuulenpuuskat alkoivat iskeä vinosti vastaan, veden pinta muuttua rikkomattoman sileästä aaltoilevaksi. Jacob tiiraili niska kenossa taivaalle, siellä ei kyllä edelleenkään lipunut kuin pieniä pumpulihattaroita. Samassa Leahilta pääsi pelästynyt huudahdus.

-Katsokaa tuonne!

Hillan hengitys salpaantui. Salaa heiltä jokaiselta kauempana sijaitsevan rannan päälle oli noussut mustansininen pilvimassa. Se suorastaan vyöryi silmissä puidenlatvojen yli, kohoten yhä korkeammalle, yhä kiihtyvään vauhtiin. Jacob ähkäisi survaisten peräsimestä katamariini keulan kohti vielä kaukana olevaa, omanpuoleista mannerta.

-Ukkonen! Meidän täytyy yrittää rantautua ennenkuin se ehtii päälle.

Katamariini keinui jo selkeästi terävämmillä aalloilla. Mitenkään hirveän isoja ne eivät vielä olleet, mutta Hilla otti vaistomaisesti tiukan otteen Sallista. Puristi pienen koiran syliinsä turvaan Leahin survoessa kaikkea irrallista säilytyslaatikoihin. Sokkapultit napsahtelivat kiinni yksi toisensa jälkeen Jacobin tähyillessä vuoroin mustansinistä pilvimassaa, vuoroin rantaa. Pilvet tuntuivat ottavan vauhtia lisää sekunti sekunnilta, katamariini suorastaan matelevan.

-Minä en pelkää eniten salamaa,  Jacob selitti , -Sen osuma on prosentuaalisesti melko sattumanvaraista. Helteen jälkeen voi tulla syöksyvirtaus. Sellainen voi olla hyvin raju näillä alueilla. Ilvesvaaralla on paljon sen jättämiä tuhoja. Kaikki hakkuuaukeat eivät johdu metsäkaupoista.

Hilla kuunteli tarkkaavaisesti Jacobin selostusta syöksyvirtauksista: ukkospilvistä syöksyi alaspäin voimakkaasti kylmää ilmaa, ja maanpintaan tai vedenpintaan osuessaan se kääntyi vaakasuoraksi. Äkkipysäyksellä, vauhdin hiljentymättä. Se lakaisi kuin suuritehoinen luuta kaiken kohdalle osuvan. Pilvimassa järven päällä tuntui putoavan alemmas, melkein sulautuvan vedenpintaan horisontissa. Leah sulki hetkeksi silmänsä. Hänen avatessaan ne ilmeessä oli uudenlaista päättäväisyyttä.

-Älä murehdi Hilla, me selviämme tästä. Katso, ehdimme kyllä tuohon niemeen. Hätätilassa uimme. Katamariini saa mennä, se löytyy.

Seuratessaan Leahin sormea Hilla huomasi aallonharjojen lomitse pilkahtelevan tummemman kaistan. Maata! Ei mitään elokuvien valkoista, tasaista hiekkarantaa, vaan rikkonaista kivikkoa, mutta maata kuitenkin. Salli vingahti, kuin ymmärtäen miten totisessa paikassa oltiin.

Jälkeenpäin Hilla ei osannut sanoa kuinka kaikki oikein tapahtui. Mieleen tuli vain joku tyhmä, nopeutettuna nähty filmin pätkä, jossa kamera heilahteli hallitsemattomasti kuvaten milloin mitäkin. Joka tapauksessa yhtenä hetkenä hän vielä seisoi katamariinin keulassa Salli toisessa kainalossaan, reppu toisessa. Toisessa otoksessa taivas ja vesi muuttivat paikkaa, järvivesi tunki suuhun, jostain kauempaa kuului Leahin huuto, aalloista pilkahti jotain oranssia: Sallin ponnekkaasti eteenpäin pinnistelevä hahmo. Kolmantena välähdyksenä hän kompuroi yskien kivikossa, ajatellen irrallisesti kuinka tyhmää oli ollut huolehtia yhdestä repusta. Kuitenkaan sormet eivät suostuneet irrottamaan otettaan siihen liitetystä köydestä.

Seuraavat minuutit kestivät ikuisuuden. Hilla makasi mahallaan kivenlohkareen takana, siihen painautuneena, pää käsien alla ja reppu vatsansa alla. Ympärillä vinkui, rasahteli ja kilahteli. Päässä pyöri suunnaton huoli Jacobista sekä Leahista, Salli-koirasta puhumattakaan. Rannan lähestyessä häntä oli vannotettu keskittymään turvaan pääsyynsä, Leah ja Jacob pärjäisivät kyllä.
Helvetti on irti, Hilla ajatteli, tältä sellaisen täytyy tuntua. Tämä ei lopu ikinä, me kuolemme tänne kaikki.
Kunnes äkkiä jäljelle jäi pelkkä epätodellinen, täydellinen hiljaisuus.

Hilla ravisteli päätään varmistaakseen kuulonsa toimivan. Huojennuksekseen hän erotti yhä askeltensa rahinan hiekalla, jostain kauempaa Sallin raivokkaan haukun. Mustanharmaasta kivikosta pilkahti ensin vilahdus koiran pelastusliivien oranssia, sen vierestä Leahin turkoosinsinisen tuulitakin hiha. Kaikki tuntui kulkevan hidastetun filmin nopeutta yhä, jalat kieltäytyivät liikkumasta riittävän nopeasti. Todellisuudessa matka kuitenkin kesti varmaan vain muutaman kymmenen sekuntia. Myös Jacob ja Leah olivat suojautuneet syöksyvirtausta kivikkoon, muutaman metrin ylemmäs rinteeseen. Helpotus veti Hillan ihan veteläksi, pudotti polvilleen.
Ja sitten, sitten heidän ylleen putosi kohisten sateen raskas, rummuttava vaippa voimalla, joka huuhtoi melkein sanatkin suoraan huulilta.

-Meidän täytyy päästä suojaan!  Hilla huusi. Leah puisti päätään silmät täynnä hätää.

-Jacob loukkasi jalkansa eikä pysty kävelemään!

Yhdessä he tarttuivat tuskasta ähisevää Jacobia kainaloista. Hillan katse haravoi epätoivoisesti rantaa ylemmäs. Syöksyvirtaus oli tehnyt pahaa jälkeä, loivasti kohoavassa rinteessä lojui kaatuneita puita sikinsokin. Hitaasti hoippuen kolmikko suuntasi kohti reunimmaista, suurta kuusta pystyyn nousseine juurakoineen. Sen kauemmas olisi turha edes yrittää.

Käymättä selittelemään pikaisesti syntynyttä suunnitelmaansa Hilla tunki paksun rungon ja juurakon väliin vetäen Jacobin sekä Leahin perässään. Tiheät oksat pitäisivät ainakin osan sadetta poissa, juurakon nostaman rungon alle mahtuisi istumaan. Vesikin näytti valuvan sopivasti toisaalle. Ripein ottein Hilla tempoi repun auki. Voi kuinka häntä olikaan naurattanut Jannen ylihuolehtivaisuus sitä pakatessa. Vaan eipä naurattanut enää. Janne oli ollut täsmälleen oikeassa muistuttaessaan moneen kertaan, ettei Ilvesvaaralla saanut lähteä korpeen varautumatta kaikkeen mahdolliseen. Kännykät eivät ottaneet signaalia kunnolla, pelastajia saattaisi joutua odottamaan vaikka kuinka kauan niin laajalla ja vaikeakulkuisella alueella.

Jäämättä empimään yhtään Hilla kietoi Juholan miesten avaruuslakanaksi kutsuman foliopeiton tiukasti Leahin sekä Jacobin ympärille. Se estäisi heitä kylmettymästä. Hyvä. Mitä muuta? Pari proteiinipatukkaa, ja pillimehu verensokerin säilyttämiseksi. Toisen pillimehun ja yhden patukan Hilla jätti reppuun. Hätäisesti hän kuljetti sormeaan muovitetulla maastokartalla. Tuossa! Tämän täytyi olla Noidanniemi, joten tuon metsän takaa löytyisi tie. Pienistä mustista neliöistä ei tiennyt olivatko ne asuttuja taloja vaiko muita rakennuksia, mutta tie saisi riittää alkuun.

-Me selviämme tästä kyllä, minä haen apua,  hän totesi yrittäen pitää äänensä vakaana. Uskottavana. Leah tyytyi nyökkäämään.

Kompassista suuntaa ottaen Hilla sukelsi sateen sekaan. Kaatuneiden puiden takia alkumatka piti kiertää rantaa pitkin. Sen jälkeen kulku muuttui helpommaksi: leveän puron reunapusikot olivat säästyneet myrskyn tuhoilta paremmin, ja veden rajassa kiemurteli riistan tallaama polun tapainen. Karkeasti arvioiden matkaa tulisi reilut 4 kilometriä lähimpään kartan osoittamaan mustaan neliöön. Varmistaakseen, ettei vahingossa kiertäisi kuitenkin takaisin omille jäljilleen, Hilla pysähtyi aina polun haarautuessa tai hukkuessa kokonaan kietaisemaan jätepussirullasta repäistyn pätkän merkiksi oksistoon. Erkki-eno oli opettanut sen hänelle heti ensimmäisinä viikkoina Ilvesvaaralla, suolla karpalossa. Marjojen perässä pyöriessään menetti herkästi suuntavaistonsa, unohti mistä kohden metsää oli aukealle puikahtanut. Värillisten muovisuikaleiden varassa osasi takaisin.

 

Salli ei tuntunut tarvitsevan moisia varmistuksia. Se kipitti eteenpäin pää päättäväisesti pystyssä, silloin tällöin hetkeksi paikoilleen jähmettyen höristeli korviaan. Koira oli kieltäytynyt jäämästä Leahin ja Jacobin luo, ja tavallaan Hilla oli asiasta iloinen. Tuntui paljon paremmalta kun ei tarvinnut rämpiä ties mitä eläimiä kuhisevassa, sateesta hämärässä metsässä yksin. Samassa Salli vilkaisi ylös haukahtaen pienesti, kuin kannustaakseen jaksamaan vielä vähän.
Minä hätäännyn sitten vasta, kun ollaan löydetty pois täältä, Hilla toisti itselleen. En nyt, enkä minuutin päästä. Minä lupasin, että me selviämme, että sen lupauksen minä pidän. Vaatii se kuinka paljon tahansa.

Reilun neljän kilometrin matkaan meni liki kaksi tuntia, mutta lopulta tie oli siinä. Putkahti esiin pusikosta arvaamattomasti, melkein kaataen hänet naamalleen ojaan. Huohottaen Hilla kumartui rapsuttamaan Sallia. Kädet vapisivat, mehutetran pillin muovi ei tahtonut revetä. Parin suullisen jälkeen olo alkoi tasaantua. Nyt piti enää päättää oikealle, vaiko vasemmalle. Ahaa, Sallin mielestä siis vasemmalle. No, ainakin kapea soratie vaikutti ajetulta, lisäksi se kohosi ylämäkeen: hyvällä onnella riittävän korkealle kännykän signaalin tavoittaa lähin masto. Sadekin oli jossain välissä muuttunut  liki olemattomaksi tihkuksi.

Oi miten hyvältä tasainen hiekka tuntuikaan tossujen alla! Hiljalleen Hilla alkoi tajuta selkää pitkin valuvan hien, kuumottavat kasvonsa ja haalean harmaaksi kirkastuneen, enää repalaisten pilvien peittämän taivaan. Yritti taas vapisuttaa. Ollakseen ajattelematta kuinka kauan lisää pitäisi pystyä kävelemään Hilla kaivoi kännykän esiin, ja pyörähteli kätensä mahdollisimman ylös nostaen ympäri.

-Ei täällä tuollaiset toimi.

Kirkaisten HIlla pudotti puhelimen. Maailma pimeni.

Mies ehti kaapata kiinni kaatuvasta Hillasta viime hetkellä. Rinnasta kohosi tuskastunut ähkäisy. Mitä helvettiä tässä nyt oikein tapahtuu, hän mietti tuijottaen otsa rypyssä käsivarsillaan retkottavaa tyttöä. Jep, hengitti se normaalisti. Painoi tuskin montaakaan kymmentä kiloa, kevyt sillä tavalla sylissä pidellä. Oli varmaan vain pyörtynyt, mutta miksi? Ja miksi kukaan rämpisi Mustanojan notkelman suunnalta juuri tänne? Vieläpä tuollainen pieni, räksyttävä koira mukanaan?
Kysymyksiä, kysymyksiä. Eikä yhtään vastausta. No, tähän nyt kuitenkaan ei voinut asioita jäädä ihmettelemään, mies totesi ympärilleen vilkuilleen. Pois piti päästä äkkiä.
Koira tuntui arvostavan päätöstä, tai ainakin älysi vaieta. Pää terhakasti pystyssä se kipitti miehen pitkien, harppovien askelten tahdissa eteenpäin soratietä. Matkan kääntyessä villinä rehottavan heinikon sekaan eläin käänteli kuitenkin päätään vielä molempiin suuntiin katse tarkkaavaisena tietä mittaillen. Todettuaan, ettei ketään näkynyt, se sukelsi kasvustoon tallaantuvalle uralle Hillaa kantavan miehen perässä.

 

Pusikon takana pilkistelevän mökin matalakattoisessa kammarissa seisova vanha, pikkuruinen mummo löi käsiä yhteen ääni kimeäksi kohoten.

-Sus siunakkoon, ookko sinä poika ihan järkeä vailla, vai tyystin hulluksi tullu! Mitä sinä tuommoista tänne tuot? Kaappasikko sinä sen ny naisenkipeyttäs? Jestas, minä sentään tienny sinun noin yksinäisyyttäs kärsivän, että pakolla pitää morssian ottaa! Poliisiko tässä ny kohta tulee ja vie?

Mummon suureen ääneen suorittama päivittely jatkui Oton käväistessä keittiöstä vettä. Varovasti hän istahti kammarin sohvalle tytön viereen, asetteli hentoisen kapean niskan suureen kouraansa ja nosti päätä. Pyyhki kasvot märällä pyyhkeellä, tarjosi juomapulloa huulille. Luomet alkoivat väristä lupaavasti. Sitten tyttö aukaisi silmänsä.

Ja kirkaisi taas. Kilpaa Mummon kanssa.

-Nyt ei mun syrämmein enää lyö, kuolema on mun vienny! Aaveita antaa nähräksein! Eedla on tuonpuoleisesta takas tullut!

-Ei perkele, nyt olkaa hiljaa, molemmat!  Otto karjaisi saaden molemmat naiset napsauttamaan suunsa kerrasta kiinni.  -Jos aloitettais ihan siitä, että mitä sinä siellä Mustanojalla rämmit?

Tuntia myöhemmin Hilla kyyhötti ruudullisen vahakankaan peittämän keittiönpöydän ääressä. Joi kahvia, ja ”kastoi sekaan”, kuten mummo käski. Rinnasta yritti kohota hysteerinen hihitys. Helpotuksesta varmaan, kun tiesi pelastajien olevan jo matkalla Isoa Jänöä pitkin Noidanniemeen Leahia ja Jacobia hakemaan. Ottokin oli moneen kertaan pahoitellut aiheuttamaansa pelästystä.

-Vaan hitostako minä arvasin, että siellä joku vieras kulkee,  mies oli naurahtanut.  –Täällä ne jo on tottuneet meidän värikuulasotiin. Tai siis siihenkin, kuinka saatetaan pöllähtää metsästä pientareelle maastopuvussa kuin pahimmat rambot, naama sotkettuna ja ase tanassa…

Otto oli oikeastaan aika söpö sillä lailla alta kulmiensa katsoessaan, vinosti virnistäessään. Hetken vilahti mielessä hätä. Entä jos hän olikin tekemässä virhettä sitoutuessaan näin nuorena Janneen? Mitä jos hänelle kävisi kuin Eedlalle muinoin? Äidinäidinäitihän oli aiheuttanut kauhean kohun kylällä kadotessaan, ykskaks vieraan miehen matkaan. Ja jos taas Oton Mummoa uskominen oli, Hilla muistutti nuorta Eedlaa ihan pelottavan paljon ulkonäöltään. Semmosia silmiä täällä ikinä ennen eikä jälkeen nähty ole, vanhus huokaili entisiä aikoja ääneen kertaillen.

Hilla nojasi leukaa kämmeneen, tuijotti ajatuksissaan ulos kesän vehreyteen. Muisteli isomummonsa Eedlan kertomusta siitä kaukaisesta kesäisestä yöstä, jolloin koko maailma pyörähti ympäri katseen kohdatessa toisen. Kuvitteli, kuinka Eedla tarttui Sebastianin ojennettuun käteen, astui tämän veneeseen, ja järven päällä leijaileva usva peitti kaiken entisen alleen. Uudesta aamusta alkoi ei vain uusi päivä, vaan kokonaan uusi elämä.
Se oli ihan kuin elokuvan loppukohtaus. Sydäntä pakahduttavan ihanan haikea, romanttisista romanttisin.

 

Nyt piti kuitenkin keskittyä ihan omasta elämästä kertovaan tarinaan. Sen seuraavaan lukuun. Tai vähintään sivuun. Hajamielisesti Hilla kumartui rapsuttamaan Sallia korvan takaa. Kehui urheaksi koiraksi, ylisti sankarikseen. Kohta Otto palaisi ulkosaunalta pesulta, vaatteet vaihtaneena, ja auton avaimia kilisytellen. Hän puolestaan palaisi Juholaan, takaisin sinne mihin kuului.

Otto yritti ottaa rennosti. Heitteli huolettomia huomioita ohi vilahtelevista paikoista, naureskeli mummonsa reaktioita. Mitä tahansa, millä umpimielisenä eteenpäin tuijottava Hilla pysyisi ajattelematta kaiken aikaa vasta vähän aiemmin kokemaansa. Tyttö oli killunut jälkishokin jyrkänteen reunalla moneen otteeseen, kyllä hän sen selvästi näki. Toipuminen veisi oman aikansa, mutta tuskinpa tapahtunut parantumattomia traumoja jättäisi. Kukaan ei kuollut, ei kadonnut, Jacob korkeintaan joutuisi viettämään kesän keppien varassa, kunhan pääsisi sairaalasta.

-Minä soitan sairaalaan,  Otto tokaisi vastoin päätöksiään.  -Ja sitten heti sinulle.

Hilla nyökkäsi, pienesti sekä hajamielisen oloisesti.

-Kiitos. Ajattelin kyllä just Eedlan katoamista, tiedäthän. Siis se järvellä ruumiin naaraaminen ja kaikki kauhu... Joskus minusta tuntuu, etten ymmärrä ihmisiä ollenkaan. Enkä tunne edes itseäni, saati niitä muita.

Otto nyökkäsi vuorostaan. Keskittyi tuijottamaan tietä, ettei vahingossakaan unohtuisi vain katselemaan Hillaa. Sen omituisen vangitsevan värisiä silmiä ja kulmikkaita kasvoja. Jonakin muuna hetkenä, jossakin muualla hän olisi enemmän kuin mielellään auttanut Hillaa löytämään vastauksia kysymyksiinsä.. Mutta ei tässä eikä nyt: Hilla kuului Juholaan. Piste.
Juholan kartanon pihaan kaartaessaan Otto ojensi sormensa puristamaan tytön kättä vielä hetkeksi. Vakuutteli kaiken olevan hyvin, ennen kuin nousi autosta avaamaan ovea taksikuskin tavoin.

Ensimmäisenä pihanurmelle pyrähti jalkatilassa matkustanut Salli päästäen käskevän haukahduksen. Seuraavaksi laskeutui leveitä kivirappuja itse Perintöprinssi, kuten Otto oli kuullut Ison Jänön puolella poikaa naureskellen kutsuttavan. Ja kas, eikö vain välähtänyt nuoren isännän kasvoilla selvää mustasukkaisuutta Hillan kurkottaessa pikaisesti halaamaan häntä kiitokseksi pelastamisestaan. Hah, no häntä Perintöprinssin kyllä oli turha tuolla tavalla mulkoilla. Pitäkööt ihan rauhassa pienen piimämainostyttönsä. Hänellä riitti murheita muutenkin, niitä ei tarvinnut lisää hankkia käymällä kilpasille Jannen kanssa.

Mustasukkaisuutta pohdittiin Jänönkäpäläjärven toisellakin rannalla, Lahtimaan torpassa. Erkki katseli alta kulmain, leukaansa hierustaen kassinsa tuvan lattialle tömäyttävää sisartaan. Eeva potkaisi nautinnollisesti huokaisten kenkänsä pois, ja lysähti istumaan sohvalle. Jestas sentään, mitähän se kuvitteli tuommoisilla piikkikoroilla täällä maalla tekevänsä.

-Siis minä en ymmärrä sitä Kaarinaa! Luuleeko se nainen, että minä kaikkien näiden vuosien jälkeen olen täällä vikittelemässä Johannesta? Ihan vain jonkun keskenkasvuisten kesäromanssin takia en saa nähdä edes tytärtäni, ennen kuin vierailusta on sovittu etukäteen? Ei saatana Erkki, et voi olla tosissasi!

-No niin sieltä ilmoitettiin,  Erkki mutisi vaivautuneena. Teki mieli kysyä minkä takia sisko oli ilmestynyt jo nyt, useampi päivä sovittua aiemmin. Juhannuksen aatonaatostahan he olivat vielä edellisellä viikolla puhuneet. Eeva tuntui aistivan veljensä ajatukset, ja selosti vuolaasti millainen hellehelvetti kaupungissa vallitsi. Liki kaikki, jotka eivät olleet kesälomalla, olivat joka tapauksessa jossain muualla kuin konttorilla. Niinpä Eevakin oli päättänyt ottaa niin sanotusti pitkät, ja lähteä maalle. Pääsisi sentään järveen koska tahtoi, tai pihalle varjoon riippumattoon.
Erkki kokosi itsensä. Pakkohan hänen olisi kertoa.

-Tässä on sellainenkin ongelma, että Mummo on herännyt virallisesti henkiin. Tai siis maisemissa. Asuu täällä nykyään. Sillä on tatuointisalonki ja kirpputori yhdellä vanhalla koululla, siinä kyläkaupalta eteenpäin. Me Äitienpäivänä poikettiin. Ajateltiin josko Hillan olis hyvä tietää, Eedlakin jo sen verran vanha, ettei koskaan tiedä milloin ei enää ehdi ja...

Eeva jähmettyi ensin täysin liikkumattomaksi, katse muuttui jotenkin oudosti lasittuneeksi. Sitten sisko kimposi pystyyn huutaen.

-Ei voi olla totta! Kaikkien näiden vuosien jälkeen ja juuri kun kaikki on vihdoin hyvin! Onko siellä se.... se....

Hiljaisuus tuntui kertovan Eevalle enemmän kuin mitkään sanat. Äkkiä sisko näytti lysähtävän tyhjiin rikkoutuneen ilmapallon tavoin. Sanat tulivat enää pelkkänä kuiskauksena.

-Älä nyt vain sano... Älä missään tapauksessa nyt Erkki sano, että ne molemmat on kutsuttu Hillan kihlajaisiin Juholaan juhannusaattona. Ei, tätä minä en enää kestä.


KIHLAJAISET

Juhannusaatto valkeni aurinkoisena, pulleat poutapilvet sinisellä taivaalla laiskasti seilaten. Erkki heräsi tapojensa mukaisesti varhain, kömpi alakertaan kahvin keittoon varoen kolistelemasta liikoja. Eeva nukkui kamarin suljetun oven takana. Sisko oli rauhoittunut saunassa ja järvessä käytyään. Eikä yhtään liian aikaisin, sillä eilen poiketessaan Hilla oli tehnyt selkoa epäonnisesta purjehdusretkestään Isolle Jänölle Baarmanneiden kanssa. Onneksi sillä tarinalla oli onnellinen loppu sentään. Leah oli jo kotona Sallin kanssa, Jacob pidettäisiin sairaalassa tarkkailtava. Syöksyvirtauksen voimasta kivikkoon iskeytymisen seurauksena kirjattiin potilaskertomukseen 5 murtunutta kylkiluuta ja nilkka, sekä pahasti ruhjoutunut lonkka. Alkuun oli kuulemma epäilty kallonkin saaneen pahemman sortin tällin, mutta se diagnoosi oli tarkentunut pelkäksi aivotärähdykseksi. Melkoinen lista sydänvaivoista kärsivälle, vanhemman puoleiselle miehelle joka tapauksessa. Ilman Hillan avun hakuun rämpimistä olisi voinut käydä huonommin.

Niinpä niin, siellä ne olivat laiturilla istuneet vierekkäin, äiti ja tytär. Puhuneet ties mitä pitkästä aikaa tavatessaan. Erkki ei ollut kysellyt, Eeva ei ollut kertonut. No, kunhan nyt kunnialla päästäisiin taas seuraavaan aamuun. Juholaan mentäisiin kello 15.00. Kihlajaiset aloitettaisiin ruokailulla salissa, sen jälkeen juotaisiin täytekakkukahvit. Vaihdettaisiin päälle jotain pikkuisen rennompaa, ja jatkettaisiin lavan rantaan katsomaan kokon sytyttämistä kuudelta. Pari tuntia kuluisi sujuvasti tuttuja tervehtiessä, kuulumisia vaihtaessa. Lapsiperheet häviäisivät hiljalleen kohti kotia, aikuiset maleksisivat lavalle odottelemaan orkesterin saapumista. Jotkut jättäisivät kokon väliin, tulisivat vasta saunottuaan.

-Kuulostaa oikein perisuomalaiselta, romanttiselta yöttömän yön juhlalta!  Tuula oli todennut.  -Aah, sitten kun vielä lämmitetään sauna kiihkeät tangot taivuteltuamme, ja pulahdetaan yöuinnille nakuna! Täydellistä!

Eevan läsnäolo ei saisi noin loistavia suunnitelmia pilata, Erkki mietti iltapäivällä kauluspaitaa napittaessaan. Kravatti sai jäädä kaappiin, joku tolkku. Ihan vain perhepiirissähän tässä kokoonnuttaisiin. Sitä Eevalle kyllä taisi olla turha muistuttaa. Sisko tälläsi itseään siihen malliin. Mielessä käväisi pakosta paljonko siinä oli mukana näyttämisen halua. Yhä vieläkin, kaikkien näiden vuosien jälkeen. Melkein teki mieli kysäistä viattomasti josko Eeva yhä haikaili kartanon emännän paikkaa, Kaarinasta huolimatta. Äh, tuskinpa sentään. Eevahan mennä porskutti uraputkessa kaupungissa, suuren maailman leidinä tekokynsiensä kärkiä myöten. Mutta ensirakkaus... hämyiset kesäyöt Juholan kartanon ja Lahtimaan torpan välisissä metsissä muinoin... Kukapa sellaista toisaalta koskaan unohtikaan.

Kaarlo pysäköi autonsa Juholan pihaan ristiriitaisissa tunnelmissa. Kutsu Hillan ja Jannen kihlaisiin oli tullut niin sanotusti suoraan puun takaa. Käsittämättömänä hän sitä piti kyllä vieläkin, vaikka Erkki kuinka oli selventänyt syytä.

-Sehän olis tavallaan Lepistön tuoli, mutta sinähän siellä torpassa nyt asut, niin ajateltiin josko täyttäisit sen paikan. Jos elämä toisella tavalla kortit jakoi, Lepistö saattaisi isännöidä kartanoa tänäkin päivänä. Vaan kun sota vei heti alkumetreillä vanhemman pojan, Johanneksen isän veljen, niin yksin jäi perillistä odottamaan vasta kihlattu morsian. Taisi olla semmoinen jäähyväislahja, tiedäthän... Joka tapauksessa morsian, Lepistön isoäiti, sitten sai kartanon maista torpan asuttavakseen, ja rengin avuksi. Siitäkin tietysti puhuttiin, mutta mistäpä täällä nyt ei kautta aikain juoruja ole syntynyt...

Ähkäisten Kaarlo kampesi ulos Pajerosta, sekä samaa vauhtia sisälle saakka, ettei katumaan olisi ehtinyt käydä. Sisuksissa käänsi kipeästi heti salin ovensuussa, Eedlan katseen tavoittaessa. Siinä se seisoi, toisella puolellaan Hilla, toisella Hillan äiti varmaan. Katsoi suoraan kohti silmät syvinä kuin metsälähde, veti puoleensa magneetin tavoin. Ei näyttänyt päivääkään liian vanhalta, ainoastaan henkeä salpaavan kauniilta pitkähelmaisessa, värejä läikehtivässä mekossaan, pienet jalat kultasandaaleissa.

Vielä viiltävämmin kaipuu, ja suuri suru viilsi Kaarloa hänen havaitessaan syrjemmällä sohvan päällä retkottavan pitkätukkahampuusin. Sen sarvikypärässä invamopolla kaupalta kaahailleen Samuelin. Vähän lohdutti huomata kuinka synkeitä katseita Hillan äitikin äijänkuvatukseen loi.

Istuttiin pöytään, hän kohteliaasti auttoi tuolin Eevan alle, istahti itse vastapäätä. Tasaparit, tietty. Kaarinan pidoissa kaiken piti olla täydellistä. Kristallit kimalsivat, hopeat kiilsivät, parhaiden porsliinien kultareunat loistivat. Juhola seistä pönötti pöydän päässä puhetta kihlaparille pitämässä, kasvoilla parista pohjustusryypystä kertova punoitus. Ja kas, eikö vain tuon tuosta tupannut Eevan kaihoisa katse lipsahtamaan Johanneksen suuntaan. Olisi naurattanut koko sekalainen seurakunta, ellei olisi itsekin löytänyt itsensä Eedlaa vilkuilemasta. Toden totta, sinä päivänä Juholan salissa istui kauniita naisia monta sukupolvea!

Kahvia ennen Janne pujotti juhlallisesti suvun perintösormuksen Hillan vasempaan nimettömään. Hilla pirautti pari tilanteeseen kuuluvaa kyyneltä, taisi Eevakin pyyhkäistä poskeaan. Juhola kävi entistä punakammaksi saatuaan konjakkilasin kouraansa. Kaarlo ehti jo ajatella, että kyllä tästä selvittäisiin, kun siihen saakka melko vaitonaisena, lasi tiukasti aina täytettynä pysytelleen Samuelin kielenkannat irtosivat viinan voimasta. Leveästi virnuillen kuvatus kehtasi harppoa Eevan eteen kädet levällään, iskeytyi melkein iholle kiinni.

-No niin sinä, ah jumalaisen lumoava nainen! Eeva, morsiamen ja kaikkien naisten kantaäiti! Annahan kunnon halaus Samu-enolle pitkästä aikaa!

Saliin laskeutui hiljaisuus. Niin rikkomattoman täydellinen, että Kaarlo pelkäsi villiin laukkaan lähteneen sydämensä lyöntien kuuluvan äänekkäästi kuin kaappikellon lyönnit. Eno, se äijä oli sanonut olevansa Eevan eno! Äkkiä hänen oli aivan pakko tavoittaa Eedlan katse. Nähdä omin silmin niissä silmissä välähtävä surun ja jonkin muun, täysin tulkitsemattoman, sekainen häivähdys - sekä siron leuan nousevan ensin ylpeästi pystyyn, sitten laskevan terävästi pieneen, päättäväiseen nyökkäykseen.
Samuel pyörähti ympäri otteestaan livistävän Eevan perässä, ja jäi tuijottamaan haastavasti paikoilleen jähmettynyttä juhlaväkeä.

-No mitä? Älkää nyt helvetti sanoko, ettei siitä saa puhua vieläkään! Mikä salaisuus se on, jota ei voi oman perheen kesken jakaa? Äitikullan rikos on sitä paitsi takuulla jo vanhentunut, jos lapsen synnyttämistä, ja sen adoptioon antamista ylipäätään voi rikoksena edes pitää. Voittohan pelkästään kihlasi Eedlan, joten eipä silläkään olisi mitään vaateita voinut olla koskaan minun suhteeni. Ja hei, muistakaa nyt ihmiset mitä vuosikymmentä elettiin! Minä sain ihan saamarin loistavan, fantastisen lapsuuden Sebastianin siskon perheessä! Yhtään valehtelematta! Vaikka siitäkään ei koskaan puhuta, niin jos äiti antaisi, voisin elättää meidät molemmat leveästi seuraavat sata vuotta.

Hiljaisuus muuttui, jos mahdollista, vielä täydellisemmäksi. Kaarlo kuuli vieressä seisovan Tuulan, Erkin tyttöystävän, vetävän henkeään, Erkin pidättelevän omaansa. Tuntui, kuin olisi seisottu juuri ennen ukkosta olevassa, painostavassa tyhjiössä: odotettu paikoilleen jähmettyneinä ensimmäistä jyrähdystä peläten salaman iskevän.

Kaappikellon raksutus pysyi ainoana äänenä huoneessa, ja kertoi ajan kaiken aikaa kuluvan, vaikka ihmiset pysyivät liikkumattomina kuin valokuvaan pysäytetyt. Kaarlo ajatteli irrallisesti, että tämmöistä varmaan tarkoitettiin kirjoissa, joissa kuvailtiin tunnelman tiivistyneen veitsellä leikattavan tiheäksi.
Ensimmäisenä toipui yllättävää kyllä Hilla. Kilauttaen lusikalla kahvikupin reunaa se nykäisi leukaansa pystyyn täsmälleen yhtä terävästi mitä isomummonsa Eedla vähää aiemmin.

-Jaaha, ja oliko jollakin muullakin vielä sydämellään jotain? Haluaako joku muukin avautua salaisuuksistaan? Ellei, niin voitaisiin siirtyä juomaan kahvit.

Kaarlolta pääsi pieni tahaton, mutta ihaileva naurahdus. Totisesti, ei epäilystäkään keneltä tyttö oli topakan luonteensa perinyt. Oli se, oli... Melkoinen. Erkki hänen takanaan yskähti, ravisti itseään kuin hypnoosista herätetty. Ehdotti tekoreippaasti takaisin pöytään siirtymistä. Muutkin alkoivat liikahdella. Kunnes taas pysähtyivät melkein kesken askeleen.

-Niin tuota, kun nyt tuli puheeksi...

Kaikkien päät kääntyivät salamana kohti Villeä, Juholan vävykokelaaksi tituleerattua Kaisa-tyttären poikaystävää. Kaisan poskille helähti puna.

-Niin tuota, meidän piti kyllä kertoa heti ensviikolla. Ajateltiin antaa Hillan ja Jannen kihlajaisten olla ensin, mutta siis... Ollaan ajateltu Kaisan kanssa mennä naimisiin syksymmällä. Minä silleen vanhanaikaisesti halusin pyytää kättä ja kaikkea, mutta tuota kun...

-Mutta kun minä odotan vauvaa, niin ei haluttais mitään suurta,  Kaisa jatkoi takeltelevan poikaystävänsä selvitystä.

Villen ja Kaisan ilmoitusta seurasi armoton hälinä. Samuelin tokaisu unohtui. Itsekseen huokaisten Kaarlo koukkasi täytekakkunsa, joi kahvinsa ja hilautui vaivihkaa kuistille henkeä vetämään. Erkillä vaikutti olevan samansuuntaiset ajatukset. Heitettiin pari vitsin tynkää iloisen perhejuhlan tuplaantumisesta, tiedossa olevista syyshäistä. Sitten Erkki vakavoitui.

-Siitä Samuelista... Jos et kauheasti kylillä huutelis... Vaikka tuskinpa sinä semmoista. Et ole sen sorttinen mies. Minä sillä vaan, että ollaan pidetty pienessä piirissä ihan syystä. Kattos kun se Sebastian nyt oli mikä oli, levoton sielu. Isänsä mielestä liian levoton perilliseksi, eikä niitä siskonsa lisäksi muita ollutkaan, eli Samuelhan se ainoaksi jäljelle jäi. Koko paska niin sanotusti rysähti sen niskaan. Onneksi on eri sukunimellä, saa jotain rauhaa.

Kaarlo ynähti kuinka rahaa nyt harvemmin paskaksi sanottiin, tai huonona asiana pidettiin. Yritti teeskennellä välinpitämätöntä, vaikka himosi kiihkeästi kuulla lisää. Erkki selosti vuolaasti, arvaamatta.

-Vanhan Söderholmin testamentin mukaan Samuelin mahdolliset lapset jakavat omasta osastaan vuorostaan Eedlan mahdolliselle, nuorimmalle jälkeläiselle eli tällä hetkellä Hillalle määrätyn prosenttiosuuden. Jos Samuelille ei tule lapsia, potti rysähtää kokonaisena. Eihän ne nyt mitään Herlinejä ole, mutta kun luettelen pari firmaa, niin ymmärrät miksi Eedla haluaa pitää Samuelin piilossa. Täällä maalla saa elää rennosti, ottaa vähän lomaa bisneksistä ja pikkutakkipalavereista.

Erkin luetellessa niitä "paria" firmaa Kaarlon olisi voinut pyyhkäistä kumoon höyhenellä. Ei helvetti, olisikohan hänkään tahtonut tuommoisia omaisuuksia julkistaa Ilvesvaaran maisemissa? Tai ylipäätään missään?

Juhannuskokon liekkeihin tuijotellessaan Kaarlo ajatteli taas Eedlaa. Omia, entistä olemattomampia mahdollisuuksiaan. Nyt piti paaduttaa itsensä, jäädyttää tunteensa, ja mennä järjellä. Se päätös vahvistui tanssilavalla Natalian kukkamekon heilahtaessa näkökentässä. Hänestä tulisi isä. Siinä oli kylliksi tähtäintä. Ehkä he siinä vanhemmuutta jakaessaan vielä Natalian kanssa lähentyisivät uudelleen, perustaisivat ihan perheen. Rakkaus kasvaisi ajan myötä. Tai olisi ainakin tasaisen rauhallista, arkista.

Pertti ja Peräpusikon pojat veteli orkesterikorokkeella soittimistaan ikivihreitä. Pari nuottia saattoi sieltä sun täältä heittää, mutta kukaan tuskin välitti. Tangon kajahtaessa Kaarlo nykäisi ryhtiä suoremmaksi, ja harppoi pokkaamaan naistenrivistä Natalian. Siellä se seisoskeli melkein nurkassa, kuiskutteli kihertäen aivan oudon oloisen naisen kanssa. Kaarlon puolihuolimattomasti tiedustellessa Natalia kuittasi asian vanhalla ystävällä entisestä elämästä. Larissakin itärajan takaa kotoisin kuten hän, Suomessa jo kauan asunut terveyskeskuslääkäri.
Siihen Kaarlon olisi ollut tyytyminen sekä uskominen, ellei tullut poikettua lavan takana. Siellä ikiaikaisella miesten piilopullolla. Pelkkä pieni suullinen paljasti, ettei Hämäläisen tuotantolaitoksen palo ollut kuntaa kuivattanut. Pontikan mausta ei voinut erehtyä.

Joka tapauksessa aidanviertä takaisin kiertäessään hän erotti hämyn keskeltä tutun kukkamekon, ja toisenkin. Kas kas, Natalian ja Larissan ystävyyshän näyttikin olevan todella lämmintä, ellei suorastaan polttavaa.
No, se kyllä selitti täysin, miksei Natalian ja hänen suhteesta alun jälkeen alkanut kehittyä mitään suurempaa. Natalian sydän taisi kuulua Larissalle. Hänen sydämensä taas...

Kotkan ruusun haikeat sävelet yössä kiirien Kaarlo lampsi vähin äänin parkkipaikalle. Napsautti Pajeron ovet auki, ja istui hetken tuulilasia tuijotellen. Kai se pitäisi puheeksi ottaa. Aikanaan. Vakuutella Natalialle, ettei mitään hätää. Kyllähän perheitä saattoi nykyaikana olla kaikenlaisia. Lapselle tärkeintä, kunhan rakastavia, välittäviä ja huolta pitäviä aikuisia piisaisi ympärillä. Juholan salin iltapäivän paljastusten jälkeen oikein mikään ei jaksanut kauheasti hetkauttaa. Taisivat sitä paitsi olla paikkakunnalla tottuneet kaikenmoisiin skandaaleihin vuosikymmenten mittaan, tuskinpa tämäkään maailmaa kaataisi.

Tyynin mielin Kaarlo ajeli kohti kotia. Pohti lämmittäisikö pikkuisen saunaa, vai istuisiko vain rappusilla ottamassa siivut juhlajuomaksi varatusta konjakkipullosta. Jos katseli siinä aamun tuloa kaikessa rauhassa, nauttisi hiljaisuudesta. Tai voisihan sitä auringon noustessa veneen... Mutta mitä ihmettä, mitä tuolla pellon laidalla oikein tapahtui?

Jalka iskeytyi kaasulta jarrulle. Pajero pysähtyi täsmälleen soratien varteen parkkeeratun sivuvaunu-Uralin taakse. 
Hetken Kaarlo pelkästään seisoi siinä, kuunteli jäähtyvän moottorin vaimeaa naksahtelua. Katseli heinäpellossa aaltoilevan usvan  keinuttamaa hahmoa. Mikään ei ollut enää epäselvää, eikä keskeneräistä. Hän tiesi tarkalleen.
Eedla odotti keskellä ketoa. Ottamatta askeltakaan vastaan.

-Minä kerään kukkia. Tiedäthän: jos laittaa tyynynsä alle juhannusyönä seitsämän eri kukkaa, näkee unessa tulevan puolisonsa.

Kaarlo hyrähti nauruun. Harppasi vielä viimeisen heidät erottavan askeleen, ja käymättä lupia kyselemään nakkasi Eedlan olkapäälleen.

-Turhaa vaivaa. Sinä kuulut minulle.

Lavalla alkoi illan viimeinen puolituntinen. Otto tönäisi itsensä irti pylväästä, johon nojaillen oli laiskasti seurannut muiden menoa. Nyt tai ei koskaan.
Tyynen rauhallinen seisahtuminen, kohtelias nyökkäys ensin leukapieliään kiristelevälle Jannelle, ja sitten, paria astetta tiukempi kumarrus Hillalle. Talutus parketille, napakka ote, ja pyörähdyksellä muiden mukaan. Ei ehkä kovin fiksua Juholan perintöprinssin selvä mustasukkaisuus huomioon ottaen, mutta minkäs teit. Siinä tytössä nyt vain sattui olemaan jotain kiehtovaa. Ja jos parista valssista syntyisi nuorenparin kesken riita, niin parempi heti selvitellä sekin puoli parisuhteen pelisäännöistä.

Siis hyöritä, pyöritä pellavapäätä... ne yöt ovat lyhyet, kuluvat kohta... mutt pellavapäätä et omaksi saa..
Otto tyytyi hyräilemään valssin sanoja Hillan päälakeen. Puheille oli oma aikansa, tunnelman mukana menemiselle omansa. Saateltuaan tytön takaisin synkeänä odottavan Jannen viereen, ja kiitettyään kohteliaasti hän kääntyi luovimaan ulos lavalta. Ajoitus, siitä kaikessa onnistumisessa oli kyse. Sitä paitsi jos huhut pitivät paikkansa, aikaa riittäisi kyllä riittämiin tulevaisuudessa vaikka mihin. Mahdottomalta vielä pari päivää takaperin vaikuttanut elämän muutos tuntui juuri nyt täsmälleen siltä, mitä hän äkkiä tajusi kiihkeästi haluavansa.

Hillan äiti sen sijaan tuntui halunneen muutaman ryypyn liikaa. Nilkat korkokenkien yläpuolella lonksuivat vaarallisen näköisesti. Päätös syntyi jo ennen ajatuksen kokonaiseksi hahmottumista, heti naisen kohottaessa nälkäisen, hivenen harittavan katseensa. No hitto, miks ei, Otto naurahti itsekseen tarttuessaan horjahtavaa daamia lantiosta. Varmaan jo nelikymppinen vähintään, mutta hemmetin hyvin säilynyt ikäisekseen. Sen verran kaukaakin, ettei tarvinnut pelätä sen jäävän jälkeenpäin roikkumaan.

-Jaaha, rouva taitaa kaivata kyytiä. Mitäs jos minä herrasmiehenä huolehtisin, että pääset turvallisesti sänkyyn? Onko tuollainen kaupunkilaistyttö nukkunut koskaan kunnon maalaisaitassa? Ei vai? Se asia täytyy kyllä korjata.

 

Erkki havahtui Eedlan katoamiseen vasta väen valuessa hiljentyneeltä lavalta ulos. Kaarloakaan ei näkynyt, Juholat tunkivat parhaillaan tilataksiin kaikki, koko perhe kihlapari mukaan lukien. Vaan mikäpä tässä, kesäinen yö parhaimmillaan, ei kiirettä mihinkään.

-Joudetaan me kävelläkin,  hän naurahti puristaen Tuulan kainaloonsa.  -Jos meinaan tämmöinen äijänköriläs pääsis saatille noin kaunista neitoa.

Tuula kihersi, painautui hieman tiukemmin liki suunnaten kohti parkkipaikan sivulta kuusimetsään sukeltavaa polkua. Saataisiinpa olla vielä kahdestaan, varomatta Lahtimaan torpan peräkammarissa varmaan jo nukkuvaa Eevaa.

Juhannus kääntyi kohti aamua. Usva leijaili hiljentyneen peltomaiseman yllä, yksinäinen vanha korppi kurkotti kaulaansa kuusen oksien kätköistä, kallisti päätään kuin kuunnellen. Jossain nauroi nainen, heleää, onnellista naurua. Ihmiset... Kuka niitä ymmärsi.