ERKKI-ENON EKOLOGISET OPETUKSET – ILVESVAARA-SARJAN 1. OSA

-Sinun on nyt autettava minua, Erkki! Maksaa mitä maksaa, niin Hildalle on saatava järki takaisin päähän!

Eevan ääni värisi kireyttään. Erkki saattoi niin sanotusti sielunsa silmin nähdä kuinka sisko istui ison, kiiltävän työpöytänsä takana ryhti normaaliakin suorempana, selkäranka silkkana rautakankena. Moitteettoman rypyttömässä jakkupuvussa, jokainen hius paikoilleen huolellisesti lakattuna. Kärsimättömästi odottamassa puhelun nopeaa loppumista, koska Erittäin Tärkeät Asiat odottivat jo. Erittäin Tärkeiden Ihmisten aikataulut oli hiottu minuutin tarkkuudella toimiviksi, ja tämmöiset yksityisasioiden selvimiset sotkivat ne ikävästi.

-No, jos minä yritän,  hän huokaisi.  -Pistä tyttö huomisaamuna junaan, ja tulkoot sitten loppumatkan bussilla, kun kerran meinaat niin. Vaikka olisin minä sen hakenutkin, tämmöiset ajatkin.

-Etkä hae! Käyttäköön nyt niitä julkisia kulkuneuvoja, joiden puolesta aina saarnaa. Teet juuri niinkuin minä sanon, et anna yhtään periksi etkä sääli sekuntiakaan. Hilda saa sitä mitä tilasi, maapallon pelastavaa ekologista elämää. Kun ei kerran koulu maistu eikä töihin meno, niin pakkohan tässä on ottaa järeät aseet käyttöön.

Erkki huokaisi uudestaan, hieraisi sängelle ajeltua päälakeaan. Laski kännykän pöydän reunalle, katsoi arvioiden ympärilleen pienessä tuvassa. Helvetin kiire tulisi, että saisi torpan sopivaan kuntoon, mutta Eeva pitäisi kyllä sanansa. Maksaisi kaiken, mitä tämä sirkus maksamaan tulisi. Nyt pitäisi vain keksiä, mistä aloittaa. Jos soittaisi Juholalle, se auttaisi mielellään. Naapurilta tuskin loppuisi ideatkaan ihan heti. Kunhan vähän funtsattaisiin, hyvä tästä tulisi.

 

Seuraavana päivänä, iltapäivän alkaessa jo hiljalleen hämärtää, paikallisliikenteen bussi pysähtyi jarrut vinkuen kylätien varteen. Erkki seurasi kallistumaan alkaneeseen maitolaituriin nojaillen, kuinka ovi avautui suhahtaen, päästi ulos surkean pienen, isoa kassia roikottavan tytönrääpäleen. Eeva oli tyttärensä totisesti tuntenut, kun käskenyt hänen haalia jotain maalle sopivia vaatteita kirpputorilta tai pelastusarmeijasta tai jostain: koleasta säästä huolimatta pillifarkkujen lahkeiden alta pilkistivät paljaat nilkat. Tossutkin ihan onnettomat kapineet kuraisille taipaleille.

No, sillä mennään, mitä saadaan, Erkki muistutti itseään tönäisten ruhonsa irti maitolaiturin seinästä. Hilda seisoi yhä paikallaan, aivan kuin uskomatta tilannetta todeksi. Pienillä kasvoilla uhmakas ilme, jonka läpikin näki epävarmuuden. Nyt pitäisi osata edetä varovasti. Kuukausi oli sen verran pitkä aika, ettei sitä riidoissa ja jatkuvassa taistelussa kukaan kestäisi. Ei ainakaan Erkki, joka omasta mielestään oli kyllä siihen ikään mennessä taistellut naisten kanssa enemmän kuin tarpeeksi.
Siskon takia piti kuitenkin tehdä uhrauksia, selvähän se. Hyvin tämä selvitettäisiin. Ravisteltaisiin Hildasta turhat ehohippihörhöilyt näyttämällä pikkuisen todellista ekologista elämää kaikessa karuudessaan. Kysyttäisiin sitten uudestaan joko maistuisi opintojen pariin palaaminen: semmoinen vähän enempi järkeä käyttäen maapallon tuholta pelastaminen.

Hilda pysytteli mykkänä koko kolmen kilometrin metsätaipaleen. Raahasi isoa kassiaankin valittamatta, suostumatta antamaan sitä enon kannettavaksi edes välillä. Sisua flikassa ainakin tuntui olevan, se oli hyvä. Sitä tarvittaisiin vielä. Moneen kertaan.

Torpan pihaan päästyä Erkki nosti luudan pois ulko-oven edestä, ja viittoi tytön edeltä sisään. Onneksi Juhola oli joutanut apuun koko edellisillaksi. Huonekaluissa oli ollut helvetinmoinen siirteleminen, että saatiin sähkörasiat niiden taakse piiloon. Kattolampuille ei minkä voinut, mutta Juholalta löytyi konsti siihenkin: pultattiin äkkiä rikkinäinen aurinkopaneeli räystään reunaan roikkumaan. Aina semmoisesta voisi väittää muutaman tuikun verran virtaa irtoavan. Erkkihän oli sanonut Hildaa pesunkestäväksi kaupunkilaistytöksi, eivät ne mitään tekniikasta ymmärtäneet, se oli varma. Onneksi maakaapelia ei nähnyt, pihapellon laidassa kulkevat, langoista tyhjät sähköpylväät maalaisivat kuvasta täysin uskottavan. Kunhan yläkerran kammarin oven munalukon pitäisi tiukasti säpissä, täydestä kaikki menisi.
Vaan monta taistelua jouduttaisiin vielä ennen voitonparaatia käymään, se oli ainakin varmaa.

Ensimmäinen yhteenotto tuli heti Erkin alkaessa viritellä hellaan tulta teeveden keittoa varten. Hilda oli vastahakoisesti suostunut vetämään jalkaansa tarjotut villasukat, vaan ei luopumaan muista pinttyneistä tavoistaan kuin paljaista jaloista. Kännykän nähdessään hänen oli ihan pakko työntää pää ruokakomeroon, etsiskellä sieltä jotain vaikeasti löytyvää kätkeäkseen ilmeensä. Eikä hetkeäkään liian aikaisin! Hildasta irtosi vihdoin ääntäkin tytön tajutessa älypuhelimen pysyvän mykkänä.

-Mitä vittua, eikö täällä saatanan hevonkuusessa ole ees kenttää! Mä en kyllä jää tänne, en takuulla! Meen heti seuraavalla bussilla takasin himaan!

-Njaa joo,   Erkki mutisi pää yhä syvällä komerossa  -Minä en tommoisista tiedä, kentistä. Kun en käytä, noita tuommoisia. Meillä on naapurin kanssa LA-puhelimet. Vaikka kaiketi laittomia nekin nykyään lienee, vaan pelaa joka säällä. Olet nyt ihan rauhassa vaan, kattellaan sitten reilun viikon päästä mitenkä ne linja-autot kulkee. Mihinkään. Nääs puhuivat eilen kylällä, että jotain etäkoulua taas, niin ei kannata tyhjillään kuljetella.

Uskaltautuessaan vihdoin kääntymään huoneeseen päin Erkki näki Hildankin kääntyneen. Kapea selkä näytti entistä olemattomammalle, hennot hartiat lysähtäneiltä.  No, mistäpä tuo olisi osannut arvata enon voivan niin sujuvasti valehdella.  Ja niitä valheita, niitä tässä joutuisi latelemaan vielä monta ennen huomisaamuakin.
Hetken Erkki melkein toivoi olevansa töissä, pitkää viikonlopun yövuoroa. Vaan siitäkin piti muistaa olla puhumatta. Työstä.
Vanha vesipannu vihelsi kiehumisen merkiksi. Erkki mittasi posliinikannuun purkista kuivattuja vaapukan lehtiä, rippasi sekaan pari hyppysellistä mustaa teetä, ja nosti kannun pöytään tekeentymään. Kolisteli auki leivinuunin luukun, keinotteli käsien palamista varoen tarjolle karjalanpaistia, lanttukukkoa ja isot, kuoriltaan rypistyneet uuniperunat. Sitä vanhaa punaista, parempaa lajiketta. Vielä voirasia, kannu kotikaljaa, juustokimpale. Kyllä näillä nälkä lähtisi. Hildakin saisi vähän lihaa luittensa päälle lisää.

Hilda ei tuntunut olevan juttutuulella, joten Erkki heittäytyi tyhmäksi. Höpötteli omiaan kertoillen, kuinka karjalanpaistissa oli seassa oikein hirveä: kylän metsästysseuralla oli käynyt tuuri, heti ensimmäisenä jahtipäivänä kaatunut suuri sonni. Lanttukin ihan luomua, Juholan pellosta. Hilda pistäisi nyt vaan hunajaa teehen, lämpenisi pitkän reissun päälle mukavasti.

-Minä en syö lihaa. Etkö sinä tiedä, että maapallon pelastumisen kannalta kasvisyönti on ainoa todellinen vaihtoehto. Ja tämä tee on ihan omituisen makuista.

Erkki raapi päätään hämmentyneenä.  -Jaa, meinaatko, että tuolla metsässä vapaana juoksennellut ja luonnon antimia ruuakseen käyttänyt hirvi on elänyt niinkuin epäekologisen elämän? Että maapallolle olisi parempi, jos se kuolisi luonnollisen kuoleman päätyen muurahaisten sun muiden ötököiden suihin? Ja jos se tee sinusta maistuu oudolta, niin se taas johtuu vaan siitä, kuinka se ei oikeastaan ole teetä: siinä on tuolta mäestä kerättyä villivadelman lehteä kuivattuna. Teen rahtaaminen Suomeen vastaa minun mielikuvaani epäekologisesta toiminnasta. Samoin kuin omien pesien hunajaa kannattaa suosia sokeriruokosokeria enemmän.

Kymppiin osui. Hilda aukaisi suunsa kuin sanoakseen jotain, mutta napsautti sen sitten tiukasti kiinni. Loppu ateriointi sujui hiljaisuuden vallassa.
Ulkona alkoi muuttua hämärä pimeydeksi. Erkki napsautti valot päälle. Hilda alkoi vääntelehtiä penkillä vaivautuneena.

-Mun pitäis päästä vessaan sekä suihkuun. Onko se ovi tuolla eteisessä jossain?

Erkin piti taas kääntää hetkeksi kasvot seinään päin. Nyt mentäisiin taas miinakentälle.

-Jaa niin... Huussi on tuolla liiterin päädyssä. seuraat vaan sitä polkua, niin löydät. Ota tästä taskulamppu. Minä olen tavannut kävästä järvessä vaan aamuisin, mutta jos huomenna lämmitettäis sauna? Kyllä se reilussa tunnissa näillä keleillä valmistuu löylykuntoon. Johan tässä juu onkin nukkumaanmenoaika tuloillaan... Käy sinä siellä pihanperällä, niin minä laittelen sulle vähän pesuvettä valmiiksi ja levittelen tuon sohvan. Saat nyt nukkua tämän yön tässä tuvassa, tarkenet paremmin. Katsellaan aamusella, josko tuonne kammariin sitten asettuisit.

Jo vain, järkytyshän se tytölle oli, tuttujen mukavuuksien puuttuminen. Sisko oli ollut oikeassa: paljon piti ekologisesta elämästä opettaa. Itsekseen naureskellen Erkki kolusi eteisen komerosta mummon vanhan pläkkipeltivadin, taitteli viereen puhtaan pellavapyyhkeen, asetteli lasin hampaiden pesua varten, lattialle sinkkiämpärin likavesille. Seinustan sivustavedettävässä olikin valmiiksi puhtaat petivaatteet. Nekin mummon jäämistöstä, päällyslakanat paksun silkkitäkin päällä pitsireunaisia. Mittari näytti tuvassa 18 astetta eikä muuri kovin äkkiä jäähtyisi, mutta parempi laittaa paksu villaviltti vielä ylimmäiseksi. Eihän se nyt käynyt tyttöä heti hengiltä palelluttaa, keskuslämmityspattereihin tottunutta.

 

Vaisujen hyvän yön toivotusten jälkeen Erkki poikkesi pikaisesti nurkalla keventämässä itseään, kiersi saunalla huuhtaisemassa päivän hiet pois, ja kömpi narisevia portaita ylös vinttikammariin. Salpasi varmuuden vuoksi oven jäljessään vielä, ennen kuin modeemin päälle napsauttaen heittäytyi sängylle. Irtopatteri hohkasi mukavasti lämpöä, eikä makuupussi ollut sieltä keveimmästä päästä.
Selattuaan tabletilta nopeasti päivän uutiset, vastattuaan pariin työsähköpostiin sekä laitettuaan yhtä monta uutta Erkki naputteli lopuksi lyhyen viestin Eevalle. Ilmoitti siskolle Hildan saapuneen, ja että pärjättäisiin kyllä. Jahka kuukausi olisi kulunut, kotiin palaisi takuuvarmasti uusi, avarakatseisempi tyttö.

Juuri ennen uneen tipahtamistaan Erkki pohti kuinka monen päivän päästä "vahingossa" lipsauttaisi Hildalle osatotuuden torpan tietoverkkojen kuuluvuudesta. Neuvoisi kokeilemaan, josko navetan takana rinteessä löytyisi "sinkulat". Vaikka siinä laavun kohdalla, missä voisi mukavasti istuskella tulillakin. No, ei ainakaan heti seuraavana päivänä. Tekemistä riitti vielä paljon, mutta ehkä lopulta päästäisiin niin pitkälle yhteisymmärryksessä siitä, millaista ekologinen elämä todella oli.

 

Aamuhämärissä Erkki kolisteli alas portaita, poikkesi pikaisesti nurkalla ja painui tupaan. Sivustavedettävästä kuului tasaista tuhinaa. Ekonuoret näköjään eivät arvostaneet aikaisia aamuja. No, ruokaa ehkä kuitenkin. Hella ehti lämmetä ennen kuin sohvasta viltin alta kohosi pörröinen pää. Ilmeestä päätellen tytöltä meni hetki muistaa missä oli. Muistaminen ei tainnut kovin ilahduttaa, mikäli eleistä jotain saattoi päätellä. Erkki antoi olla, keskittyi aamiaisen laittoon vain.

Lopulta istuttiin taas pirttipöydän ääressä vastakkain. Täydestä kattauksesta huolimatta jotain taisi kuitenkin Hillan mielestä puuttua, koska katse harhaili pitkin pöytää, sormien tarttumatta mihinkään. Erkkiä alkoi naurattaa. Niinpä tietenkin, siskon kaapeista löytyi varmaan paljon eksoottisempia herkkuja. Hilla varmisti asian mutisemmalla kuinka oli kyllä tottunut aamuisin ottamaan teen sijasta vihersmoothien ja avocadoleivän latten kanssa.
Erkki otti hölmistyneen ilmeen.

-Jaa, minä kun luulin, että sinä olet semmoinen ekologinen nuori. Vastustat ilman saastuttamista sun muuta. Eikös siihen ideologiaan kuuluisi vältellä maailmalta rahtilaivoilla ja lentokoneilla kuljetettavia elintarvikkeita? Noin niinkuin siis jotain avocadoja ja kahvia? Kasvihuoneitakin tarttee tähän aikaan vuodesta jo kovasti lämmittää, jos kurkkua ja salaattia tykkää kasvatella.

Tytön suu napsahti tiukaksi viivaksi. Kaurapuuro lähisuon lakoilla alkoi kuitenkin kummasti maistua, eikä vaapukkateestäkään yhtään valitettu. Tiskien huuhtaisun jälkeen siirryttiin pihalle. Täsmälleen sopivasti. Metsän rajasta alkoi kuulua laulun loilotusta. Sitten kuusien katveesta pyyhälsi esiin hevonen kärreineen.

-Jaa täällä ollaan jo vartoomassa!  Juhola huusi ohjaksia läiskäyttäen.  - Eukko käski tulla heti aamusta, sanoi jotta puolipäiväselle on oltava takaisin.

Syrjäsilmällä Erkki pisti merkille kuinka Hillan suu loksahti auki. Taisivat silmätkin pyöristyä saapujaa katsellessa. Eikä siinä mitään, Juholassa riitti ihmettelemistä. Se oli pannut oikein parasta päälle: pussihousut, pitkävartiset nahkasaappaat sekä sarkapusakan kruunuksi koivistolaisen sakarat otsalle päin sojottamaan. Olipa jättänyt lätkäkaukalossa nuorena miehenä menetettyjen etuhampaiden tilalle saamansa puoliproteesinkin pois, samoin parran pari päivää ajamatta. Liinukin näytti varsin uskottavalta maalaishevoselta pitkässä, harjaamattomassa karvassaan.

-Totta helvetissä minä tuun,  Juhola oli vastannut Erkin pyyntöön aiemmin viikolla. - Niin tylsää kykkiä kotona, kaiken aikaa jaksa pörssikurssejakaan seurata, eikä liikeneuvotteluita netin kautta pääse käymään kuin vasta iltasella, niillä on maailmalla semmoiset aikaerot. Liinuakin täytyy treenata, lupasin talvella konin taas pariin elokuvaan mukaan, tukkisavotalle ja silleen. Pistän ne kesäteatterilta jääneet rytkyt niskaan, annetaan sille siskostyttärelle maalaisukkoa koko rahalla!

Toden totta, maailma menetti Juholassa hyvän näyttelijän. Äijähän selvästi suorastaan nautti roolistaan täysillä hypätessään alas kärryiltä. Nosti reteästi housujaan, sylkäisi kauas sivulle ja kurkotteli pärekorista tuomisiaan. Löytyi maitohinkkiä, jauhopussia, puhdistamattomia kananmunia ja ihan extrana ei enempää eikä vähempää kuin ankka. Sen Juhola tempaisi suurieleisesti ylös toisesta jalasta roikottaen.

-Ammuttiin saatana hanhiakin eilen niin monta, että on mistä jakaa! Ja Hämäläiseltä kunnon pontikkaa. Vaan sitä en tarjoo, ei taija flikalla vielä ikä semmosiin aineisiin riittää.

Erkin piti kääntyä puolittain syrjään, teeskennellä yskänkohtauksen saanutta. Jostain Lidlin pakastealtaasta Juhola sen "hanhensa" takuulla oli ampunut, vaikka kuinka parhaillaan vuolaasti julisti Hillalle vanhan Suomi konepistoolin parhautta hommassa kuin hommassa. Hitto, ihan uskomatonta kuinka tietämätöntä nykynuoriso tosiaan olikaan! Googlet ja internetit ja koulun historian tunnit ja aselait ja kaikki, eikä tyttö tuntunut yhtään epäilevän Juholaa. Joku fiksumpi olisi heti huomattanut, ettei konepistoolilla kukaan lintuja sentään ammu. Ei maallakaan.  Aseista jotain tietävä olisi nähnyt heti senkin, kuinka kyseessä oli pelkkä toimintakyvyttömäksi tuunattu koriste. Niitä kesäteatterin rekvisiittapyssyjä.

HILLA

Äiti osasi halutessaan olla varsinainen kusipää. Hilla ei voinut ymmärtää miten mikään perustelu ei mennyt tällä kertaa läpi, ei yksikään vanhoista tempuista murjottamisesta kyynelten kautta nöyrään anteeksipyyntöön. Äiti piti päänsä. Tytär pysyisi vastedes erossa kaikesta vähänkään mihinkään ekokapinointiin liittyvästä ja takamuksensa tiukasti koulunpenkissä. Ellei muu auttaisi, Hilla lähtisi miettimään asioita Erkki-enon luokse maalle. Siellä riittäisi sitä ekologista elämäntapaa, saisi toimia maapallon pelastamisen puolesta aamusta iltaan konkreettisesti.
Isältä herui yhtä paljon myötätuntoa videopuhelussa Piilaaksoon. Sillä oli siellä uusi elämä, uusi perhe ja ikuinen aurinko. Maailma, mihin Hilla ehkä olisi mahtunut piipahtamaan, jos koronan puolesta lentää olisi voinut. Nyt ei käynyt. Ei edes rahallinen avustaminen. Hillan olisi vain parasta päästä sovintoon äitinsä kanssa, keinolla millä hyvänsä. Alaikäisen kohdalla vanhempien tahto jyräsi yli muun.
Niinpä Hilla eräänä ankean pimeänä aamuna löysi itsensä istumasta ensin junasta, sitten melkein tyhjästä bussista. Liput oli ostettu ennalta netistä, joten niitäkään ei voinut käyttää omille teilleen karkaamisen alkupääomana. Pakko oli painua jonnekin korpeen, melkein vieraan ihmisen kanssa asumaan. Erkki-enon hän muisteli nähneensä viimeksi varmaan rippijuhlissaan, ohimennen. Äiti piti huonosti yhteyttä ylipäätään yhteenkään sukulaiseensa. Enon kohdallakin oli kai ollut jotain välejä hiertävää, keskeytetyt opinnot Oikeustieteellisessä ja ties mitä äidistä paheksuttavaa.

Astuessaan viimein alas bussista kuraisen soratien varressa Hilla tajusi äitiä. Jos eno oli ajanut elämänsä siihen jamaan, että ainoa vaihtoehto oli ollut pakeneminen tällaiseen korpeen, niin jee jee... Varmaan perillä odotti joku karsea, siivoton läävä täynnä viinapulloja tai vastaavaa. Riittäisi, kunhan hän laittaisi pari kuvaa kännykällä äidille, niin johan paluulippua alkaisi kilahdella. Toisaalta eno ei vaikuttanut mitenkään sillä tavalla rähjäiseltä, pultsarimaiselta. Vähän korkeintaan vaivaantuneelta. No, Hillakaan ei ollut puheliaalla tuulella heidän marssiessaan märkää metsätaivalta kilometrin toisensa jälkeen. Kassikin painoi.

 

Mökki oli kuin suoraan jostain matkailumainoksista. Pieni ja punainen valkoisin ikkunalistoin, taustalla järven rantaa kohti viettävä piha. Rannassa hirsisauna. Sivummalla katonharjasta vähän notkahtanut ulkorakennus. Kaveriporukalla, keskellä kesää siellä olisi saattanut jopa viihtyä viikonlopun verran bilettämässä.
Tai siis aika pienellä porukalla, Hilla korjasi mielessään astuessaan hämärästä eteisestä keittiöön, vai miksi tuvaksi eno sitä kutsuikaan. Hirvittävä hella ja tiilimuuri, peltinen tiskipöytä, sohva ja huonekalut, kaikki kuin suoraan jostain työläismuseosta, missä koulun kanssa joskus yläasteella oli käyty retkellä. Siis vähänkö loistavaa!
Enon kanssa hän kyllä saattoi tulla toimeen, se ei käynyt ainakaan heti saarnaamaan tai ristikuulustelemaan tai mitään. Ehkä se oli vähän yksinkertainen, noin niin kuin aivotoiminnaltaan, mutta minkäs teit. Ehkä se oli saanut stadissa opiskeluaikoina burnoutin, ja paennut häpeäänsä tänne korpeen. Jo ennen Hillan syntymää kuolleen Mummon mökkiin, ainaistyöttömäksi. Eli pienillä korvauksilla pienesti, osaamatta enää edes haaveilla paremmasta elämästä.
Niin se varmaan oli, eikä mitään ekologisen, kestävän elämäntavan tavoitteellista harjoittamista. Äiti yritti huijata.

Hentona virinnyt toiveikkuus siitä, kuinka lomasta maalla voisi tulla liki siedettävää särkyi kuitenkin heti, kun mökin alkeellisuus valkeni kaikessa karuudessaan. Siinä helvetin tönössä ei ollut edes kenttää kännykälle, ei vessaa, suihkusta puhumattakaan! Totta kai Hilla tiesi festareilla bajamajoissa käyneenä miten toimia, mutta siellä oli sentään ollut aina ihmisiä, valoa ja toisella tavalla turvassa. Vessassakin kyllä vallitsi sisältä tuttu siisteys, kattoon syttyi heti valo kun oven avasi, eikä tarvinnut tuhrata minkään turvekauhan kanssa. Riitti, kun vetäisi nupista. Nurkasta löytyi jopa käsienpesuvettä sekä saippuaa, seinältä pyyhe.
Paluumatkan pihan poikki Hilla juoksi sydän kurkussa. Ympäröivästä, jo pimeydeksi muuttumassa olevasta hämärästä kuuluvat oudot äänet nostivat niskakarvat pystyyn.

Ensimmäinen yö maalla sisälsi tuntemuksia, joista Hilla tosiaankaan ei tahtonut aamulla avautua enolle tämän ilmestyessä vinttikomerostaan hellan ääreen kolistelemaan. Vanhan talon outoja ääniä kuulostellessa unta sai odottaa kauan. Tai ehkä suuremman syyn muodosti niiden rapinoiden ja ritinöiden taustalla väijyvä täydellinen hiljaisuus: sieltä puuttui kaikki kotoa tuttu vaimea taustahumina liikenteestä, muista ihmisistä ylipäätään. Mikä pahinta, pimeys muodosti läpipääsemättömän seinän.

Enoa onneksi tuntui vähemmän kiinnostavan hänen nukkumisensa laatu - samoin kuin häntä puolestaan yhtä vähän kiinnosti se, mitä pöytään katettiin. Ja ellei Hilla paremmin olisi tiennyt, hän olisi voinut pitää enon heittoja ulkomailta tuotavien elintarvikkeiden epäekologisuudesta tahallisena piikittelynä. No, onneksi eno sentään sivuutti numeroa nostamatta sen, ettei hän suostunut syömään lihaa. 

Aamiaisen jälkeen lähdettäisiin hakemaan ruokaa, eno ilmoitti. Hillassa heräsi riemu. Ah, marketissa varmaan saisi kännykän kuulumaan. Voisi sulkeutua vaikka vessaan, ja surffata kaikessa rauhassa netissä.
Vaan ei, eno alkoi kiskoa kumisaappaita jalkaansa. Pakotti hänetkin laittamaan sellaiset, lisäksi villapaidan, ja karmean rähjäisen kevyttoppatakin jostain syntymänsä ajoilta. Eikä auttanut nyrpistellä. Eno huolettomasti heitti kuinka mukavaa Hillasta varmaan oli maalla, kun ekologisesti ajattelevana ihmisenä sai nyt käyttää kaikki vaatteet loppuun. Ei tarvinnut olla muodin mukainen, ja sitä varten ostella aina uutta.

Mikä pahinta, piti vain valittamatta pohrustaa enon perässä metsään. Varmaan eksyttäisiinkin, eikä kukaan osaisi tulla edes pelastamaan, kun ei voinut soittaa apua. Silloin tällöin eno kumartui poimimaan jotain inhottavan näköisiä, pieniä sieniä, joita kutsui suppilovahveroiksi. Niistä muka saataisiin hyvä kastike.
Vielä karmeampaa seurasi. Matkan pääpisteeksi selvisi märkä, upottava aukea, suo. Sinne päästyään eno tuntui unohtavan hänet kokonaan. Ojensi vain lommoille menneen ison peltimukin, ja neuvoi karpaloita kerätessä etenemään varovaisesti. Suolla kun ei koskaan tiennyt varmaksi mihin kohtaan uppoaisi, mihin ei.

Takaisin mökille palattiin vasta monen tunnin kuluttua. Onneksi eno tuntui muistavan lupauksensa siitä, kuinka tänään jo pääsisi pesulle. Lämmitettäisiin sauna. Vihdoinkin. Huojentuneena Hilla heittäytyi sohvalle hetkeksi, nukahtaen saman tien. Enon hellan ääressä puuhailun synnyttämät äänet kantautuivat jostain kaukaa, häiritsemättä.

Loppujen lopuksi ruoka epäilyttävästä ulkonäöstään huolimatta osoittautui ihan syötäväksi. Ne karmeat sienetkin. Tyhmäksi heittäytyen Hilla nappasi hyllystä ensimmäisen käteensä osuvan kirjan, eikä ollut ymmärtävinään enon vihjeitä tiskivuorojen jakamisesta. Mitäs ei ollut hommannut astianpesukonetta. Kärsikööt nyt itse. Nitkutelkoot rauhassa käsipumppuaan ja kolistelkoot hellalla lämmenneitä vesikattiloita.

Vastoin odotuksia kirja imaisi Hillan mukaansa. Osaatko käyttäytyä? Kirja tytöille vuodelta 1957 osoittautui mielettömäksi, täyttä museokamaa koko setti.  Ja sitten, yllättäen, eno ilmoitti saunan olevan kylpemiskunnossa. Hilla voisi mennä ensin. Saunalta löytyisi pyyhe sekä kylpytakki.
Ah, vihdoin hän pääsisi pesulle! Hillan tyytyväisyys romahti heti rantasaunan oven avaamisen jälkeen. Sisällä oli kyllä ihanan lämmintä, mutta missä ihmeessä sijaitsi suihku? Siis miten muka ilman sitä saisi peseydyttyä?
Lopulta oli pakko hyväksyä karu totuus. Joko hän jollain ihmeellisellä tavalla pärjäisi alalauteelle jätetyllä pesuvadilla ja suunnatonta keittokauhaa muistuttavalla oudolla muovikapineella, tai joutuisi nolosti palaamaan takaisin sisälle kysymään enolta asiaa.  Päätös syntyi helposti. Ei ikinä, siis ei ikinä, hän soisi enolle sitä iloa. Hammasta purren Hilla keplotteli padaksi olettamansa lieriön kannen pois, inahti pelästyneenä sen alta kohoavaa polttavan kuumaa höyryä, ja alkoi lappaa kauhalla vettä pesuvatiin. Sekaan saavista kylmää, kai se sitä varten siihen oli laitettu. Siis ihan uskomatonta, tällaisen elämän takiako ihmiset hankkivat kesämökkejä? Sairasta!

 

Ähisten Janne polki pyörää käyntiin. Jawa oli oikestaan laitettu jo talvehtimaan, mutta Erkki oli soittanut illalla. Pyytänyt pientä palvelusta. Sillä oli niskoillaan siskontyttönsä Helsingistä, joku ekohippeilyyn hurahtanut kettutyttö. Sellainen, jolle pitäisi näyttää vähän todellista maalaiselämää.

-Hillan pitäisi päästä käymään kaupalla, se tarttee sellaisia naistenjuttuja, tiedäthän. Aattelin, että jos käyttäisit pyörän sivuvaunussa. Ajaisit Ilvesvaaran ohi metsäautotietä, sen pidemmän reitin kautta. Tytölle ei kannata kertoa kuinka lähellä sivistystä ollaan. Juhola itse jo kävi hevosen kanssa, siinä kesäteatterityylissään. Meinaan vaan, tiedät millä linjalla mennään.

Oikeastaan olisi ollut muutakin tekemistä, mutta Janne tunsi uteliaisuutta. Kylillä näki harvoin uusia kasvoja, saati tyttöjä. Ja tyttö Hilla vielä tosiaan oli. Surkean pieni rääpäle, tosin naamastaan ihan nätti, jopa tuijottaessaan järkyttyneenä Jawan sivuvaunua. Pienen neuvottelun jälkeen se suostui kuitenkin laittamaan kypärän päähänsä, ja sujahtamaan lullaan. Varmuuden vuoksi Janne piti alkumatkasta vauhdin matalana, käänsi kaasua reilummin vasta Ilvesvaaralle johtavalla sorapätkällä naureskellen äsken käytyä keskustelua.
Sitkeästi pikkumimmi väitti Jawan pakokaasusaasteillaan pilaavan ilmakehän. No, aika sinistä se savu tietty oli, kauan kylmillään seisoneesta koneesta. Vaan olipahan nopeasti napsauttanut suunsa tiukaksi viivaksi kiinni, kun hän oli viattomasti kysynyt eikö 60-luvun alussa valmistettu moottoripyörä sentään ollut ekologisempi kuin joku vasta tehtaalta ulos rullannut Tesla: kummankin tekemiseen oli tarvittu tehdasta, vaan Tesla tuskin kestäisi 60 vuotta, sitä ei voisi korjata kotona, ja jollainhan sähkö piti tuottaa. Jos Jawa muutaman vaivaisen litran bensaa veikin, niin tuskinpa autotehtaan työläisetkään kävellen töihin kulkivat. Siis niitä luonnonmetallivarantoja tuhlaavia tesloja väkertämään.

Lopulta oltiin kyläkaupalla. Luultavasti Erkki oli soittanut sinnekin, koska Miettiskä seisoi kassakoneen takana ruutuesiliinassa, lenkki niskan takana, ja huivi päässä. Niitä vaatteita se käytti yleensä vain kesäisin, turisteja varten. Ja kyllä vaan, nurkkajakkaroilla istui vähän liian sopivasti pari 50-luvun metsureilta näyttävää papparaista ruksimassa totokuponkejaan. Koko kylä tässä taisi olla mukana. Eikä siinä mitään, Hillan ilmeiden vaihtelua seurasi ihan huvikseen silmien siirtyessä hyllystä toiseen. Taisi kunnon sekatavarakauppa olla jotain muuta kuin isot kaupunkimarketit, heh. Vasta tavoittaessaan Miettiskän katseen Janne tajusi siirtyä pihalle. Niin tosiaan, eihän hän tiennyt mitä naisten juttuja Hilla tarvitsi. Tyttöä varmaan nolottaisi, jos hän siinä vieressä toljottaisi terveyssidepaketteja sun muita.

Ulos menemiseen oli kyllä toinen syy. Jawan sivuvaunuun sovittautuessaan Hilla oli huomannut  lullan lattialla lojuvan haulikkokotelon. Siitä olikin saatu kipakka keskustelu aikaiseksi, siitäkin. Janne oli uumoillut matkalla ehkä kohdille sattuvan jonkun pulskan linnun posautettavaksi pataan, ja tyttö huutanut kurkku suorana, miten hirveitä murhaajia kaikki maalaiset tuntuivat olevan! Ei ihme, kun viattomia susiakin vainottiin.
Puheet raadelluista lampaista ja kannan koon säännöstelystä menivät kuuroille korville. Vaan kohtahan tuo kotimatkalla nähtäisiin miten mielipide muuttuisi tosipaikan tullen. Juhola itse saisi kyllä nyt ulkoiluttaa koiralaumaansa. Ehtisi hyvin ajaa Ilvesvaaralle, ja päästää hurtat autosta synkimmän metsäpätkän laitamilla. Vastahan se oli kehunut opettaneensa ne niin hyvin tienaamaan ruokansa, että taas oli talveksi pyydetty johonkin elokuvaan näyttelemään susilaumaa.

Erkki ehti ajatella kyydin Jawan sivuvaunussa olleen sittenkin Hillalle liian rankkaa menoa nähdessään kuinka kalpeana, leuka uhkaavasti itkun tuloa enteillen tyttö kimposi ylös sivuvaunusta, ja suorastaan juoksi sisään. Ulko-ovi vain pamahti perässä kiinni. Jannenkin ilme näytti oudon sulkeutuneelta, suu pelkältä tyytymättömältä viivalta.

-Ne oli ne Juholan kuuluisat koirat,  poika selvitti.  -Me oltiin siellä kaupalla, kun tuo Hilla huomasi minulla haulikon. Se on kyllä ihan käsittämätön otus! Heitin, että voitaisiin paluumatkalla pamauttaa joku pulska lintu pataan, niin eikö tämä ala kurkku suorana kiljua miten me täällä maalla ollaan hirveitä murhaajia: varmaan ammuskellaan viattomia susiparkojakin. Jotenkin siinä sitten tuli mieleen pikkusen näyttää sille, miltä tuntuu, kun ne sudet on jossain lähempänä kuin Ähtärin eläinpuiston aitojen takana tai television luonto-ohjelmissa.

Erkki huokaisi syvään. Hän saattoi hyvin kuvitella, millaista kauhua Juholan koiralauman äänetön ilmestyminen äkkiarvaamatta metsän siimeksestä Jawan perään juoksemaan oli Hillassa herättänyt. Ei niitä hurttia suotta elokuvissakin käytetty, olivat ne ulkonäöltään niin uskottavasti suden näköisiä, vaikka hurjin, Hellä nimeltään, nukkui Juholan kanssa talvet samassa sängyssä. Sen tiedon Juhola oli kerran pienessä konjakissa lipsauttanut.

Kiiteltyään Jannea Erkki lampsi tupaan. Hilla näytti piiloutuneen vanhan Maaseudun Tulevaisuuden taakse. Hän antoi olla, kumartui vain kolistelemaan hellanuunin luukkua. Vaari oli fiksuna miehenä muurauttanut paistinuunin sekä isoon muuriin, että hellaan. Kesälläkin pystyi paistamaan jotain pientä paahtamatta koko tupaa kuumaksi. Ja kun muurille riitti joka toinen päivä lämmittäminen näin leudoilla keleillä Erkki oli aamusella viritellyt tulet vain hellaan. Siitäkin tosin oli ehditty kipakasti vääntää, puulämmityksen aiheuttamasta savusaasteesta. Kädestä pitäen hän oli opettanut kuinka kuivan klapin tunnisti äänestä, kun kalikoita kalautti yhteen. Selittänyt miten pesä kannatti sytyttää mahdollisimman puhtaan palotuloksen saamiseksi. Eihän kaukolämpökään tyhjästä syntynyt, joten miksipä maalla ei olisi käytetty harvennushakkuiden puuta lämmittämiseen?
No, vastahan tässä oltiin yhteisen ajan alkumetreillä. Ehkä tämä tästä, Erkki ajatteli toiveikkaasti keplotellen painavaa vuokaa uunista. Karkealla merisuolapedillä lepäävä, sen kuorruttama hauki näytti täsmälleen siltä, miltä piti.

-Kai sinä kalaa syöt, vaikka ootkin semmonen...mikä se nyt olikaan? Melkein vegaani?

-Riippuu siitä, onko kala eettisesti, ekologisesti ja kestävistä kalakannoista pyydettyä.

Erkiltä karkasi tahtomattaan naurunhörähdys hänen tuijottaessaan suolapedillä lepäävää haukea. Jestas sentään, mitähän seuraavaksi? Varmaan tyttö kysyisi Juholan kanojen nimet.

-Kuule, kyllä minä uskaltaisin niin sanoa. Vetäisin tämän hauen tuolta rannan kaislikon reunasta juur tänä aamuna katiskasta. En nyt varmaksi tiedä, mutta uskaltaisin väittää, ettei ollut järven viimeinen, eikä vaarin vanha puinen soutuvene polta bensaakaan. Jos jotain kuluttaa, niin airoja käyttävän kämmennahkoja.

Joopa joo, hiljainen ruokailuhetkihän siitä tietysti seurasi. Nykynuorilla ei tuntunut olevan yhtään huumorintajua, herkkänahkaisuutta tosin senkin edestä.  Jotain sentään oli muuttunut. Syömisen jälkeen Hilla tarttui tiskiharjaan ihan omatoimisesti. Ilmoitti samalla voivansa kyllä nukkua tuvan sivustavedettävässä edelleen, kamaria oli turha häntä varten siivota ja lämmittää. Vaikka äiti kuvitteli voivansa pitää hänet täällä korvessa ties kuinka kauan vierailusta kuitenkaan tuskin tulisi pitkä. Kunhan koulubussit seuraavalla viikolla alkaisivat kulkea, Hilla lähtisi takaisin kotiin. Turha kuvitella, että kukaan täysjärkinen pystyi elämään tällaisissa oloissa, keskellä susia ja muita villipetoja. Ihmisten kuului olla kaupungeissa, luonto piti jättää eläimille.

-Kuule niistä susista... Erkki aloitti empien, muun sivuuttaen.  -Täällä on kyllä niitäkin nähty, jotain vaeltavia, vielä reviiriään etsiviä pieniä laumoja. Vasta viime syksynä pääsivät sähköaitojen läpi Jannen lammaslaitumelle, ja raatelivat henkitoreisiin melkein kymmenen uuhta. Naapurikunnasta veivät koiran pihalta, ne kun eivät enää osaa ihmistä pelätä. Häirikkösusia on pakko harventaa, jos mielitään mahtua samoille tienoille. Vaan ne sinun tämän päivän sudet... Ne oli kyllä Juholan Hellä ja sen lauma. Meinaan, että koiria siis. Tai saattaa niissä pari pisaraa suttakin olla, kukaan oikein tiedä. Juhola osti ne eläinsuojeluyhdistykseltä ihan pentuina, entisten rekikoirien seuraksi.

Hillan tiskiharjaa pyöräytellyt ranne pysähtyi kesken liikkeen. Erkki alkoi hätäisesti sovitella jalkojaan saappaan varsiin.

-Niin sitä minä vaan... Että ei täällä tartte pelätä pihalla liikkumista, pimeälläkään. Jos joku kettu joskus eksyy se juoksee karkuun. Huomenissa voidaan käydä joella, näytän majavanpesän. Vaikuttais poutapäivä tulevan. Ja jos minä sitä vettä sinne saunalle menisin laittamaan, pääset iltapesulle.

Seuraava päivä valkeni ennusteiden mukaisesti poutaisena. Juuri kuten vielä iltasella netistä vilkaisten luvattiin. No, Hilla saisi uskoa edelleen hänen katsovan ilmanpaineen muutoksen navetan seinään naulatusta katajanoksasta, eli osoittiko kärki tanakasti suoraan, vaiko roikkui alaspäin. Koskaan sekään konsti ei ollut kyllä vikaan osunut, vanhat viisaudet harvoin kaipasivat päivittämistä.
Aamupuurot syötiin taas melko vaitonaisina. Tyttö ei pistänyt enää yhtään hanttiin, edes tavan vuoksi, kun Erkki kaiveli eteisen komerosta tukevampia ulkovaatteita. Mittarin elohopea keikkui nollan tietämissä, eikä aurinko jaksaisi kovin enää marraskuulla lämmittää, joten kannatti varustautua sen mukaan. Tärkeintä oli kuitenkin muistaa kunnon eväät. Nehän ne retkipäivästä vasta täydellisen tekisivät. Tee termokseen, leipien väliin reilusti voita ja juustoa, kellarinrapusta folioon kääräisty kurpitsakakun kimpale. Sellainen rasvaa tihkuva, sokerista ja rusinoista makea piimään pyöräytetty herkku, jollaista vain Juholan keittiöstä saattoi saada. Siellä harvoin laskettiin kaloreita.

Alkumatkasta Erkki piti kävelyvauhdin tarkoituksella verkkaisena. Parempi niin, kuin alkaa tytön urheilumieltä kyselemään. Saattaisi suotta hermostua. Kaikki naissukupuoli kimmastui kumman herkästi, mitä kummallisimmista syistä. Sen tiesi jokainen mies kokemuksesta, saati hän. Toisaalta mikäs kiire heille, mihinkään. Päivänvaloa riittäisi kyllä, hätätilassa kotiin pääsisi taskulampun turvin.
Metsään ei koskaan kannattanut lähteä kiirehtimään, hän opetti Hillalle samalla puita viittoen ja nimeten, haastaen tyttöä arvuuttelemaan niiden ikää. Metsässä, jos missä, sielu lepäsi. Arki unohtui murheineen, turhat ajatukset kulkeutuivat  honkien latvuksissa humisevan tuulen mukaan. Kannatti kulkea nautiskellen, sulautua luontoon. Kuunnella korpin kauempaa kantautuvaa naksutusta, pienempien lintujen hätäisinä soivia varoitusäänteitä. Siinä ei haitannut yhtään, jos ei kaikkia ääniä tunnistanutkaan.

Aurinko kiipesi ylemmäs taivaankannella samaa tahtia kuin he ylös Ilvesvaaran kuvetta. Saatteli heitä alas kivikon reunaa kiemurtavaa polkua, kunnes tultiin Erkin tavoittelemalle harjanteelle täsmälleen oikeassa kohdin. Juhola makasi jo mahallaan pressun päällä, silmät tiukasti kanervamättääseen tuettuihin kiikareihin painuneena. Ei kääntänyt päätään heidänkään rahisevista askelistaan.

-Siellä ne saakelit taas puuhaa niin vallan perkeleenmoisella innolla. Kohta on nurin joka hemmetin haapa, ja suo saatana täällä saakka. Ampua pitäs, mutta kun ei....

Hillan kasvojen yli kulki vinkeästi ilmeitä hämmennyksestä inhon kautta takaisin hämmennykseen. Erkki sen sijaan pisti heti merkille Juholan uutuuttaan puhtaat ulkovaatteet. Ai ai, paha tyylirikko. Vaan väliäkö tuon, tuskin Hilla näistä tämän muodin merkeistä mitään tajusi, olkoot kunnon Sastaa tai halpamarketin peränurkan poistolaarista. Repun maahan laskien Erkki tönäisi saappaankärjellä Juholaa kauemmas kehoittaen Hillaa kurkistamaan kiikareihin.

-Mitä lienevät sinulle koulussa majavista kertoneen, en tiedä. Vaan näitä Ansaa ja Taunoa me ollaan täällä seurattu ihan omana luontolivenä jo 10 vuotta. Nääs kun majava saattaa elää 30 vuotiaaksikin ja saman parin kanssa, niin ehtii tehdä noita pesäpatoja rakentamalla paljonkin tuhoa. Jos olisvat kanadanmajavia, olisi Juhola jo posauttanut ne pakastimeen pihvilihaksi, vaan kun ei...

Hillalla meni hetki tarkentaa kiikarit. Sen saattoi päätellä tarkalleen siitä, kuinka tytön koko olemus yhtäkkiä jäykistyi liikkumattomaksi, ja sen huulilta pääsi pieni, ihastunut äännähdys. Erkki ymmärsi reaktion hyvin. Ansaksi ja Taunoksi ristitty majavapariskunta tarjosi ihasteltavaa koko rahalla touhutessaan toimeliaina viimeisiä valmisteluita talven tuloa varten. Paljaalla silmälläkin erotti puuta kaatuneen taas lisää, ylempää rinteestä.

Teetä juodessa Juhola selvitti tyylilleen värikkäin sanakääntein kuinka iso riesa majavista herkästi muodostui. 1800-luvun puolivälissä turkkinsa takia sukupuuttoon kuollutta elukkaa rahdattiin 1930-luvulla Suomeen uusi kanta Norjasta sekä Ameriikoista, eikä tajuttu niiden olevan kahta eri lajia. Nyt touhukkaampaa kanadanmajavaa sai pienpetoluvan ostolla metsästää osissa maata, vaan ei valitettavasti juuri täällä. Pesäpato taas saattoi kohota parin metrin korkeuteen, samoin padotun joen pinta. Siitä seurasi metsän soistumista. Ilvesvaaran alapuolen purossa sen niin ollut väliä, lätäkkö jäi kalliorinteiden takia pakosta Ansalla ja Taunolla pieneksi. Tarkkana piti kuitenkin olla, etteivät levittäisi sukuaan sivusuunnassa seuraavalle joen tapaiselle asti. Silloin uhatuksi joutuisi suojeltua, vanhaa korpea.

-Niin että kyllä mummos majavaturkissa kelpaa sinun flikka kulkea vielä näinä päivinäkin, jos se vintillä vielä roikkuu. Vesielukan karva tykkää räntäsateesta. Ja älä, älä yhtään ala siinä vastaan vänkäämään! Kettutytöt jos tosissaan tahtois ekologisia olla käyttäisvät tuommoset luonnon omaa tuotetta olevat, vuosikymmeniä kestävät ja biohajoavat vaatteet ensin mummojensa kaapeista pois, eivätkä täyttäis kaatopaikkoja maatumattomilla kiinan muoviroskapaskarytkyillään, joiden Suomeen rahtaaminen se vasta ilmakehää saastuttaa!

Sotatilanne oli syttymäisillään, kipinät suorastaan leiskahtelivat Hillan silmissä. Erkki ehti jo kirota hiljaa mielessään koko retkelle lähtöä, kun samassa majava alhaalla alkoi läiskyttää isoa lättähäntäänsä sellaisella voimalla, että ääni kantautui ylös rinteeseen asti. Kaikkien katseet siirtyivät vastomaisesti alas, ja Hillalta pääsi pieni, pelästynyt henkäys.

-Susi! Tuolla toisella puolella on susi! Ihan takuulla!

Juhola kimposi kiikarit maasta napaten pystyyn. Kiroustulvan sijasta miehen suusta pääsi kuitenkin römeä nauru. Jännittyneet hartiat laskeutuivat takaisin rentoon lysyyn.

-Vai susi. No hitto, minkälainen peto onkin. Kattos flikka sinäkin, suttas.

Epäröiden Hilla otti tarjotut kiikarit. Juholan nauru vaimeni hihitykseksi Hillan ilmeen muuttuessa noloksi.

-Juu Erkki, Baarmannin Sallihan siellä menee päiväkävelyllään. Ne on Hilla oikein ulkomaan eläviä ne Baarmannit, Saksasta saakka. Se on sellainen kallonkutistaja, se Baarmannin Jaakoppi. Tulivat Leansa kanssa tänne korpeen eläkepäivien viettoon. Lienevätkö vallan kaupalla saakka käyneet mettien lävitte. Tuskin Salli omineen kuleskelee, vaikka tiedä siitäkään...

Kotimatkalla Erkki selitti Hillalle, että Leah ja Jacob Baarman, eläkkeellä olevat psykiatrit, olivat jokunen vuosi takaperin ostaneet tyhjilleen jääneen rantapaikan järven toiselta laidalta. Rakennuttaneet sinne ekotalon, hankkineet pari hevostakin. Kunhan ehdittäisiin nähdä, ettei Hilla ollut tuonut kaupungista mitään koronan kaltaista ei-toivottua tuliaista mukanaan, voitaisiin pistäytyä kyläilemässä. Mukavia ihmisiä ne olivat, puhuivat jo aikalailla ymmärrettävästi suomeakin. Sillä lailla omiksi tarpeiksi. Ja mikäs, kai Hillakin sentään koulussa jotain vieraita kieliä oli oppinut. Pärjäisi kyllä.

 

Lumi antoi odottaa itseään. Yöllä mittari laski pari astetta pakkaselle, veti maan aamun varhaisiksi tunneiksi kuuraan.  Erkki oli kuitenkin aina pitänyt eniten juuri syksyistä. Ilma oli kuulasta, kosteaa. Helppoa hengittää. Saattoi nauttia ulkona luonnossa vaeltamisesta. Hilla saisi tänään taas oppia uusia asioita. Jopa useamman. Nääs aamupuuron aikaan tyttö alkoi kysellä missä hän piilotteli pesukonetta. Kohta pitäisi saada puhtaita vaatteita, yhteen kassilliseenhan mahtui rajoitettu määrä. Erkki hieraisi leukaansa, katse lähti hämmentyneenä harhailemaan pitkin pöydän pintaa, pysähtyi tuijottamaan ulos ikkunasta.

-Niin, siis... kai sinäkin nyt sentään joskus edes jotain vaatteitas peset? 

-Jaa juu,  Erkki havahtui siirtämään huomionsa takaisin tyttöön.  -Onhan siellä saunalla se Mummon pulsaattorikone, täytyy vaan vetään sähköt roikalla. Vaan jos otetaan huomenissa työn alla se, heti aamusta. Meinaan kun viepi aikaa se veden kantaminen ja lämmittäminen. Taikka sitten jos vaan pientä on, niin kait sinä pesuvadissa ne voit huljutella? Tänään aattelin josko mentäisiin Ilvesvaaran laelle. Tehtäis tulet laavulle.

Nyt hämmentyi vuorostaan Hilla.

-Pulsari mikä?

Jo vain, eihän kaupunkilaislapsi mitään mistään pulsaattorikoneesta tiennyt. Tietenkään. Kärsivällisesti Erkki selitti toimintaperiaatteen: ensin laitat kuumaa vettä sekä pulveria, lisäät pesusoikossa kastellut vaatteet ja väännät katkaisijasta pyörimään muutamaksi minuutiksi. Sen jälkeen veivaat telojen läpi, vaihdat huuhteluvedet, ja niin edelleen. Ripustelet porstuan naruille kuivumaan. Yöpakkasesta rapsakat tuot aamulla kammariin tekeentymään loppuun.
Vaisusti Hilla mutisi taitavansa tyytyä pesuvatiin. Enemmän vain alusvaatteita sun muuta pientä...

Eli se siitä, siltä päivältä. Tällä kertaa Erkki pakkasi reppuun pari voipaperiin käärittyä kaurismakkaraa, Juholan omaa takuumaukasta tuotantoa. Hilla sai pysyä ihan miten vegaanina tykkäsi, järsikööt porkkanasämpylöitään, jos ei kunnon ruoka maittanut. Tosin kummasti se aate horjahteli kerta kerran jälkeen pöydän ääreen istahtaessa. Nälkä oli tunnetusti hyvä opettaja.

Kännykän tyttö tietysti näytti napanneen mukaan, vaan eipä korven reunaa pitkin taivallettaessa siitä mitään iloa tainnut revetä. Kenttien suhteen pysyttiin tiukasti yhä katvealueella. Muina miehinä Erkki jatkoi ympäristön selittelemistä kuin paraskin biologian opettaja. Näytti tarkoituksella jätetyt lahot koloineen, varoitteli liukastumasta kosteilla pitkospuilla. Majavien työ alkoi ikävästi tuottaa tulosta, maaperä muuttua paikoittain kosteikoksi.

Kiivettiin vaitonaisina Ilvesvaaran rinnettä ylemmäs, pysähdyttiin välillä ihmettelemään luontoa. Ihasteltiin pilvien raosta pilkistävää aurinkoa. Laavulla Erkki antoi Hillan hetken kuljeskella ympärilleen tutkiskelemassa. Viittoi suunnan huussille, kaiveli sillä aikaa pitkän räystään alta halkoja esiin. Tytön palattua näytti kädestä pitäen kuinka retkikirveellä pienittiin syttypuut, pisti tytön vuolemaan kiehisiä. Jahka puukko alkoi tuntua kädessä tutummalta työ muuttui sujuvammaksi. Tuli kasvoi pieni liekki kerrallaan suuremmiksi lieskoiksi, teevesi pakissa nostatti poreita.

Ja niinhän siinä kävi, että maistui se kaurismakkarakin vegaanille parin suupalan verran. Kaikkeahan kuulemma piti kokeilla. Osansa saattoi tietysti olla Erkin viattomalla heitolla riistamakkaran ekologisuudesta: vapaana kasvanutta lihaa, eikös se jos mikä ollut kestävästi kehittynyttä ruokaa? Juuri sellaista luonnon omaa antia, jossa kiertokulku toimi parhaimmillaan.
Lopuksi kiivettiin lintutorniin. Erkki herkistyi näyttämään edessä alhaalla aukeavaa suota. Jokaisella pitäisi olla oma sielunmaisemansa. Paikka, jossa pää tyhjenee turhista ajatuksista. Varsinkin murheista. Hänellä se oli juuri tässä. Luontoterapia toimi tavalliseen pieneen ihmiseen ja tavallisen pienen ihmisen kohdalla paremmin kuin kaupungin kallonkutistajien vastaanotot.

Hilla huomasi yllätykseksi itselleenkin alkaneensa nauttia metsäretkistä enon kanssa. Sillä oli mukavan rauhallinen tyyli osoitella milloin mitäkin ympäriltä, näyttää kiven päällä kasvavaa seinäsammalta, selittää kuinka tummemman vihreä korvessa kuului karhulle, vaaleaa suolla kutsuttiin rahkaksi. Ja jäkälää, sitäkin oli erilaista. Hiljaisuuskaan ei enää ollut pelottavaa, kuten ensimmäisinä öinä. Talon outoihin rapinoihin oli kummasti tottunut, metsässä korva alkoi oikein odottaa ensimmäistä korpin naksahdusta. Eikä elävää tulta väsynyt katselemaan: liekkien tanssimisessa oli melkein maaginen rytmi.

Ja se lintutornista avautuva maisema! Mieletöntä! Kaupungissa ei koskaan nähnyt missään niin pitkälle. Ei ainakaan niissä paikoissa, joissa hän liikkui. Enemmän tavan vuoksi kuin uskoen ketään tavoittavansa Hilla hipelöi puhelinta taskusssa. Ihmeellistä kyllä kämmentä vasten alkoi tuntua tuttua tärinää. Hitto, täällä oli kenttää! Ruutuun läjähti viestejä toisensa perään. Hilla painoi auki äidiltä tulleen.  Pettymys sai hartiat valahtamaan, suupielet värähtämään. Ei sanaakaan kaipaamisesta, tai kotiin tulemisesta. Päinvastoin. Kuivan asialliseen, tehokkaaseen tyyliinsä äiti vain lyhyesti ilmoitti, että kotona lähestyttiin koronan leviämisvaihetta: Hillan kannattaisi pysytellä enon luona tilanteen rauhoittumiseen saakka - kun kerran se kouluun menokaan ei kiinnostanut. Netta kyseli mihin helvettiin hän oli kadonnut, ja.... Räks! Ruudussa vilahti varoitus akun loppumisesta, sitten se pimeni.

 

Kotiin kävellessä hän ei voinut enää pidätellä kiukkuaan, vaan vuodatti vitutuksensa enon niskaan. Eno vain nyökytteli. Sanoi, että eihän tässä mitään hätää ollut. Kyllähän Hilla voisi ilman kännykkääkin pitää yhteyttä kavereihinsa. Kirjoittaisi vaikka kirjeitä, kuten ennen tehtiin. Hah, kirjeitä! Meilejähän nykyään korkeintaan kirjoiteltiin. Oliko enolla muka kone jossain piilossa?

-On siellä kammarissa kone, voit sinä sillä naputella,  eno murahti vain, eikä suostunut enempää aiheesta avautumaan. Kotona sitten.

Malttamattomana Hilla riipi päällysvaatteet naulakkoon, ja säntäsi kamariin enon perässä. Vauhti pysähtyi kesken askeleen.

 -Siinä on laatikossa paperia, senkun alat kirjoitella. Minä rupean sapuskan laittoon. Ja kuule, tuo kone se muuten printtaakin ihan reaaliajassa.

Hilla jäi mykkänä tuijottamaan kirjoituspöydällä nökättävää rautaläjää. Ei helvetti, tämän täytyi olla painajaista. Kohta hän heräisi kotona, ja kaikki olisi taas hyvin.
Vaan eipä siinä tietenkään niin käynyt. Hammasta purren Hilla naputteli kuitenkin parin paperin verran, ihan vain näyttääkseen enolle. Viimeisten rivien kohdalla tuvasta alkoi kuulua outoa ääntä, joka sai hänet unohtamaan muun. Ja ei, ei ollut todellista! Eno oli taikonut jotenkin ikkunan alla seisseen kaapin kapineeksi, jonka tunnistamiseen meni hetki. Siis mikä museo tämä mökki oikein oli? Eno tikkasi menemään ratkenneen ulkohousun saumaa kehuen kuinka Tikkakosken tehtailla osattiin tehdä muutakin kuin Suomi konepistooleja sota-aikana, ja helvetin hyviä haulikoita nykyään. Reippaasti vain kokeilemaan, kyllä hän opettaisi miten polkea puhtia tikkiin.

Saunaa ei sinä iltana enää lämmitetty. Enolla oli selityksensä siihenkin, tietty. Ja niin kiero, ettei hän oikein voinut vastaankaan pistää. Kas kun puiden poltostahan syntyi hiukkaspäästöjä, niistähän eno muisteli Hillan saarnanneen jo heti tultuaan. Niinpä eno oli päättänyt, että pistettäisiin tulet tästä lähtien vain vesipadan alle, kiukaaseen korkeintaan vähän risuja. Padan kantta kun vähän aikaa piti auki, höyry nosti lämpötilaa muutaman asteen, kyllä se riittäisi. Piti ainoastaan toimia sukkelaan, jättää selän peseminen viimeiseksi, kuivata äkkiä. Tai tietysti voitaisiin tehdä kuten eno yksin ollessaan: käväistä järvessä. Vielä saattoi laskeutua laiturilta kastautumaan jääriitettä rikkomatta, sen verran sopivasta suunnasta navakasti tuullut viime päivät.
Vaisusti mutisten Hilla ilmoitti tyytyvänsä saunalla käväisemiseen. Järveen meno kuulosti avantouinnin kaltaiselta masokistien touhulta.

 

Hillan eristäminen muusta maailmasta alkoi pikkuisen vaivata Erkkiä. Oli sen ilme niin myrtyneeksi mennyt kännykän pimennyttyä heti kohta kentän löytymisen jälkeen. Ymmärsihän tuon. Nuori ihminen kaipasi muutakin kuin luontoretkiä. Pitäisi illalla laittaa viestiä vaikka Jannelle, tai Baarmanneille. Kyllähän tyttö osaisi Ilvesvaaran sivua pitkin suunnistaa polkuja oikeaan suuntaan yksinkin. Hän saisi sopivasti sillä aikaa hoideltua koneella vähän työasioita, ei tarvitsisi iltaisin niin myöhään vääntää salaa vinttikammarissa muka nukkumassa jo ollessaan.  

Ja Annelikin oli laitellut melko kipakoita viestejä. Loma Roomassa oli koronan takia pitänyt unohtaa, mutta siihen se yksimielisyys sitten jäikin. Anneli luetteli kylpylähotelleja ja hotellitarjouksia, ja Lappiinkin mahtuisi ulkomaisten turistien puuttuessa: ei kai Erkki tosissaan aikonut hautautua sinne saamarin korpeensa koko loman ajaksi? Hän ei sinne kyllä tulisi paleltumaan eikä homehtumaan - eli jos jotain yhdessä vielä oli tarkoitus yrittää, niin auton keulan kannattaisi kääntyä kohti kotimaisemia hyvin pian. Anteeksipyyntöjen kera.
Erkki oli painanut poista-käskyä jokaisen viestin kohdalla. Vasta viimeiseen vastannut lyhyesti toivottaen Annelille hyvää matkaa hotellilomalleen. Kai se siitä tajuaisi, sentään korkeasti koulutettu nainen.
Pakko oli itselleen myöntää, ettei keittiössä porkkanoita tiskialtaassa pesevästä Hillasta huolehtiminen suinkaan ainoa syy korvessa pysyttelyyn ollut. Paremminkin mainio tekosyy. Samassa Hilla kääntyi, kuin vaistoten hänen sitä katselleen.

-Missä sulla on monitoimikone tai joku raastin?

Erkki kumartui ajatuksiaan järjestellen kaivelemaan alinta laatikkoa, selittäen samalla kuinka Hilla voisi seuraavana päivänä käväistä Baarmanneilla. Polulla kun pysyttelisi ja Ilvesvaaran takaa oikaisisi kallioiden yli, niin osaisi kyllä.

Hillan kädet pysähtyivät kesken kuorimaliikkeen.

-Siis et ole tosissas! Enhän mä mitenkään tiedä olenko oikealla polullakaan, kun en voi seurata kännykän ruudulta missä meen! Ja MIKÄ HITTO TUO ON?

-No se on hitto kuule se raastinmylly mitä juur kaipailit! Ja tuo tuossa vieressä... kai sinä nyt koulussa oot kompassin edes kerran eläissäis ehtinyt näkemään? Siitä ei lopu akku, se ei kuluta sähköä, kuten ei raastinmyllykään. Minä haen sulle kammarista maastokartan, opit jotain uutta tänäänkin taas. Ja kun niin sitä ekologista elämää äitis mukaan kaikkialla saarnaat, olet sen puolesta vaikka persees katuun pistämässä ja poliisien annat ittes siitä pois kantaa, niin tämä on nyt just sitä todellista ekologisuutta. Mistäs sinä luulet sen sähkön sinne pistorasiaan tulevan? Ja mietis kuinka googlella hyrrää suurissa saleissa joka kerran, kun painelet kännykästäs uutta karttaa esiin! Hitto vie tyttö, käytä nyt aivojas, onhan sulla selvästi semmoiset!

Keittiöön laskeutui jäinen hiljaisuus. Vaisusti Erkki mutisi anteeksipyynnön. Selitteli jotain ympäripyöreää omista murheistaan, ennen kuin katosi saunan suuntaan. Saamarin Anneli, miten se akka vetikään häneltä hermot kireiksi pelkällä olemassaolollaan.

Hilla tuijotti hampaita narskutellen tiskipöydällä jököttävää, esihistorialliselta ajalta peräisin olevaa raastinmyllyä. Ei helvetti, tässä torpassa varmaan kaikki oli peräisin jostain Mummon nuoruudesta! Vaan jos puolella sanalla huomautit asiasta, sen arvasi jo ennalta mitä eno sanoisi. Vetoaisi ekologisuuteen, kertakäyttötavaroiden maailmaa saastuttavaan roskan tuottamiseen ja blaa blaa blaa. Täytyi tosin myöntää, että se piikki osui. Joka kerran. Jo nämä muutamat vuorokaudet maalla olivat saaneet hänet pakostakin ajattelemaan asioita vähän eri tavalla kuin ennen.

No, valittamisen, saati kesken heittämisen iloa hän ei kyllä enolle soisi. Ei takuulla. Kiukkuisella liikkeellä Hilla tyrkkäsi veivin koloon, pilkkoi porkkanat myllyyn sopiviksi paloiksi ja otti tukevan otteen kapineesta ennen kuin pyöräytti. Parin vähemmän onnistuneen kokeilun jälkeen hän pääsikin jyvälle systeemistä. Enon vihdoin palatessa tupaan hellalla porisi valmiina suppilovahveroporkkanakeitto. Hah, se suoritus sentään näytti pikkuisen noloon enoon tekevän vaikutuksen. Kuvitteli kai, ettei hän mitään osaisi.

-Pistin saunalle tulet, niin pääset pesulle. Sillain rauhassa, lämpösemmässä. Jos vaikka Janne aamulla hakis sinut, käyttäisi kaupalla. Siinä on se postilaatikko seinässä, saat kirjees lähtemään. Laitan lapun mukaan, ostat jos jotain muutakin ittelles tarttet. Pistät tiliin. Sanoin, että tulis tällä kertaa autolla. Kun on jo tuota luntakin yritellyt. Voitte samalla vähän kattella maisemia, pyörähtää siellä Baarmannillakin.

Ah, Hilla suorastaan lensi saunalle. Pesi hitaasti nautiskellen hiuksensa, nautti lämmöstä. Toivottavasti Janne älyäisi olla palaamatta edelliseen tapaamiseen. Nolotti vieläkin se kurkku suorana huutaminen siellä metsässä, sen hirveän hurttalauman pyyhältäessä äkkiarvaamatta esiin puiden seasta. Mutta kun hän oli pelästynyt. ihan oikeasti. Hetken ymmärtänyt jopa sen, miksi kaikki eivät suhtautuneet susien suojeluun varauksettomasti.  Olkoonkin, ettei hän tosiaankaan ikinä, ei ikinä tunnustaisi niin ajattelevansa.

Eno oli puhunut autosta, joopa joo. Pihaan keinahteleva farmari-Volvo näytti Hillasta kyllä enemmän jostain romuttamolta varastetulta bensasyöpöltä. Ei yhtään niin söpöltä kuin pikkuisen uhmakkaasti alta kulmiensa katsova, edellistä kertaa siistimmin pukeutunut Janne.

-Et sitten yhtään enempää saastuttavaa kulkuneuvoa löytänyt,  Hillalta lipsahti heti turvavyötä tavoitellessa. Silmäkulmasta näki, kuinka Janne jähmettyi, sen suupielessä nytkähti kireästi.

-Kai niitä löytäis, kaupungista  se ynähti tasaisella äänensävyllä, katse keskittyneenä varomaan kuoppia.  -Vaan kun tämän rakensin itse, vähän niinkuin kokeilumielessä. Tykkäsin nähdä miten biokaasulla sais moottorin toimimaan. Sitähän syntyy tavallaan ilmaiseksi täällä omalla kylällä. Yhdellä isommalla luomunavetalla kokeillaan porukalla metaanipäästöjen hyödyntämistä. Vasta aluillaanhan se homma on, mutta bioetanoolia nyt kuka vaan pystyy käyttämään jo ihan perussetin konepellin alle asentamalla. Se on siitä kätevä systeemi, että voi tankata melkein mitä tahansa, kun sitä bioetanoolipohjasta ei vielä saa oikein kaikkialta.

Hilla tunsi leukansa loksahtavan. Tiesi näyttävänsä tyhmältä toljottaessaan sillä tavalla silmät ymmyrkäisinä, suu auki, eikä silti osannut muuta. Jannen avautuminen vetäisi ihan totaalisesti maton jalkojen alta.  Ja lisää seurasi. Hilla tuskin muisti ympärilleen katsella kuunnellessaan Jannen esitelmöintiä erilaisista tavoista tuottaa aurinkosähköä, pienoistuulivoimaloiden kehityksestä, sähkön näin saannin epävakaisuudesta ja sen varastoimisen vaikeudesta, koska sopivien akkujen vaatimia materiaaleja ei yksinkertaisesti voinut nykyteknologialla valmistaa täysin ympäristöystävällisesti. Kaikki oli sidoksissa kaikkeen, piti huolellisesti harkita pienimmän haitan ja suurimman hyödyn lainalaisuuksia, ennen kuin hurahti mihinkään hienosti ekologiselta kuulostavaan uutuuteen.

 

Kaupalla hän melkein unohti pyytää postimerkkejä. Äiti takuulla tyrmistyisi saadessaan kirjeen, hahaa! Nella varmaan pyörtyisi, hehkuttaisi somessa museokamaa. Vaikka mitä väliä. Äkkiä ei jaksanut kiinnostaa yhtään mitä kukakin päivitti parhaillaan instassa. Kai ne kiroilivat kiristyneitä koronarajoituksia, niistä oli radion aamu-uutisissa puhuttu pitkälti. Sikäli täällä maalla sai totisesti olla rennommin.

Hilla ei oikeastaan tiennyt mitä odottaa Baarmanneilla vierailusta. Joka tapauksessa se tarkoitti vaihtelua ainaiseen metsässä tarpomiseen. -Ja jotain takuulla ihan uutta, sillä saksalaista psykiatripariskuntaa ei pystynyt edes kuvittelemaan. No, ainakin Janne metsäteitä huolettomasti kurvaillessaan kertoi Baarmannien tosiaankin puhuvan melko hyvin suomea, varsinkin sukulaistensa takia Leahin. Jaakoppi taas saattoi päästellä suustaan melkein mitä tahansa, ei kannattanut ottaa kaikkea tosissaan, saati itseensä.

 

Vaalea talo putkahti esiin mutkan takaa yllättäen. Hillalta pääsi ihastunut huokaus katseen osuessa toista, matalampaa rakennusta kiertävään aitaan. Hevonen! Harmi vain Janne harppoi jo kohti ulko-ovea selittäen tuulivoimalasta, jota pitäisi Jaakopin kanssa vähän huoltaa.
Vastoin hänen pientä pelkoaan Baarmannit osoittautuivat varsin mutkattomiksi, mukaviksi ihmisiksi. Miesten kadottua ulos puuhiinsa Hilla jäi Leahin kanssa sisään. Ja mikä ihaninta, Leah tuntui suorastaan lukevan hänen ajatuksiaan viitaten nurkkapöydällä auki olevaan tietokoneeseen. Hilla varmaan kaipasi jo uutisia ulkomaailmasta Erkin mökillä olonsa jälkeen.

Malttamattomana, epäkohteliaisuuttaan anteeksi pienesti pyydellen hän suorastaan ryntäsi koneelle. Mese pursusi viestejä, joissa tosin ei ollut kovinkaan montaa sellaista, johon olisi viitsinyt vastata. Instakin pullisteli kavereiden päivityksiä. Hetken selailun jälkeen Hillan valtasi pettymys. Yllättäen muiden poseeraukset milloin ostarilta, milloin baareista tai shoppailuista tuntuivat tyhmän turhilta. Enon luona vietettyyn aikaan verrattuna oikein mikään ei vain iskenyt, ei edes Helsingin mielenosoitus,
Meililaatikko aukeni vaivatta. Äiti näytti.... Mitä hittoa! Äkkiä ruutu pimeni.

-Jaa, sähkö taisi loppua,  Leah totesi rauhallisesti.  -Meillä joskus näin käy, aurinko kulkee talvella matalalla. Tuuli tulee takaisin kohta. Haluaisitko käydä hevosella rannassa? Erkki sanoi saattaisit tykätä.

Hilla unohti hetkessä koko tietokoneen. Ennen vanhempien eroa isä oli antanut hänen käydä ratsastamassa. Äidin mielestä hevoset taas pelkästään aiheuttivat turhia vaaratilanteita, sekä haisivat.  Onneksi Leah uskoi epäilemättä kun hän kertoi pysyvänsä kyllä satulassa, ellei kauhean kovaa mentäisi.
Matka rantaan kului ihan liian nopeasti. Mutta oi, miten kaunista siellä olikaan! Leahin jäädessä huolehtimaan Linuhista Hilla sai taluttaa Sallia vesirajassa. Nyt jo nauratti miten niin pientä koiraa oli majavapadolta katsoen saattanut luulla sudeksi.
Hilla paljasti Leahille unelmoineensa lapsena aina jostain juuri tämänkaltaisesta paikasta. Kuinka he ajaisivat kaupungista viikonlopuiksi maalle, koko perhe. Viettäisivät aikaa yhdessä. Äiti ja isä unohtaisivat kerrankin työasiat, oltaisiin vaan. Otettaisiin aurinkoa, uitaisiin. Grillattaisiin makkaraa iltapalaksi. Ei olisi aina kiire johonkin, ei aina jotain kärhämää siitä kumpi ehtisi hoitaa Hillaa, kumman kokoukset olivat tärkeämpiä.

-Me asumme täällä kiirettä pakenemassa,  Leah naurahti.  -Suuressa maailmassa ongelmatkin ovat suuria, pienessä elämässä saa olla vapaasti pieni. Sinun kannattaa nyt opiskella, sitten aikuisena voit valita vapaammin. Unelmiin saa uskoa, mutta ne toteutuvat työllä. Pieni hyvä onni kyllä auttaa, totta. Ja jokainen päivä opettaa uutta, jota tarvitsee vielä joskus. Tai antaa hyviä muistoja, joita ajatella jos on vaikeaa. Sulje silmät, palaa tähän hetkeen. Muista, mitä nyt näet. Se auttaa.

Baarmanneilta lähtiessä Hillaan iski hätä. Erkki-enon ostokset lojuivat auton takapenkille unohtuneina. Janne tosin lohdutteli, ettei mitään hätää. Näillä lämpötiloilla mikään ei päässyt pilaantumaan. Ehdittäisiinhän tässä, vaikka jo hämärä ympärille laskeutui.
Viimeiset muutaman sata metriä Janne jostain syystä ajoi suorastaan matelemalla. Joku sitä tuntui kovasti askarruttavan. Kuitenkin vasta Hillan alkaessa räpeltää reistaavaa turvavyötä auki se sai kakaistua asiansa.

-Niin kun minä... Tai siis ajattelin kysyä jos haluaisit elokuviin minun kanssa. Vaikka huomenna iltapäivästä voisin hakea.

Hillalla meni hetki tajuta kuulemansa. Janne pyysi häntä elokuviin! Siis mitä, oliko täällä korvessa muka leffateatteri jossain? Ei ollut todellista! OMG!
Janne tuntui vetävän omat johtopäätöksensä autoon laskeutuneesta hiljaisuudesta. Vähän punastuneena se keskittyi veivaamaan vaihdekeppiä vaihteelta toiselle.

-Ajattelin vaan, että jotain tekemistä... kun täällä nyt ei oikein muutakaan... mutta ymmärrän minä, jos ei sinua kiinnosta.

-Kyllä takuulla kiinnostaa!  Hilla melkein huusi kumartuen riemuissaan suikkaamaan pikaisen suukon Jannen poskelle. -Sanot vaan monelta lähdetään, että osaan olla valmiina.

Erkki jäi katsomaan sisään suu korvissa ryntäävää Hillaa hämmästyneenä. Mikähän ihme siihen Baarmanneilla oli oikein mahtanut iskeä? Puhettakin tuli suorastaan pulputen. Jopa sillä vauhdilla ettei häneltäkään vähän hitaammin tajuavana kauaa mennyt hoksata mistä tuuli. Suunnilleen joka lauseessa mainittiin Janne kerran, ellei peräti useampaa.  Hitto, olikohan se flikanrääpäle mennyt ihastumaan Juholan junioriin? Vaikka ei sillä, mukava sekä asiallinen poikahan Janne oli. Kyllä sen matkaan uskaltaisi siskontytön päästää vaaratta. Piti taas pysyä naama ruokakomerossa vähän tarvetta pidempään, nauratti niin.

Ruokakassien purkamisen jälkeen vuorossa seurasi pyykkikassi. Normaalisti hän vei likaiset vaatteet kaupunkiin mukanaan, mutta nyt oli pitänyt turvautua Juholan apuun. Jälleen kerran. Mökkiä siivotessa vaihdetut lakanat palautuivat puhtaina, kauniisti viikattuina. Riittäisi, kunhan vähän ryppyjä siloittelisi. Erkki pyyhkäisi pitkän ruokapöydän tyhjäksi, ja käväisi eteisestä tarpeet. Hillalta pääsi ihmeellinen vinkaisun sekainen ähkäisy.

-Siis mitä nuo on? Mihin noita käytetään? Ja ei oo todellista, onko sulla joku museosta pöllitty pullokin siinä?

-No nämähän on kaulinpuu ja lauta. Tai en minä nyt varmaksi sano, Mummo niitä silleen aina kutsui. Ja se pullo mistään museosta ole, sehän on Papan tyhjä pöytäviina. En oo poiskaan heittänyt, kun enää ei saa peltikorkillisia, mihin reiät noin hyvin pirskotteluvettä varten sais.

Suorastaan lumoutuneena Hilla seurasi kuinka Erkki pyöritti tiukasti Pöytäviina-pullolla kosteaksi pirskotellun lakanan kaulintukille, asetti laudan pään sen päälle, ja alkoi rullata. Kerran toisensa jälkeen.

-Tämä se vasta on ekologista, ei kulu sähköä. Ihan lihasvoimalla toimii. Eikä jää rojua kaatopaikalle kuskattavaksi, jos rikki menee. Voi pilkkoa suoraan uunin lämmitykseen. Haihtuu viimeistä murua myöten savuna ilmaan, lämpö vaan jää.

Huomautus näytti ravistelevan Hillan takaisin todellisuuteen. Kai enolla nyt sentään kuitenkin silitysrautakin löytyi? Ihan pakosta pitäisi seuraavaksi päiväksi saada paita silitettyä. Ei hän mitenkään voisi Jannen kanssa elokuviin missä tahansa ryysyissä lähteä.
Erkin käsi pysähtyi kesken liikkeen.

-Jaa pyysikö se sinua elokuviin? Minä en tiennytkään, että...

Viime hetkessä hän tajusi sulkea suunsa. Niinpä tietenkin!

-Jaa juu, odotas. On täällä kammarissa tämmöinen, Mummolta jäänyt.

Tupaan laskeutui taas rikkomaton hiljaisuus. Ikkuna peilasi kuvaa kahdesta paikoilleen jähmettyneestä hahmosta, jotka molemmat näyttivät keskittyneesti jääneen tuijottamaan jotain pöydän kulmalla olevaa.

 

2. LUKU ROMANTIIKKAA ILMASSA?

Hilla tuntui olevan aamusta kuin se entisen mainoksen Duracel-pupu. Hetkeäkään ei paikallaan pysynyt. Erkkiä olisi naurattanut, vaan ei passannut, ei. Nuori lempi oli tunnetusti herkkänahkaista, siihen puuttuminen räjähdysherkkää. Onneksi se nyt kuitenkin oli sentään Juholan Janne, jonka vanha Volvo iltapäivästä pihaan keinahteli, eli luotettava, kunnollinen kosiomies. Varmaan siskokin enempi semmoisesta vävyehdokkaasta tykkäsi kuin jostain työtä vieroksevasta, risupartaisesta ekohipistä. Ja voi jestas sentään, miten olikin poika itsensä puunannut!
Hillalta Erkki-enon pienoinen virnistely jäi huomaamatta. Sitä kauheaa, antiikkista silitysrautaa ei ollut uskaltanut edes kokeilla sähköiskun pelossa. Toisaalta leffateatterin hämärässä pari ryppyä paidan kauluksissa tuskin näkyisi. Oi että, ja hän kun ei ollut osannut kuvitellakaan täältä hemmetin korvesta löytyvän sellaisia tuttuja, kivoja paikkoja. Ainakin sai olla koronan suhteen huolettomampi kuin kotona kaupungissa: tartuntatilastot näyttivät nollaa. Enon mukaan naapurikunnassa tosin listattiin jo toista tapausta, Helsingistä tuotuja molemmat.

Tuloaan tekevä ilta pehmensi maisemat himmeän harmaaseen hämärään, maalasi kuusikot tien molemmin puolin melkein mustiksi. Vähän pelottaviksi. Jannen kanssa hän kyllä tunsi olevansa täysin turvassa. Jannen rauhallisuus jotenkin tarttui, teki rennoksi sekä huolettomaksi.
Mutta mitä ihmettä! Miksi se kääntyi tieltä vain pienemmälle, jonkun pitkän, matalan rakennuksen pihaan? Ei täällä korvessakaan sentään voinut leffateatteri NÄIN syrjässä sijaita!
Eikä sijainnutkaan. Se Hillalle selvisi nopeasti. Vähän takerrellen Janne selitti kuinka saataisiin viettää leffailta ihan kahdestaan. Hilla saisi valita elokuvankin. Kai se sitten johtui siitä, kuinka söpösti Janne punastui puhuessaan, ettei Hilla hermostunut. Tulipahan vain uteliaaksi kurkkiessaan pojan aukomista ovista. Jonkun korjauspajan ja konehallia ja toimistoa, kaikkea sellaista ne olivat kuulemma isänsä kanssa tähän vanhaan navettaan remontoineet. Hilla kyllä jätti arvailematta mitä näki, outoa kamaa.

Jannekin tuntui haluttomalta esittelemään hallia perusteellisesti, johdatti Hillaa vaan kiireellä toimiston suuntaan. Kolhuisella kirjoituspöydällä sekä isoilla rulo-ovikaapeilla varustetun huoneen sivustalta aukesi kulku toiseen huoneeseen. Hillalta pääsi hämmästynyt henkäisy valojen syttyessä. Heti vasemmalla kulki seinään saakka baaritiski kuin suoraan jostain pubista, korkeine jakkaroineen kaikkineen. Vastakkaisen seinän nurkassa nökötti rumpusetti, seinää peitti iso, litteä tv-ruutu, ja keskelle lattiaa sijoitettujen muhkeiden nojatuolien väliselle pöydälle oli aseteltu valmiiksi iso kulho popcornia, sekä toinen irtokarkkeja. Vai tällainen leffateatteri! No, ei ehkä aivan sitä, mitä hän oli odottanut, vaan oikeastaan paljon mukavampi.

Vatsanpohjan poikki lepatti parvi perhosia Jannen kiertäessä baaritiskin taakse sytyttämään kynttilät. Se taikoi jostain esiin skumppapullon, poksautti korkin taitavasti pois, ja kaatoi korkeajalkaisiin laseihin... Siis ei voinut olla totta! Läpikuultavaa punaista skumppaa! Tätä ei kyllä kukaan uskoisi, tämähän oli kuin suoraan jostain leffasta. Tai siltä Hillasta ainakin tuntui yhä enemmän hänen seuratessaan miten tiskille ilmestyivät sulavasti kultareunaiset lautaset, hienosti taitellut lautasliinat ja isot, vanhat hopea-aterimet.

-Eihän tämä nyt ravintolaa ihan vastaa, mutta kun minä nyt kumminkin ajattelin...

-Tämä on kuule ihan huippua!  Hilla keskeytti arasti katsovan Jannen.  - Ihan parhaat treffit ikinä.

Ja oi, Janne punastui taas. Että se osasikin olla joinain hetkinä söpö! Hilla ei raaskinut paljastaa miten vähän niitä muita treffikokemuksia hänellä oikeasti oli, eli aika olemattomasti. Yhtään ei tosiaankaan haitannut, vaikka skumppapullon kyljessä luki Karpalokuohu 0 %.
Elokuvan valintakaan ei tuottanut ongelmia. Ensin katsottiin Hillan ehdotuksesta The Holiday, romanttinen komedia kahdesta asuntoja vaihtavasta naisesta. Naurettiin yhdessä korkkareissaan lumessa liukastelevalle Cameron Diazille, ja muille juonen käänteille. Onnellinen loppu sai Hillan silmäkulmat kostumaan. Nolotti. Onneksi saattoi livahtaa toimiston puolelle vessaan kuivaamaan. Janne toimi kuin kunnon herrasmies, jätti pilkkaamatta, oli kuin ei olisi huomannutkaan.

Hillan vakuuteltua voivansa viipyä vaikka koko illan Janne työnsi koneeseen oman ehdokkaansa. Hilla muisti joskus kyllä ehkä kuulleensa Akira Kurosawasta, vaan ei mistään Dersu Uzalasta. Alkutekstien juostessa ruudulla poika selitti 70-luvulla filmatun tarinan perustuvan 1900-luvun alkuun, Venäjälle Ussurin alueelle sijoittuvaan tutkimusretkeen. Ei hitsi, nytkö tämä menisi taas johonkin ekologisuusjuttuihin? Loistavasti sujunut treffi-ilta vaihtuisi johonkin tylsään dokumenttiin? Janne tuntui tulkitsevan Hillan ilmeet oikein. Se hamusi pöydän yli hänen sormensa kämmeneensä, sulki ne sinne, ja puristi kevyesti väläyttäen päälle nopean, vinon hymyn. Ei huolta, Hilla oli sentään kuljeskellut Ilvesvaaran maisemissa jo sen verran kauan, että pystyisi takuulla eläytymään Dersun ja tutkimusmatkailija Arsenjevin seikkailuihin.

 

Hilla kuului kolistelevan eteisen läpi suoraan sänkyyn. Jokin vaisto kertoi Erkille, että kannatti antaa olla. Jättää tenttaamiset aamuun. Jannen Volvo oli hyrissyt pihassa kauan, ja sen nyt tiesi, mitä semmoinen nuorilla ihmisillä tarkoitti. Vähän teki mieli tirkistellä verhon raosta, vaan ei arvannut. Huomaisivat vielä, ja siitähän se myrsky vasta nousisi.
Erkki itse kyllä nousi vasta päivän alkaessa kajastaa, muuttua pimeydestä harmaaksi hämäräksi. Tytön tulon myötä vuorokausirytmi tuppasi pakosta heittämään. Lomaa tai ei, niin työasioita piti hoidella silti. Pitäisi jatkossakin, Pomon käskyn mukaan loppuvuosi vietettäisiin etätöissä. Jokainen konttorilta kotiin potkittu hoitaisi projektinsa missä lystäsi, kunhan tulosta syntyisi.
No, sitä ehtisi miettiä. Tai puuhailla täällä maalla omiaan, miettiä siinä puuhaillessaan, mitä koneelle pistäisi. Kaupunkiin ei ollut mitään kaipuuta. Kaikkein vähiten Annelin takia halutti palata. Se juttu nyt vaan kertakaikkiaan oli lakannut toimimasta jo aikaa takaperin, eikä siitä muuksi muuttuisi. Onneksi oltu ehditty muuttaa yhteen.
Ei hemmetti, keskelle elämän tikkataulun kymppiä osui, kun autoradiossa mökille ajellessa olivat laulaneet rakkautta ja piikkilankaa...

Hillakin vaikutti mietteisiinsä syvälle sukeltaneelta. Ilmeestä päätellen nyt kyllä kieputtiin tummemmissa vesissä, kuin haaveiden hempeillä aalloilla. Sen pienet, hennot sormet rapistelivat pöydälle yöllä ilmestyneissä paperipusseissa. Näytti saaneen eväät mukaansa: Juholan puodin omaa marmelaadia, kookossuklaapalloja ja spelttilakritsaa. Taisi olla juuressipsejä sekä popcorniakin. Varmaan omasta maissista, siitä kokeilupellosta. Mahtoikohan Hillalla olla aavistustakaan millainen talo Juhola oli? Tuskinpa. Jannen tapoihin harvemmin kuului rehennellä kotitilan hehtaareilla.
Jannella niin... Siitä tulikin mieleen... Erkki rykäisi, tavoitteli ääneensä huolettomuutta.

-Tais se sauna ehtiä jäähtymään ennenkuin tulit. Vaan ehtiihän sitä tänäänkin pesulle...

Hilla havahtui ajatuksistaan, irrotti katseensa pöydän pinnasta hetkeksi.

-En mä tiiä, me oltiin jossain hallilla, kävin suihkussa siellä. Niillä on semmoset saunatilat ja kaikki, sisävessakin.

Puuro meni väärään kurkkuun. Erkin piti yskiä kauan, tukehdutti. Ei helvetti, ei kai se saatanan sälli ollut kuitenkin kumonnut tyttöä heti härskisti? Sisko tappaisi hänet, ja Jannen kaupan päälle, jos kuulisi. 17-vuotias oli vielä alaikäinen, hänen vastuullaan. Miten sellaista asiaa kysyttiin? Ei tytöltä ainakaan.

 

Onneksi Hillalta jäi huomaamatta enon ilmeiden raivokas vaihtelu. Heillä oli Jannen kanssa ollut tosi kivaa yhdessä. Ihan mahtavaa siis! Ja suihkuun pääseminen pitkästä aikaa, taivaallista! Tosin omaatuntoa vähän pisti juoksevan veden alla. Siinä meni aika monta litraa enemmän kuin pesuvadin varassa saunalla. Vaan kai joskus sai nauttia. Jannen mielestä ainakin. Vesi lämpeni hukkapuuhakkeella samalla kun piti hallin lämpimänä, joten ehkä sekin oli aika ekologista.
Ja miten nätisti Janne olikaan katsonut häntä pihavalon ja mittaritaulun antaman valonkajon läpi. Hipaissut ensin kättä, kiittänyt illasta. Kysynyt söpösti punastuen voisiko Hilla.. Tai siis tahtoisiko Hilla tavata huomenna uudestaan. Baarmannien luona pitäisi poiketa tekemässä pari pientä hommaa.
Hilla vastasi sanoitta. Kurotti kuin elokuvissa painamaan suukon Jannen poskelle. Tai no, siihen sen oli ollut tarkoitus osua. Janne vain sattui juuri silloin kääntämään päätään, eikä paluuta ollut.
OMG, Hillan polvia alkoi heikottaa kun hän vain muistelikin sitä suudelmaa!

Mutta tänään oli tänään. Hillan rintaa puristi pelkkä Jannen katsominenkin, kun hän ulko-oven avatessaan näki sen siinä odottamassa. Silmiä alkoi kirvellä itkua enteillen. Se katsoi niin suoraan, jotenkin jännästi: kuin hän olisi ollut joku kierreportaita alas laskeutuva, maailman kaunein prinsessa.
Se oli niin väärin! Eihän heillä voisi ikinä mitään yhteistä tulevaisuutta olla. Äiti komentaisi kohta takaisin kotiin, Janne jäisi tänne, satojen kilometrien päähän.  Onneksi voisi avautua Leahille. Ehkä se helpottaisi.


Janne etsi Hillan sormet kämmeneensä heti metsän kätköihin ehdittyä. Hipaisi huulillaan tytön suuta. Että se osasikin sitten olla nätti! Kunhan palattaisiin Baarmanneilta pitäisi ottaa puheeksi tulevaisuus. Jos Hilla haluaisi häipyä kaupunkiin, niin sitten ei voisi mitään. Hänelle kyllä sopisi kaavailla jotain vakavampaakin, ajan kanssa hiljalleen. Olihan näitä, kaikenlaisia etäsuhteita muillakin. Ainakin ensialkuun, kunnes hän saisi Hillan houkuteltua kokonaan maalle luokseen.
Samassa Hillan kevyenä pysytellyt ote muuttui yllättäen raivokkaaksi puristukseksi. Melkein lumettoman metsän hiljaisuuden rikkoi kirkaisu, ja heti perään isän aseelta kuulostava, takavasemmalta ammuttu laukaus.

-Mikä tuo on? Janne, mikä tuo on? Tuolta pusikosta tulee jotain meitä kohti!

Jannneen hädissään tarrautunut Hilla havahtui irrottamaan otteensa vasta Juholan rymistellessä esiin metsästä omituisen näköinen, pantakaulainen koira mukanaan. Koiran pysähtyessä nuuskimaan maassa makaavaa, söpösti mustavalkonaamaista mäyrää tyttö suuntasi raivoa leimuavan katseensa tyytyväisyyttä uhkuvaan Juholaan.

-Murhaaja! Mitä pahaa tuo viaton eläin sulle muka oli tehnyt!

-Jaa minulle?  Ei niin mitään, mutta en minä flikka sitä kuule ihan huviksein hengiltä paukauttanut, jos sitä luulet. Elukka jäi Romppaisen auton alle aamusella, kattos nyt sen takajalkaa. Ei siitä tuommoisena eläjäksi olis enää ollut. Lieneekö muutenkaan ihan kunnossa, talviunillahan noiden jo pitäis olls. Hellä onneksi sai sen jäljitettyä, päästin kärsimyksistään. Enkä noin läheltä ampunut olis, jos ei se teitä kohti hyökännyt. Haavoittunut eläin on aina vaarallinen. Arvaamaton.

Hilla ei siihen osannut enää mitään sanoa. Mulkaisi vain vielä kerran vihaisesti Juholaa, ennen kuin jäi tuijottamaan mäyräparkaa. Se oli kyllä iso! Ainakin metrin mittainen. Vähän pelottavakin, vaikka sitä hän ei takuulla myöntäisi. Ei ainakaan tuolle ärsyttävälle äijälle!

Loppumatka Baarmanneille meni vähän vaisussa tunnelmassa. Janne kyllä yritti parhaansa, kertoi mäyrien jopa 100 metriä pitkistä tunneliverkostoista maan alla, niiden tavasta siivota roskat ulos pesästä keväisin herätessään. Metsän laidalla kuusikossa törröttävän rautapyöräisen häkkyränkin se kiersi, selosti hevosharavakoneen käyttöä. Hillaa lämmitti pojan rauhallisuus, se ei takuulla koskaan pilkkaisi häntä tai naureskelisi ivallisesti, vaikka kysyisi miten tyhmiä "maalaisjuttuja". Sen kanssa olisi turvassa. Aina.
Mutta kun... Kun ei vaan voinut olla sitä yhteistä tulevaisuutta. Ei mitenkään.

Leah ei ollut asiasta yhtä vakuuttunut heidän kiertäessään rantaa kohti.

-Jokaisen ongelman yli löytyy silta. Ei ehkä juuri edestäsi, mutta kunhan kuljet tarpeeksi pitkälle se tulee kyllä vastaan. Sitten kysyt uskallatko kulke sillan yli. Haluatko katsoa mitä toisessa päässä odottaa.

-Äiti ei ikinä anna minun jäädä tänne,  Hilla puuskahti kumartuen poimimaan maasta kepin, heitti sen kauemmas rannasta ja seurasi hetken perään sinkoavaa Salli-koiraa.  -Eikä enon luona voi asua. Siis silleen oikeesti, tajuut sä? Enkä mä tiedä yhtään mitä alkaisin opiskella. Tekisi niin mieli tehdä jotain, eikä vaan päntätä jotain sen takia, että pitää saada ylioppilaslakki.

Perustelut tuntuivat lähinnä naurattavan Leahia. Se huiskaisi kättään vähätellen, kuin pyyhkäisten sillä liikkeellä pois kaikki hänen perustelunsa.

-Tekosyitä! Käy koulu täällä loppuun. Mene maatalousoppilaitokseen, opiskele kaksoistutkinto. Asu siellä. Jätä murehtimatta tulevaisuutta liikaa. Rakastu Janneen! hmisen pitää nauttia!

 

Leah jäi kuistille katselemaan nuorten menoa. Metsän reunassa ne ottivat toisiaan kädestä kiinni. Rinnasta kohosi huokaus, joka ei jäänyt taakse seisahtuvalta Jacobilta huomaamatta.

-Nuorta rakkautta ilmassa? Tuntuuko sitä katsellessa haikealta? Kaipaatko menneitä aikoja?

-Tämä päivä tässä ja nyt on hyvä. Pohdin vain miten pitkä matka nuorilla on vielä edessään. Vaikeakin. Hilla ei taida tietää kenen poika Janne on: millainen talo Juhola on. Mikä siellä odottaa.

-Ach,  Jacob hymähti ymmärtävästi.  -Se kyllä selviää. Sitten minä pidän Hillalle istunnon. Puhumme asiat.

 

LUKU 3.  ITSENÄISYYSPÄIVÄ

Juholan sormet naputtelivat vanhan, umpipuisen kirjoituspöydän kantta. Ulos ikkunasta katsovat silmät tuntuivat pysähtyneen johonkin kaukaisuuteen, muilta näkymättömään pisteeseen. Konttorihuoneen seinäkello raksutti hiljalleen kohti kahdeksaa. Valoisa antoi odotuttaa itseään, mutta ajastimella syttyvissä pihavaloissa tutun maiseman erotti jo. Vielä kun olisi omasta päästään osannut erottaa ajatukset toisistaan, asetella siistiin riviin. Mikäpäs siitä rivin päästä sitten olisi ollut lähteä purkamaan koko saamarin sotkua.

Tai kyllähän hän tiesi... Kunhan lykkäsi asian hoitamista. Antoi itsensä vielä hetken muistella Jannen edellisiltaista ilmoitusta. Baarmanneilta tultuaan se uutisensa oli töksäyttänyt, tuosta noin vaan. Ilmoittanut, että alkaisi seurustella Hillan kanssa. Hilla jäisi Erkin luokse, hakisi kouluun samaan oppimiskeskukseen, missä Janne jo luki agrologin papereita. Äkkiseltään teki mieli purskahtaa nauruun. Kysyä josko Janne tosissaan uskoi moisesta tytönrimpulasta olevan puutarhuriksi. Ylioppilaaksi se kyllä varmaan pystyisi itsensä lukemaan, mutta iskemään pikkuruiset kaupunkilaissormensa syvälle multaan?
Se nauru kuoli äkkiä kurkkuun pojan päättäväisen ilmeen alla. Niin tasainen ja rauhallinen kuin Janne olikin, niin jääräpäisyyttä löytyi samassa määrin. Semmoinen se oli ollut pienestä saakka, vankkumaton.
Vaan pitikö sen silti juuri Hillaan retkahtaa, helvetti. Jos se tyttö äitiään yhtään muistutti, ei passannut aliarvioida luonteen lujuutta. Eikä niille voinut kertoa, ei tietenkään. Nuorille. Huokaisten Juhola tarttui puhelimeen, selasi yhteystietovalikkoa ja jäi odottamaan.

-Johannes täällä, huomenta Eeva. Aina yhtä aamuvirkku kuin ennenkin? Juu, olen minä sen nähnyt. Sisukkaan tuntuinen rääpäle, se Hilla: ihan on sinun silmäs perinyt, suukin menee juur samalla tapaa viivaksi, kun suuttuu. Vaan sitä minä tässä lähdin soittelemaan, että täällä nyt historia toistaa itseään. On taas romanssia syntynyt Lahtimaan torpan ja Juholan kartanon välimetsien hämärissä. Mitenkäs me tämä....

 

Erkkiä alkoi kummasti heikoittaa Hillan kertoessa uutisensa. Ei perkele, Eeva tappaisi hänet. Vaan millä nuorta lempeä sammuttamaan kävi. Ei millään. Hillaa kun katsoi, melkein näki Eevan edessään. Sama jääräpäinen ilme, sama päättäväisyys. Kyllä se olisi hänen nyt vain pidettävä kieli keskellä suuta, jäätävä myrskyä odottamaan.

Ihan ensimmäiseksi piti ratkaista millä Hillan saisi väännettyä Juholan Itsenäisyyspäivän juhliin soveliaaseen muotoon. Olkoonkin, että näin korona-aikaan kokoontuisivat lähinnä perheen kesken, niin ei sinne siltikään missä tahansa retkuissa passannut paikalle pyyhkäistä. Edes Hillan ikäisen tytön. Kartanon salissa loistaisivat kristallikruunut, kiiltäisi hopea ja hohtaisi pellavapöytäliina.
Onneksi tyttö oli sellaista olematonta, hentoista lajia. Äkkiseltään katsoen suunnilleen samaa tekoa kuin Mummo nuorena. Ja Mummohan taas ei paljoa ollut pois heittänyt. Ei varsinkaan nuoruutensa parhaita vaatteitaan. Hillan vastaväitteistä huolimatta Erkki mylläsi kammarin kaapista esiin pahvilaatikot ja pukupussit, lipaston laatikosta korurasian. Selitti kärsivällisesti tytölle kuinka se laittautuisi näistä vetimistä, tai jättäisi Juholaan menemättä. Juhola oli tunnetusti isänmaallinen mies, reservin upseeri: Itsenäisyyspäivää kunnioitettiin siinä talossa pukeutumalla parhaimpiin.

Viittä vaille H-hetkeä vasta Erkki uskalsi huokaista helpotuksesta. Pikkuisen siinä taisi seassa olla ihailuakin. Oli se nätti, kun laittautui vähän. Mummon sinisen sifonkimekon helma viisti ehkä pari senttiä turhan lähellä lattiaa, mutta peittipähän trikoot ja kengät. Papiljooteille tyttö oli tuhahtanut, sukinut vain hiuksensa tiukasti taakse jonkinlaiselle nutturan tapaiselle. Hartiahuiviakin se tempoi tottumattomasti, mutta sen nyt niin väliä ollutkaan miten joku sellainen rätti roikkui.
Kömpelösti Erkki kiinnitti helmet hentoiselle kaulalle, tyrkkäsi pehmeänahkaisen iltalaukun tytön käteen varmistettuaan laittaneensa sinne nenäliinan ja kamman. Takuuvarmaa nimittäin oli, että niitä tarvittaisiin vielä, ennen kuin ilta olisi ohi. Jahka Hilla näkisi millaiseen kartanoon joutui, saattaisi itku tulla, ehkä mielihalu hiuksiakin irti päästä repiä.

 

Erkin pahat aavistukset osuivat valitettavasti oikeaan. Tai jotain vielä pahempaa. Hillalta itseltään hän ei asiaa päässyt kysymään, tyttö jäi teille tietämättömillä. Noin kuvainnollisesti. Syvään huokaisten Erkki lappoi aamukahviin kukkuralusikallisen sokeria, ja hörppäsi hartaasti tulen ritinää hellassa kuunnellen.
Juhola oli soittanut iltamyöhällä. Antanut kattavan tilannekatsauksen, omaa osuuttaan katastrofissa yhtään kaunistelematta.

-Sen minä vaan sanon, että on se luonteikas flikka, se Eevan tyttö. Niin äitiinsä tullut, kaikin puolin. Sinähän tiiät kuinka meillä on ne perinteet tämän Itsenäisyyspäivän suhteen, ittekin oot mukana ollut. Taisit sammua salin sohvaan toissavuonna, kun markkeerasit Kallion adjutanttia. Vai olikos se jo Risto Rytin aikaan? No kummiskin, tänä vuonna mentiin Mannerheimilla. Kyllä minä vähän meinasin, jahkasin koronan takia perua koko juhlat, mutta kun oltiin jo koko paletti kasattu,kynttilät lyhtyihin valmiiksi tuikattu, ja täällä sitä tautia vielä ole nähty... Niin pahuksen sopiva se univormukin, ja viikset istu justiinsa. Jatsarit kiilsi kilpaa kristallien kanssa, ai että. Ja olisippa kuvaa laittaa Helenasta! Hitto, siinä on naisella runkorakenne kuule kohillaan! Semmonen sisäkön pikkunen musta mekko hommattiin sille, hilkka ja essu ja kaikki, niissä se kaateli minulle Marskin ryyppyjä ja ojenteli paistivatia ja konjakkia kirjastoon kun sikaria päälle vetelin... Ai saatana, krapulahikeä pukkaa huomenna. Mutta Hillastahan minun piti...

Sitkeällä tenttaamisella Erkki sai muodostettua Juholan humalaisen hyppelevästä puhetulvasta jonkinlaisen kokonaiskuvan illan tapahtumista. Eli perinteisestä presidentin Itsenäisyyspäivän juhlasta, jollaisia oli pidetty Juholassa jo monta vuotta, ja varmaan pidettäisiinkin, kunnes kaikki Suomen presidentit päästäisiin läpi. Tai no, Halonen saattaisi kyllä tuottaa vähän enemmän päänvaivaa...
Joka tapauksessa paikalle oli kokoontunut kylän kerma. Apteekkari Hakkarainen, kunnanlääkäri Jussila vaimoineen, eläinlääkäri Savolainen tuoreimman valloituksensa kanssa, sekä tietysti Juholan oma perhe: vaimo Kaarina, tytär Kaisa, ja Janne. Sopivasti 10 henkeä, mikä salin pitkään pöytään vaivatta mahtui kristallikruunujen alle aterioimaan. Miehet frakissa, paitsi Mannerheimi, naiset parhaimmissaan.

Sisäkön rooliin palkattu Helena palveli herrasväkeä. Ensin skoolattiin kuohuviinit, lusikoitiin kanttarellikeittoa kultareunalautasilta, sitten pisteltiin sorsapaistia ohrapediltä sukuhopeoilla, uunijuureksia oman pellon annista, ja talon parhaista perintökulhoista karpalokiisseliä kinuskilla sekä kermavaahdolla. Jotain muutakin lisäkettä tietysti löytyi, minttuhyytelöä viiriäisenmunilla ja... No, kuka sitä kaikkea muisti, mutta kyllähän Erkki tiesi talon tuotteet sekä Kaarinan kotitalousopettajan kyvyt keittiössä.

Vaan ihan tarinan aluksi Hilla oli tietysti saapunut. Pysähtynyt hetkeksi salin ovelle silmät ymmyrkäisinä, sitten purjehtinut leuka somasti koholla sisään. Ottanut tilanteen haltuun heti ilmoittamalla olevansa Hilda eikä mikään Hilla, vaikka kaikki sillä nimellä kutsuivatkin. Ja todennut, että ai miten mukavaa, kun myös maalla osattiin kunnioittaa perinteitä - juhlistaa Suomen itsenäisyyttä laittamalla oikein tekohampaat suuhun, ja karvahattu kaappiin.

Syömisen jälkeen Mannerheimi piti kirjastoon kahveja odottelemaan kertyneelle juhlakansalle puheen. Kaikessa presidentin ylväydessään.

-Tai saattoi ne viikset tietty siinä vaiheessa pikkasen jo repsottaa,  Juhola oli myöntänyt.  -Kaikenlaista huonoa liimaa sitä onkin, se on semmosta näin maalaisteatterin tarpeistossa, pääsee liimakin vanhenemaan. Vaan vanhaa oli kuule konjakkikin! Saatoin sitäkin ottaa pari lasillista liikaa, kun varasin ison pullon, ja niitä korkkeja kukaan enää avaamisen jälkeen ala meidän juhlissa säästelemään. Savolainenkin otti pikkusen reippaammin... En nyt tarkalleen muista sitä puhetta, silleen sanasta sanaan... Jotenkin taisin kumminkin Savolaisen yllytyksestä kysyä, että joko se on Marskin poika kankkua alkanut saamaan, tuleeko häät koska ja kuinka kiireellä. No, kyllähän sinä Erkki tiedät mitenkä hienohipiäisiä naiset tuppaa olemaan. Ne siinä vaiheessa jotenkin pikkusen niinkun suutahti minulle, Kaarina ja Kaisa. Sanoivat, ettei tuommoisia pidä sanoa. Marssivat niskoja nakellen yläkertaan Kaisan kammariin, kaikki kolme.

Lopputulemaksi "Mannerheimin" puheesta kuitenkin jäi Erkille tieto siitä, että Hilla jäisi Juholaan nyt muutamaksi vuorokaudeksi. Kaisa kaivelisi kaapeistaan vaatteita sun muuta, Janne esittelisi perintöosuuttaan päivän valossa. Saisivat nuoret selvitellä välejään. Juholan mielestä Hillan silmissä kyllä oli leimunnut siihen malliin, ettei se periksi vähällä antaisi. Ihan sama vaikka sikalaan ensimmäiseksi veisi, tuskin tuo ovelta ympäri kääntyisi. Kyllä hän siitä miniän saisi, ei auttanut mikään.

Ähkäisten Erkki patisti itsensä nousemaan. Kohenteli tulet uunissa, haki halkoja liiteristä sisään kuivamaan. Levitteli työpaperit pitkin pöytää, yritti keskittyä numeroihin. Jotenkin ei vaan saanut otetta, pyöri Hilla mielessä, ja Eeva. Kuinka sisko raivostuisi, jahka kuulisi. Parempi lykätä kertomista.
Ulkona taivaanrantaa värjännyt aurinko kohosi vaivalloisesti puiden latvuksien korkeudelle. Päivää piisasi näin joulun alle lyhyelti, parempi käyttää ne vähät tunnit ilokseen. Hänpä tekisi lenkin Ilvesvaaralla, katsoisi töitään vasta sen jälkeen. Josko sujuisi paremmin, tuuletetulla päällä.

Joku muu, varhainen liikkuja, näytti ajatelleen samalla tavalla. Yöllä sataneessa, ohuessa lumikerroksessa erottui toisen kulkijan jalanjälkiä vaaran laella. Ne kaartelivat kivikon läpi alemmas, kohti majavapatoa. Siinä tuntematon vaikutti jääneen hetkeksi seuraamaan, josko Ansa ja Tauno ilmestyisivät puuhailemaan ruokalautalleen pesässä torkkumisen lomassa. Tai mitä lie tuijotellut, mistäpä tuon tiesi.
Eipä kyllä jäljistäkään tiennyt sanoa kumpaa sukupuoltakaan kulkija oli. Vaelluskenkien mitta sopi yhtä hyvin pienijalkaiselle miehelle, kuin reilumpaa kokoa käyttävälle naiselle. Perin merkillistä. Ilvesvaaralle harvemmin eksyi vieraita, piti tietää tarkkaan mistä kohden ryteikköjen läpi puikahtaa polulle. Silloinkin auton joutui jättämään kauas, maitolaiturille kylätien varteen, tai hänen pihalleen. Baarmannilta päin jäljet eivät tulleet, se oli varmaa.

Erkki ehti jatkaa matkaa vain muutaman metrin, kun jyrähti. Kuusikkorinteessä alkoi raikua Thorogoodin Bad to the bone nupit niin sanotusti kaakossa. Biisistä ei ollut epäilystäkään, mutta miten hitossa se täällä soi?  Ääni tuskin kuitenkaan tuli taivaista, sen sanoi jo järkikin. Nopeasti Erkki alkoi harppoa sivusuuntaan reitiltään, yritti hahmottaa äänen suuntaa mahdollisimman tarkkaan. Ja siellähän se pilkotti, melkein kuusen alaoksien alla piilossa! Pinkkikuorinen kännykkä.

Erkki kumartui nappaamaan lumessa yhä Thorogoodia räyhäkkäästi pauhaavan kännykän hanskan verhoamaan kouraansa, ja avasi kömpelösti suojakuoren. Näytöllä loisti pelkkä numero, joten tuskin kannatti vastata. Linjan toisessa päässä ei ehkä osattaisi tai tahdottaisi sanoa kenen puhelimeen hän huuteli haloota. Toisaalta jos puhelin oli lukittu, niin yhteystietoluettelokin jäisi pakosta tutkimatta. Josko siis kuitenkin pitäisi...
Jostain kuusikon katveesta alkoi kesken Erkin tuumailujen kuulua rytinää, kuin vauhko hirvi olisi pusikoiden läpi ähisten rynninyt. Sellainen elukka harvemmin vain osasi kiroilla. varsinkaan naisen äänellä. Vaikuttuneena hän kuunteli kirosanojen laajaa, rytmikästä litanniaa. Siinä taisi tulla useampi entuudestaan tuntematonkin voimasana, korkealta sekä kovaa.
Samassa soittaja tuntui kyllästyvän, metsään laskeutui hetkeksi taas rauha. Aivan kuin oksien lomassa rämpijäkin olisi pysähtynyt kuuntelemaan hiljaisuutta - joka jäi varsin lyhyeksi uuden noitumisen alle.

-Ei juhanainen, voi kilin v*tut, et kyllä just nyt hiljene! Lennät seinään, jos sen teet! Että perkele pitikin pys...

Jos Erkki jähmettyi, niin samoin näytti käyvän kuusikosta tupsahtavalle naiselle. Hetken he osasivat vain tuijottaa toisiaan tyrmistyneinä. Erkki tunsi kuinka jossain villapaidan alla, rinnassa, jysähti. Jokin naisen päättäväisyyden ja kiukun sekaisessa ilmeessä sen teki, suoraan kohti katsovissa silmissä. Siinä, kuinka äkkiä sekä luontevasti raivokkuus muuttui huvittuneisuudeksi. Ja nauru! Se suorastaan helisi jäisissä oksistoissa, kohosi kohti kirkasta, kalpean sinistä taivasta, kunnes laantui pelkäksi leväksi hymyksi.

-Ai kauheeta, sori, mä en yhtään arvannut... Tai siis ajatellut, että täällä olis joku muukin. Harmitti niin vietävästi kun tajusin kännykän pudonneen.

-Joo tuota... Erkki havahtui ojentamaan kännykkää kohti harppovalle, ihan takuuvarmasti ventovieraalle naiselle. -Tässähän tämä... Ei se varmaan ehtinyt kastua. Tai siis meinaan...

-Ainakin se soi vielä. Mä kävin ihan vaan kyykkypissalla tuolla kuusen alla, jäi varmaan taskun vetoketju auki, kun kuvasin sitä ennen tuota majavanpesää.

Kyykkypissalla kuusen alla, sanoiko se tosiaan sillä tavalla? Erkin oli vaikea uskoa kuulemaansa todeksi. Mielessä välähti hailea muistikuva Annelista, joka oli muinoin nostanut kauhean metelin samasta asiasta. Ja silloin oli sentään ollut vasta syksy. Silti Anneli oli kirkunut hysteerisenä kuinka takuulla vähintään käärme pistäisi takamuksiin, tai muurahaiset hyökkäisivät, jos joutuisi kyykistymään asioilleen luonnossa. Miten Erkki saattoi vaatia sellaista häneltä! Epäinhimillistä!
Vaan tämä nainen olikin selvästi täysin eri maata. Räväkkä akka. Paljon enemmän Erkin mieleen tyyliltään.
Hyvä, kun hän vihdoin muisti edes jonkinlaiset kohteliaisuussäännöt, ja tajusi esittäytyä. Nainen sujautti sormensa empimättä ulos lapasesta, työnsi niitä kohti Erkin suurta kouraa. Sinne ne melkein upposivatkin, oli sen käsi niin kauhean pientä tekoa.

-Tuula Tanskanen, kunnan uusi rakennustarkastaja. Työssä toivottavasti äskeistä hallitumpaa ja hillitympää linjaa pystyn vetämään.

Loppujen lopuksi Erkki ei jälkeenpäin pystynyt sanomaan, miten siinä sitten kävi, niin kuin kävi. Siis tarkalleen. Vaikka oliko sen väliäkään. Elämässähän asiat joskus vain menevät kuten jossain tuolla ylempänä joku ne on käsikirjoittanut.
Joka tapauksessa kännykkäsotkujen selvittelyn jälkeen Erkki paljasti majavien olevan nimiltään Ansa ja Tauno, mikä tieto sai Tuulan helähtämään taas Erkin sisuskaluja omituisen mukavasti muljauttelevaan nauruun. Pesärakennelman ja padon ihastelusta siirryttiin näppärästi Tuulan rakennustarkastajan tuoreeseen virkanimitykseen, kauempaa kaupungista paikkakunnalle muuttoon, ja Erkin nihkeästi sujumaan alkaneeseen etätyöpäivään.

-Tai lomallahan minä tavallaan olen, sillain puolittain,  hän kiirehti selventämään naisen alkaessa pahoitella kuinka vei toiselta nyt suotta aikaa. -Asustelen tuolla vaaran toisella puolella, semmonen vanha torppahan se vaan on, mutta olen kesäpaikkana tykännyt pitää. Siskontyttö siellä on tässä viime aikoina seurana ollut, mitä nyt enempi tätä nykyä tuolla Juholan kartanolla majailee. Meinaan, että... Niin että jos et ole noita rantoja vielä ehtinyt kartoitella pääset takasin kylille sieltäkin kautta. Voin vaikka kahvit keitellä.

Tuulalle sopi hyvin. Se ei jäänyt edes näön vuoksi muka punnitsemaan ehdotusta. Pamautti mukavasti suoraan olevansa todella kiinnostunut näkemään Erkin torpan, sekä rannan. Ei ollut mitään kiirettä, ei odottanut kukaan missään.

Ilvesvaaralta alas kohti rantaa kiertäessä Erkki ei oikein tiennyt mitä olisi ajatellut. Kunnan uusi rakennustarkastaja osoittautui varsinaiseksi luontoihmiseksi, kertoi vaellelleensa Lapissakin omineen moneen kertaan. Varsin huumorintajuiselta naiseltakin tämä Tuula vaikutti, ja kovin näytti nauravasilmäiseltä, sekä kaikin puolin mukavalta katsella. Semmoinen pieni, sopivasti pyöreä. Ei takuulla varmaan laskisi ruokapöydässä jokaista kaloria, vaan osaisi nautiskella elämän antimista.
Siinä kohtaa mietteitään Erkin piti painaa jarrua. Mielikuvituksen pahus yritti luiskahtaa ihan epäsoveliaille laduille.

Vihdoin päästiin torpan pihan reunaan saakka. Tuula työnsi pipoa ylemmäs otsalla, käänteli päätään ulkorakennuksesta mökkiin, alas saunalle, ja keskittyi sitten tarkastelemaan torppaa.

-Vai tämmöinen piilopirtti se on herra Lahtimaalla täällä. Kelpaa sinun olla! Mennäänpäs sitten sisälle katsomaan kuinka se kahvinkeitto sujuu.

Erkin kolistellessa saappaitaan muurin kupeeseen kuivumaan, ja kiirehtiessä keräämään pöydälle levälleen jääneitä työpapereita pois Tuula enempiä ihmettelemättä polvistui hellan eteen alkaen tehdä tulia. Näppärästi näytti sujuvan. Varmoin ottein se nitkutti nurkkapumpusta veden pannuun, ja istahti penkille kaikessa rauhassa odottelemaan. Ei saamari, nyt piti osata olla kieli keskellä suuta. Edukseen. Tuommoista naista ei pitänyt päästää käsistään!

Korppuja löytyi pussin pohjalta enää muutama, onneksi oli sentään niitä Hillalta jääneitä kookaspalloja. Sekä tietysti ruisleipää. Tuulalle kelpasi hyvin. Juttukin luisti niin sujuvasti, ettei ajan kulkua huomannut. Tai saattoihan siinä osansa tietysti olla sillä eteisen komerosta löytyneellä Ural Mokallakin, jota otettiin lasilliset. Lämmikkeeksi vaan, tietysti. Tuula huokaisi tyytyväisenä viimeisen tilkan siemaistuaan.

-On sinulla totta vie mukava torppa! Ihan kateeksi käy, kun ajattelen miten saat iltasella lämmitellä saunan, pulahtaa avantoon. Semmoista herkkua on tänä vuonna tullut harvoin nautittua, täälläkään ei taida missään olla yleistä talviuintipaikkaa koko kunnassa?

Ja niinhän siinä sitten jotenkin kävi, että Erkki tarjoutui työntämään halkoja kiukaaseen vaikka heti. Tottahan Tuulan nyt kerran edes piti avantoon päästä, jos kerran tykkäsi! Laiturin päästä tuli jää hakattua saunavesien nostamista varten aina jonkunlaiselle reiälle, hän voisi tulet laiteltuaan tarkistaa. Naputtelisi tuuralla riittävän suureksi, jos ei muuten riittäisi. Se avanto siis. Tuula ei taaskaan käynyt kursailemaan, vaan kipitti rivakasti kiskomaan kenkiä jalkaan, sekä takkia päälle. Yhdessä kun tehtäisiin, menisi nopsemmin ja olisi mukavampaa. Mikäs kiire tässä, kyllä se auto siellä maitolaiturin kupeessa säilyisi. Tuskin täällä korvessa kovin huligaaneja tarvitsi pelätä.

-Juu, ei tartte pelätä,  Erkki kiirehti vakuuttamaan.  -Eikä minuakaan, sen puoleen. Me ollaan tunnetusti upseereita ja herrasmiehiä, minä ja tuo naapurin Juhola.

 

Avanto saatiin ongelmitta aikaiseksi. Siinä touhutessa tuli paljastettua kuinka välillä tuli piirreltyä laajennusosaa torppaan. Semmoista pientä jatketta, saman korkuista. Siihen laittaisi suihkun, eristäisi kompostoivalle vessalle eteiseen oman kolon. Vinttiin yläpuolelle saisi toisen kammarin lisää. Vaikka työhuoneeksi, kun maailma tuntui muuttuvan etätöiden suuntaan pysyvästi ehkä. Voisi vain käväistä aina välillä kaupungissa hoitelemassa konttorilla tärkeimmät.
Tuula nyökytteli myötämielisesti. Innolla pohdittiin laatan valua, sopivaa hirren paksuutta ja jätevesisäiliön paikkaa. Kyllä osasi olla mukavaa, kun oli kerrankin sellainen nainen, jonka kanssa saattoi puhua oikein asiaa!
Tohkeissaan Erkki etsi kammarin kaapista puhtaat pyyhkeet, koukkasi ruokakomeron periltä pari elokuulta jäänyttä kaljatölkkiä.

-Jos sinä vaikka ensin haluat,  hän ehdotti. Kun oli tullut mainostettua olevansa paitsi upseeri, myös herrasmies, ja naiset aina ensin. Tuula helähti nauraa kihertämään.

-Sinulla tuskin on näyttää mitään, mitä minä en olis tähän ikään mennessä jo nähnyt. Eikä minullakaan mitään semmosta, mitä tuollainen mies ei olis jo moneen kertaan saanut katsellakseen. Niin että jos mennään ihan yhdessä - avantoon saakka.

 LUKU 4. JOULUENKELEITÄ, ONKO HEITÄ


Hilla ei tiennyt mitä olisi ajatellut. Osasi vain vilkuilla syrjäsilmällä epäluuloisesti enoa, samalla kun keskittyi kiskomaan kassin vetoketjua kiinni. Kyllä vain, eno vaikutti aivan selvästi jotenkin syyllisen oloiselta, ja muutenkin oudolta. Hitsi, olikohan se innostunut yksin jäätyään juopottelemaan? Sääli vihlaisi Hillan rintaa. Pitäisikö kysyä Juholalta, josko enokin voisi tulla Juholan saliin joulun viettoon? Ettei niin orpona mökissään tarvitsisi nyhjöttää, raukan.

Hän itse joka tapauksessa aikoi pysytellä Juholassa tiukasti. He Kaisan kanssa puuhasivat Kartanon Joulupuodissa, jossa koronasta huolimatta kävi melkoinen vilske. Tai jos rehellisiä oltiin, koko kartanolla tuntui jatkuvasti käyvän vilinä sekä vilske. Juholan bisnekset muodostivat kuin monilonkeroisen mustekalan, edellisten sukupolvien omistamien Nokian Kumisaapastehtaan osakkeiden lihottaman. Juholan vaisto nääs oli kuulemma osunut oikeaan, osakkeet myyty kännykkähuuman huipulla, kalleimmillaan. Kartanosta löytynyt leveälti peltoa sekä perämetsää ennestäänkin, omasta takaa.  Kaikkein kallisarvoisin kartanon aarteista Hillalle oli kuitenkin ehdottomasti Volvon ratissa odottava Janne. Oi miten hän rakastikaan sitä! Tai no, oli ainakin rakastunut, mutta ajan kanssa hiljalleen.... Takuulla!
Ehdittiin ajaa monta sataa metriä, ennen kuin Hilla huomasi Jannen naureskelevan itsekseen jotain.

-No, vilkasin ootellessain saunalle päin. Enollas on käynyt jouluenkeli. Semmonen pienemmän puoleinen. Olivat enos kanssa siinä hangessa silleen nätisti vierekkäin, suoraan saunasta varmaan.

Hillan suu loksahti tyrmistyksestä auki, vaikka hän itse ei sitä huomannutkaan. Enolla nainen! Eikä kyllä! Miten muka? Kotoa vinttikammaristako sen joku oli esille käynyt kaivamassa? Miksei hänelle koskaan kerrottu mitään! Epistä!

 

Erkki huokaisi helpotuksesta Volvon keinahdellessa pois pihasta. Edellisen päivän tapahtumissa riitti pureskelemista. Vaan eipä se untakaan ollut, Tuulan ilmestyminen. Ihan todellisesti, ihan aikuisten oikeesti alasti oli istuttu vierekkäin saunan hämärässä, kirmattu avantoon kilpaa kiljuen, ja mikä ihme lienee laittanut vielä hankeen lumienkeleiden tekoonkin heittäytymään. Tuulan kanssa se vaan oli käynyt niin luonteikkaasti, kaikki.
Aamulla Mäkisen pojan pirssiä odotellessa ehdittiin alustavasti sopia jo joulun vietosta yhdessä Erkin torpassa.

-Ne kyllä kylällä kohta sitten puhuvat,  hän oli varoittanut.  -Täällä on kuule kuusillakin korvat sekä silmät.

Tuulalta tuli vastaukseksi se tutuksi käynyt, helisevän kirkas, hyrskyvä naurunsa. Ihan sama, puhuisivat kuinka puhuisivat. Pysyisivätpä ainakin muut kosiomiehet loitolla, kun Erkistä tietäisivät selittelemättäkin.

Nykyhetkeen itsensä ravistellen Erkki könysi yläkerrasta läppärin tuvan pöydälle. Ensin huvit, sitten työt. Palkka ei enkeleitä lumihankeen tekemällä, saati jouluenkeleistä haaveilemalla tullut.
Toisaalta tulisiko tuo kohta enää mitenkään? Pomon sähköposti piti lukea kaksi kertaa, ennenkuin asian suostui tajuamaan. Firmalla meni huonosti, Pomo ilmoitti pahoitellen. YT-neuvottelut siinsi horisontissa. Sitä ennen hän nyt kuitenkin kysäisi, näin epävirallisesti, Erkin mielipidettä. Halttu ja Nieminen olivat hyppäämässä varhennetulle eläkkeelle, jopa tyytyväisyyttä vannoen. Vaan vielä piti vähintään yksi mies irrottaa, pahimmassa tapauksessa kaksikin. Eli ei Erkillä sattumoisin mitään piiloteltuja haaveita tulevaisuuden suhteen ollut? Toteuttamattomia ammattiunelmia? Jos Erkki vaikka pistäisi pystyyn oman toiminimen tai firman, niin ainahan jotain pientä konsulttikeikkaa toki tilattaisiin mahdollista elpyvää kysyntää paikkaamaan.

Toteuttamattomia ammattiunelmia? Tulevaisuuden haaveita? Kylmät väreet kiitivät Erkin selkärankaa pitkin, nostattivat karvat käsivarsissa koholleen. Ei helvetti, juuri tästähän he olivat viime yönä Tuulan kanssa puhuneet, pitkään sekä hartaasti! Miten mukavaa olisi heittäytyä pois kaupungin oravanpyörästä. Kämpän voisi vuokrata, tai miksei suoraan jopa myydä. Niillä rahoilla elelisi maalla nuukasti kauan.
Juhola taas... Sehän jaksoi jatkuvasti kysellä joko Erkki tulisi bisneksiin mukaan: mökkitalkkari-yleismiehelle piisaisi puuhaa, eikä talvisinkaan ihan jouten tarvitsisi olla. Ja jos tarvitsisi, niin ainahan kesti pilkillä jokusen päivän istuskella. Tai jos...

Juhola vastasi heti ensimmäisestä pirauksesta. Erkki erotti linjalta kirjaston vanhan konttorituolin narinan, kun Juhola pyöräytteli puolikkaita kierroksia. Niin se teki aina pohdiskellessaan suuria asioita, kuten asian itse ilmaisi.

-Joo, näin me kuule tehdään. Heti enstilassa. Minä ilmotan tilitoimistoon, että tietävät ootella siellä. Rustaatte paperit samantien. Pistät sille firmalles nimeksi minkä lystäät, vaikka Tuulan Tuvat, hahhaa! Joo, totta hitossa kuulin, olit jouluenkelin kanssa hangessa paininut, saakelin sonni! Vaan hiljaisissa vesissä ne isot kalat, ja silleen... Vaan et nyt ala sitä laajennusta siellä heti piirtään torppaas, Variskalliolla pystyttävät vanhaa hirskehikkoa harjoittelutyönään, vesikatto viimeistä ruuvia vailla. Asut siinä enstalven, ellet kirkolta jotain vuokrayksiötä halvalla, tai valmista kortteeria naiseltas... Nääs vaikka uittasit rakennustarkastajaa kuinka avannossa, tai sen avannossa itteäs kastasit, niin minä rakennuslautakunnan puheenjohtajana ikävästi sinua muistutan rantarakentamisen rajoituksista. Saattaa tulla lääniin asti kierros niillä papereilla, me ei voida sille minkä. Vaan meneehän se Lahtimaan torppa kesäpaikkana silti, sitä mikään kiellä.

Puhelun jälkeen Erkki jäi ajatuksissaan tuijottamaan ulos ikkunasta, hiljalleen sakenevaan lumisateeseen. Valo taittoi märästä lasista, tanssitti isoja hiutaleita kuin tuuli pieniä enkeleitä. Taaempaa lasi peilasi epäselvästi miehen kasvoja, hänen omiaan, kaikkine iän tuomine uurteineen ja juonteineen.
Olkoot, yhdessä vaikka avantoon asti! Kerranhan täällä vain elettiin, eikä silloinkaan ikuisesti. Ehtisihän sinne kaupunkiin ihmettelemään sitten myöhemminkin, jos maalla karahtaisi turvallisen rantalaiturin sijasta karikkoon, se Tuulan kanssa yhteinen elämänpursi.

ERKKI-ENON EKOLOGISET OPETUKSET on ehtinyt sekin syksyn läpi kahlattuaan joulutunnelmiin. Hilla, anteeksi Hilda, on saatu Juholan kartanon suojiin, Erkki-eno löytänyt kunnan uudesta rakennustarkastaja-Tuulasta mieluista saunaseuraa. Ansa ja Tauno tuhisevat majavanpesässään, Hellä raakana rekikoirana kuorsaa Juholan sängyssä. Suureen saliin on koristeltu kuusi, pöydässä kiiltelevät taas perintöhopeat ja kristallilasit. Naiset ovat kauniita pitsikaulusmekoissaan, miehet komeita kauluspaidoissaan. Edes veitsi ei lipsu kalkkunaa leikatessa, konjakkia kulautellaan kultturellisti vain ohuelti. Kynttilät palavat kirkkain liekein, peilautuvat lasisista, vanhoista koristeista.

Ilvesvaarassa kaikki on mahdollista, koronakin kiertää sen kaukaa, naapuripitäjän puolelta. Päästään jouluaamuna pakkautumaan kirkkorekeen turkkien kaulukset pystyssä, läimäyttämään ohjaksia ilmassa merkiksi Liinulle, että nyt passaa painella kunnon ravia kaviot lunta ryöpyttäen, aisakellot soiden. Mennään kilvan naapurien kanssa! Kirkonmäellä sitaistaan orit ja tammat puomiin kiinni, tyrkätään heinäsäkki appeeksi, loimi selkään lämmikkeeksi. Taivan on tähtiä täynnään, pakkasilma hengityshuurun valkeita pilvenhattaroita. Sankarihautoja valaisee kynttilämeri.

LUKU 5.  JOULUEXTRA, OSA 1.

 

Erkki tunsi itsensä aattoaamuna onnellisemmaksi kuin muisti aikoihin olleensa. Askel nousi kevyenä lumisessa metsässä päivän valjettuakin, ruokintapaikalle tarpoessa. Edellä menevää Tuulaa katseli mielikseen, rinnassa hyrisi mukavasti. Kyllä oli nyt miehen elämässä kaikki kohdallaan: oli vihdoin sellainen nainen, joka innolla lähti joulua luonnon väelle toivottamaan, ei marissut eikä nirissyt. Porukalla järjesteltiin tarjolle paikalliselta kauppiaalta saadut omenat, perunat sekä leivät. Juholan mönkijän lavalta kannettiin heinät katokseen.

Heti kun Tuulan silmä vältti Juhola vinkkasi Erkin syrjemmälle.

-Hyvää joulua vaan teillekin, otas tästä vähän lämmikettä illaksi. Hämäläiseltä sain, on kuule kaks kertaa tiputettua, ihan parhaan luokan pontikkaa. Tällä jos ei tunnelma nouse, niin ihme on. Vaikka taitaa se teillä nousta ilmankin, muukin kuin tunnelma, hähhää!

Erkki tyytyi hätäisesti kiittämään, tunkemaan nopsasti pullon piiloon povitaskuun. Eihän Tuulalla torpalle takaisin palattua toki mitään pikkuisen terästettyä glögimukillista vastaan ollut, mutta silti... Sentään poliisipäällikkö siellä ruokintapaikalla, parempi olla Hämäläisen taitoja liikoja kehumatta. Siitä huolimatta, että Juhola väitti kyseisen virkavallan edustajan toisinaan asioivan Hämäläisen laittomassa tislaamossa. Eläkkeellekin jäämässä, mitä se enää välitti.

Illan hämärtyessä pakkasilmaan kohosi ulkosaunan piipusta ohut savujuova, kynttilät valaisivat pirttiä, ja leivinuunista nostettua kinkkua katsellessa vesi jo herahti kielelle. Tyytyväisenä Erkki nosti verkkareitaan, makkaralle menneitä villasukan varsia ja veti Tuulan kainaloon sohvalla. Nyt kelpasi miehen toden totta olla!

 

Annelia närkästytti sitä enemmän, mitä lähemmäs aatto tuli. Vaikka kuinka usein tarkisti kännykkää, Erkiltä ei ollut tullut viestin viestiä. Kuinka se mies kehtasi! Sentään yli vuosi seurusteltu, niistä firman pikkujoulujen jatkobileistä alkaen. Ihan vähällä oli ollut, ettei hän jo olisi saanut omia avaimia Erkin asuntoon, tai muutettu yhteen. Sitten koronaa tekosyynä käyttäen Erkki oli kadonnut korpeensa, erakoitunut sinne. Anneli oli varmuuden vuoksi käynyt soittelemassa ovikelloakin, mutta turhaan. Naapurin kyylämummo vain kurkisti rappukäytävään happamana, käskien suksia tiehensä: Erkki ei ollut kotona, eikä ollut tietoa koska palaisi. Anneli tosin epäili, ettei se luuska olisi hänelle paljastanut, vaikka olisi tarkalleen tiennyt. Ei. siihen asuntoon he eivät Erkin kanssa kyllä jäisi! Kunhan mies järkiintyisi ja ymmärtäisi mitä menettäisi Annelissa, he muuttaisivat muualle. Ostaisivat isomman huoneiston jostain paremmasta osoitteesta.

Ihan ensimmäiseksi piti kuitenkin löytää Erkki. Kylpylässä odotti mukava, lämmin huone, valmiit joulupöydät. Hän nyt tietenkin oli joutunut maksamaan koko lystin, mutta sen seikan ehtisi korjaamaan. Tarkistettuaan viikonloppulaukun sisältävän kaiken tarpeellisen pariksi vuorokaudeksi Anneli sipsutti kadun varteen pysäköidylle autolleen. Oli suorastaan häpeällistä, miten huonosti kadut nykyään hoidettiin! Vähänkään korkeammilla koroilla sai varoa liukastumista. Mutta hänkö muka suostuisi laittamaan jalkaansa jotkut mummokengät, näin jouluna, hienoon kylpylään mennessä? Ei ikinä! Tyylikäs nainen huolehti tyylistään tilanteessa kuin tilanteessa.

Hienoinen epävarmuus iski heti kaupungin ulkopuolella, tietä reunustavien katuvalojen loppuessa. Hän ei ollut muistanutkaan, miten hirveän pimeää tähän aikaan vuodesta saattoi olla. Onneksi autossa riitti lämmintä, radiosta samoin sopivan menevää musiikkia. Joululauluja enimmäkseen, mutta nehän nostattivat juhlatunnelmaa kivasti. Navigaattori tosin ohjasi ajamaan jotain ihmeen syrjäisiä väyliä. Erkki olisi osannut neuvoa suoremmat reitit, vaan soitto pilaisi ikävästi yllätyksen. Anneli tahtoi pyyhkäistä pihaan varoittamatta, antamatta Erkille aikaa keksiä jotain tyhmiä tekosyitä, joilla välttyisi kylpylään lähdöltä. Hän komentaisi topakasti miehen autoon, ja sitten matkaa olisikin enää vajaa 100 kilometriä sopivasti. Erkki ei voisi vedota vaatteisinkaan, joulupaketeista paljastuisi pari trendikästä paitaa, suorat housut, sukkia ja niin edelleen. Siis kaikki, mitä tarvittaisiin. Enimmäkseenhän he varmaan viihtyisivät kahdestaan huoneessaan, suloisesti sovintoa tehden.

Anneli vajosi autuaisiin haaveisiinsa. Sydän jysähti pelästyksestä melkein ulos rinnasta katseen tajutessa miten näkökentässä vilahti jotain, ja samassa auton keulassa rysähti. Kevyt Hyndai alkoi heittelehtiä jäisellä tiellä pelottavasti. Annelin kurkusta karkasi nyyhkäisy vauhdin pysähtyessä viimein lumipenkkaan. Vapisevin sormin hän raplasi auki turvavyön, muisti jopa painaa hätävilkut päälle, ennenkuin huterin jaloin kompuroi ulos. Mikä ihme se oli ollut? Ja mitä hän nyt tekisi, miten selviäisi pois täältä autiolta tieltä?

Samassa pimeyttä halkoivat lähestyvät valokiilat. Helpotuksen kyyneleet kihosivat Annelin silmiin korkean farmarin alkaessa jarruttaa pysähtymisen merkiksi. Range Rover rullasi hänen pienen, vaurioituneen autonsa perään. Päälle jätettyjä ajovaloja vasten Anneli erotti ensin vain miehen pitkän, kookkaan silhuetin. Muukalaisen, joka ihanan matalalla, olon heti turvallisemman tuntuiseksi tekevällä äänellään tiedusteli mitä oli tapahtunut, oliko Anneli kunnossa, ja vakuutteli, ettei mitään hätää: hän huolehtisi kyllä.

Annelia värisytti tuntemattoman pelastajan osoittaessa taskulampun valokiilan tavoittamaa, törmäyksen aiheuttanutta kaurisparkaa penkalla. Onneksi mies otti tilanteen haltuunsa selittäen, kuinka soittaisi nyt heti paikallisen riistanhoitoyhdistyksen väen hakemaan kauriin pois, ja hinausauton. Ottipa jopa kännykällään huolellisesti kuvat tilanteesta vakuutusyhtiötä varten.

-Valitettavasti tällä autolla ei nyt kyllä enää matkaa jatketa,  tuntematon totesi pahoitellen.  -Toisen ajovaloumpion lasi on rikki, tuo lokasuojakin vaikuttaa vaurioituneelta. Pahoin pelkään, että rouvan matka katkesi nyt tähän. Tai siis, tietenkin voin viedä teidät tästä eteenpäin, mutta bussit taitavat olla harvassa. Seuraavassa kaupungissa on toki hotelli, tosin en ole varma onko sekään auki. Ehkä teitä jo odotetaan, ja joku voi noutaa?

-Neiti,  Anneli henkäisi kietoen takkia tiukemmin ympärilleen.  -Minä olen ihan neiti. Ja minua saa sinutella. Eikä kukaan odota missään, olin menossa viettämään joulua kylpylään, kun ketään kotonakaan... Mutta en haluaisi olla vaivaksi, tämä on hirvittävän kiusallista: teitä varmaan jo perhe kaipaa kotiin, ja nyt tuli tällaista viivytystä.

Mies huokaisi, jotenkin surumielisesti. Veti sitten hansikkaan pois ojentaen kättään.

-No, jos tässä sitten sinunkaupat tehtäisiin. Martti Metsälä, hauska tutustua, joskin näin ikävissä merkeissä. Ihan yksinäinen joulu se on minullakin, juuri olen hautausmaalta vaimon haudalta tulossa. Mitäs sitä leskimies muuta, kun kotona ei ketään enää ole. Lapsetkin aikuisia, kaukana maailmalla.

Anneli laski kainosti sormensa Martin suureen kämmeneen. Ja miksipä ei olisi, vaikuttihan Martti kaikin tavoin herrasmieheltä. Sellaiselta, jollaisia harvoin edes tapasi! Annelin sieraimet värisivät Range Roverin lämmössä. Ah, mitä partavettä! Ei takuulla marketin tarjoushyllystä. Jopa mittaritaulun hennossa valonkajossa saattoi salaa vilkuillen päätellä, etteivät Martin vaatteetkaan olleet mistään halpahallista tai Prismasta. Kyllä hän tunnisti laadukkaan tweedpuvun ja Barbourin öljykangastakin, huolella kiillotetut kengät ja parempaa nahkaa olevat sormikkaat. Martti käytti jopa huopahattua. Ah, mikä eleganssi! Ei paljon tullut mieleen muistella ikuisissa lököverkkareissaan raahustavaa Erkkiä, saati mainita miehestä mitään. Tässä oli tarjolla jotain paljon parempaa! Nämä kortit kannatti nyt selvästi katsoa, ja pelata huolella. Elämä saattaisi hyvässä tapauksessa kääntyä aivan uuteen suuntaan.

Kursailtuaan soveliaan määrän Anneli oli suostunut Martin tarjoukseen tehdä miehelle seuraa jouluaterialle. Toki vasta annettuaan Martin vuolaasti vakuutella, että tietenkin ilman mitään taka-ajatuksia: Annelin seura nyt vain tekisi miehen illasta paljon vähemmän raskaan, he kaksi yksinäistä ihmistä voisivat toistensa seurassa hetkeksi unohtaa yksinäisyytensä. Iso talo tuntui usein kolkolta ja tyhjältä omineen. Kodinhoitaja kattaisi kyllä kahdelle, ruokaa riittäisi takuuvarmasti.
Kodinhoitajan mainitseminen sai Annelin ihon suorastaan kihelmöimään. Tämä ei voinut olla totta! Millaisella miehellä oli varaa kodinhoitajaan? Aivan takuulla tutustumisen arvoisella, se oli varmaa, jos mikä.

Anneli ei ollut uskoa onneaan todeksi auton kääntyessä pitkälle koivukujalle, ja kaartaessa ison, valkeaksi rapatun talon eteen. Jalkoja suorastaan heikotti noustessa jykevien pylväiden välisiä portaita kohti leveää, tummaa ovea. Laattalattiaisessa, avarassa hallissa hän joutui painamaan salaa kynnet kämmeneensä varmistaakseen olevansa hereillä, eikä näkevänsä vain unta. Tämähän oli kuin suoraan sadusta! Tai englantilaisesta kartanosta!

Martti tuntui vaistoavan Annelin hämmennyksen kiirehtien anteeksipyytävästi selittämään nyt vain sattumoisin olevansa parantumaton romantikko sekä englantilaisen, menneen maailman tyylin ihailija. Niinpä hän oli sisustanut kotinsa sen mukaisesti. Toivottavasti Anneli tykkäisi, huoneestaankin. Sillä aikaa kun vieras vaihtaisi ylleen jotain mukavampaa, Martti käväisisi keittiössä pyytämässä kodinhoitajaa kattamaan saliin kahdelle syöjälle. Hildur voisi varmaan sen jälkeen lähteä kotiin, isäntä suoriutuisi kyllä tarjoilemisesta.

 

Annelilta karkasi pieni, hysteerinen hihitys oven sulkeuduttua toisen kerroksen vierashuoneessa takanaan. Ai että toivottavasti hän tykkäsi? Kuka nainen nyt muka ei olisi mielellään majoittunut suunnilleen yksiön kokoiseen, ylellisesti kalustettuun huoneeseen? Kurkkaus kylpyhuoneeseen suorastaan kruunasi kaiken. Tassuallas, pehmeät matot, peilipöydällä korissa kylpytuotteita sekä kosteusvoiteita, ja ties mitä. Pyyhkeitä ei tarvinnut edes koskettaa tietääkseen miten pehmeän kuohkeita ne olisivat. Entä sitten leveä pylvässänky satiinilakanoineen? Aah! Nyt piti pitää kieli keskellä suuta ja viedä homma kotiin, niin tämä kaikki voisi vielä joskus olla hänen!

Viittätoista minuuttia myöhemmin Anneli laskeutui harkitun hitaasti alas portaita parhaimmassa mukaan tulleessa mekossaan ja piikkikorkoavokkaissa, kevyesti meikkinsä korjailleena. Martin katseessa oli selvää ihailua miehen ohjatessa hänet kynttilöin valaistuun ruokasalin pitkään pöytään. Eipä silti, kyllä Marttiakin kehtasi katsella. Harvoin enää näki luontevasti pukua käyttäviä miehiä. Varsinkaan tuollaisia, joista huokui vastustamatonta, iän mukanaan tuomaa Sean Connery -charmia. Vienosti kiitokseksi hymyillen Anneli antoi Martin auttaa tuolin alleen, ja kaataa itselleen viiniä jalalliseen kristallilasiin. Lautasliinat olivat epäilemättä aitoa pellavaa, lautasliinarenkaat sekä aterimet raskasta, vanhaa hopeaa. Lautasia Anneli ei tunnistanut, mutta tuskin nekään halvinta posliinia olivat, ehei.

-Malja uudelle, yllättäen alkaneelle, toivottavasti antoisaksi muodostuneelle ystävyydellemme!  Martti toivotti ojentaen lasiaan skoolaukseen. Kristallin kilahdus osui suoraan Annelin sydämeen, täytti sen autuaalla onnen tunteella.