Kahvihuoneessa käy kuhina. Tuttu työtiimi alkaa olla kasallaan, viimeisetkin palanneet vapaudesta ikeen alle. Kaarina ottaa kaapista mukinsa ja istahtaa nurkkaan, yrittää muuttua ajatuksen voimalla näkymättömäksi. Pöydän ääressä ihaillaan päät yhdessä läjässä Elisabethin lomakuvia kännykän ruudulta. Hitot turvaväleistä, kaikki janoavat nähdäkseen kuinka Elisabeth ottaa aurinkoa purjeveneen kannella Saimaalla, poseeraa terassilla uusissa timanttikorvakoruissaan, skoolaa skumppaa ah niin charmikkaan (ja sikarikkaan) miehensä kanssa aamuruskon hienous taustalla. On sisustettu, on nautittu, on vaikka mitä. Olkoonkin, etteivät toisten tarinat kuvineen ole yhtä loistokkaita kuin Elisabethin elämä. Tietenkään.

On se vaan kummaa, miten jokainen tuntuukin muistavan vain ne hienot hetket, Kaarina miettii. Miksei kukaan valita sateesta, koronarajoituksista matkustamisessa ja kokoontumisissa, levän valtaamista hiekkarannoista, kiukuttelevista kakaroista tai rahapulasta, jatkuvasta perheen passaamisesta? 
Aivan kuin Kaarinan ajatukset vaistoten kanalauman kruunaamaton kuningatar, Elisabeth, kääntää huolella meikatut silmänsä nurkkaa kohti.
-No mutta Kaarina, sinähän et ole vielä ollenkaan kertonut miten sinun lomasi meni! Kävittekö te missään, teillähän ei ole kesämökkiäkään eikä mitään? 
Äkkiä kaikkien silmät tuntuvat katsovan suoraan, vaativina. Vahingoniloisinakin. Hahaa, meillä oli niiiiin onnistunutta, niiiin kultturellia, niiiin kaikkea, mutta miten nyt osaston hiirulaisella mitään olisi kerrottavanaan. Niin ne ajattelevat, hän tietää kyllä. Päänsärky alkaa muuttua punaiseksi usvaksi, päässä naksahtelee, surisee, niskat kramppaavat. 
Ja sitten sanat vain tulevat suusta ulos. Yhtenä ryöpsähdyksenä.
-Käytiinhän me, mummon 80-vuotispäivillä kotipuolessa. Kaksi vanhinta jäi kotiin, Jesse ja Essi, nuorin kiukutteli koko 340 kilometrin matkan takapenkillä. Perttiä ärsytti, painoi kaasu pohjassa tutkaan ylinopeutta, sai reilut sakot. Se sitten vitutti Perttiä sen verran paljon, että vetäisi jo heti perillä isäukon kanssa kunnon pontikkakännit. Hyvä kun eivät saunaa polttaneet. Savusaunan katto kyllä kärähti seuraavana päivänä, mutta palokunta tuli kivasti apuun. Minä tosin en sitä nähnyt: piti käyttää lasta päivystyksessä tikattavana, tallasi risaan pulloon.
Ukkia suolta etsimään sentään kerkesin. Karkasi sinne hillaan eikä osannut enää pois, sillähän on dementia jo pahana. 
Yöllä mummo kaatui vessaan mennessään, ambulanssia piti odottaa melkein tunti. Lonkkamurtuma, niin pakko perua ne syntymäpäiväjuhlat ikävästi. Syötiin se täytekakku aamupalaksi, meni se niinkin. Vaikka olivat pitopalvelussa unohtaneet, että äidillä on paha laktoosi-intoleranssi. Onneksi oli vielä ulkohuussi, ei päässyt pahoja ruuhkia syntymään.

Kahvihuoneeseen laskeutuneen hiljaisuuden paksuuden saattaa melkein tuntea märkänä, raskaana villahuopana. Kaarina ei kuitenkaan pysty enää lopettamaan, vetää vain henkeä syvään ennenkuin purskahtaa ulos loputkin.

-Toisaalta me jouduttiin kuitenkin lähtemään heti aamulla takaisin kaupunkiin. Poliisista soitettiin. Veivät Jessen kotibileistä sairaalaan vatsahuuhteluun alkoholimyrkytyksen takia. Vaikka kyllä se siitä selvisi, sentään jo 16-vuotias. Pertti joka tapauksessa ajoi taas ylinopeutta. Ja puhalsi semmoiset pontikkapromillet, että kortti lähti heti. Siellä se on nyt maannut viimeiset 3 viikkoa sohvalla litran viinapullo kainalossa säälimässä itseään, kun saa varmaan potkut töistä tai jotain. Lainat kaatuu pakosta niskaan, minun palkassa ei selvitä mitenkään.
Ei Pertti mitenkään kivasti ilahtunut Essin plussaa näyttävästä raskaustestistäkään. En tietysti minäkään, pakko roikkua terveyskeskuksen puhelinjonossa lääkäriaikaa kerjäämässä: Essihän on vasta 15-vuotias, saa varmaan iän perusteella keskeytyksen. Ehkä jotain sukupuolitautitestejäkin hyvä ottaa.
Että semmoinen kesäloma meillä! Ihan silleen tiedättekö niinkun ihan helvetin kivaa on ollut! 

Kahvihuoneeseen laskeutuu rikkomaton hiljaisuus oven pamahdettua kiinni. Lopulta Liisa alkaa paheksuvasti tuhahdellen kasailla tavaroitaan pöydältä.
-Kyllä on sitten negatiivinen ihminen tuo Kaarina! Minulta meni nyt ihan työfiilikset tuolkaisesta, noin rumasti sanoi.  Pikkuisen pitäisi kyllä ajatella muitakin kuin itseään. 

x          x          x

Käytävän ovi pamahti Kaarinan jäljiltä kiinni kovaa. Illalla oli taas riidelty. Pertti muutti ähkäisten asentoa paremmaksi. Janotti, pukkasi hikeä. Totta hitossa hän oli yrittänyt eilen ryhdistäytyä, kuten Kaarina jaksoi motkottaa. Vaan minkä teit, kun kieli kuivui kitalakeen, masensi ihan helvetisti ja ahdisti. Parempi työntää mielestään kaikki, jättää seuraavaan päivään. 
Vaan enää ei voinut. Tänään hänen olisi pakko soittaa Pomolle. Ei sitä maanantaihin voinut jättää, pamauttaa vasta toimistolla työnjakoon mennessään, ettei muuten ole ajokorttia, sori vaan. Poliisi vei.

Mutta jos rehellisesti kertoisi ratista palaneensa mitä se tekisi? Antaisiko heti potkut, vai paasaisiko AA-kerhoon menoa kuten Rissaselle muinoin pitkäksi venähtäneiden pikkujoulujen jälkeen? Jotain muuta pitäisi keksiä. Jos valehtelisi vetäneensä liikaa ylinopeutta? Sen Pomo saattaisi vielä uskoakin. Ainakin saisi pelattua vähän lisäaikaa. Vielä tiennyt edes mitä käräjillä päättäisivät ajokiellon pituudesta. Kaverit ostarin pubissa olivat veikanneet vähintään 3 kuukautta.

Kädet täristen Pertti naputteli Pomon numeron. Yritti kuulostaa vakuuttavalta, jopa pikkuisen naurahtaa raskaasta kaasujalastaan kertoessaan. Heitti huolettomasti kuinka oli tullut vitutukseen nyt vähän otettua reilummin viinaa, mutta kyllä kunnossa töihin oltiin, ei sillä. Pitäisi vaan jotenkin aina niille työmaille päästä, että jos jotenkin siihen saakka kun taas omalla kortilla... 
Pomon hiljaisuus linjalla kesti. Ihan kuin se ei olisi uskonut hänen raivopäissään repineen sakkolappua, ainoaa todistetta asiasta. Pitikö sen nyt vielä viinankäytöstä tivata, helvetti! Joka mieshän joskus ryyppäsi!
Pomo antoi odottaa vastaustaan kauan.
-Jos minä sitten Pojan annan sinulle kuskiksi. Näin ensalkuun. Sehän lähtee armeijaan vasta vuodenvaihteessa. Tässä nyt muutakaan tähän hätään... Ensviikolla alkaa se Huttusen hallin sähköistyskin, ja se on luvattu hoitaa kiireellä, Vaan varastolle ilmestyt ajoissa, tulet millä tulet.
Puhelin tipahti Pertin kädestä. Pumppu takoi tuhatta ja sataa. Onneksi oli vasta torstai, kyllä tässä ehtisi. Kunhan sunnuntain ottaisi kuivemmin, ajaisi aamusta parran ja hommaisi jostain kyydin. Jääkaapissa taisi olla vielä pari kaljaa. Jos nyt tänään vielä hakisi puolikkaan edes kirkasta, Kaarinaakaan selvinpäin jaksanut. Eikä se mitään edes huomaisi, jos hissukseen naukkailisi. Vaivainen puolikas, mitä se haittaisi.

Maanantaiaamuna Kaarina suostui sentään heittämään hänet töihin. Oli kerrankin jopa ihan hiljaa. Pertin oloa se kyllä ei paljon parantanut. Hikeä pukkasi, kieli yritti kiinni kitalakeen. Päätä koski Buranasta huolimatta. Sunnuntaina oli ollut pakko hakea lähikaupasta patteri lonkeroa, sitä vahvempaa. Kellarikomeroon piiloon Kaarinalta puolet, vaikka oli vaimo pahasti ottanut nekin muutaman tölkin mitkä hän reilusti vei jääkaappiin.
Ja Pomo, se katsoi selvästi epäluuloisena. Poikaa näytti onneksi vähemmän kiinnostavan. Täräytti vaan firman pakettiauton käyntiin, näpsytti navigaattoriin osoitteen ja antoi mennä keltaisilla heti läpi ensimmäisestä risteyksestä. 

Huttusen hallilla he puuhasivat Pojan kanssa kahdestaan, kumpikin omiaan. Ruokatunnilla Poika lorvehti ulos tupakalle silmät kiinni kännykässä. Hikinoro meni jo pitkin selkärankaa, Pertti tunsi kuinka tärinä käsissä paheni. Muistui mieleen Kaarinan huuto asuntolainan lyhennyksistä, lapsien tuottamista murheista ja ääni kimeäksi kohoten kiekaistu loppukaneetti  kuinka vielä juoppo mieskin, mihin turmioon tässä vielä herranjestas jouduttaisiin. Ei, työtä ei ollut vara menettää. Eikä Poika mitään huomaisi, jos hän vähän korjaisi oloa. Tänään vain. Ihan vähän vaan. Kaiken varalta kun oli tullut tuikattua eväskassin pohjalle pikkupullo: kotimatkallahan voisi reilusti pikkuisen paikkailla, niin hän sen oli ajatellut.

Pojan palatessa Pertti veteli jo piuhoja retein liikkein, viheltelipä jotain autoradiosta korvaan tarttunutta lauluakin työn ratoksi minkä Mynthonin imeskelyltä pystyi. Puolikkaan loppu odotti vieressä vissypulloon lorautettuna. Kukaan tulisi tutkimaan mitä kirkasta kenenkin vedet sisälsi, kunhan varovasti ohuita siivuja harvakseltaan vetelisi.

Pertti hulautti viimeiset sentit vissypullon pohjalta. Toinen käsi kaivoi jo Mynthonia valmiiksi. Poika oli pari kertaa ohi mennessään katsonut jotenkin oudosti. Tai ehkä hän vain kuvitteli. Hiki alkoi taas kihota kämmeniin sekä otsalle, kostutti paidan kainalot. Onneksi työpäivä nilkutti kohti päättymistä. Kotimatkalla pitäisi kyllä saada jostain pari kaljaa vähintään. Selviäisi siihen saakka, että voisi jollain tekosyyllä livahtaa Kaarinan tarkan silmän alta kellarin varastokopin jemmapullolle. 

Vähän ennen sovittua aikaa Pertti keräili työkalut kasalleen. Veti ulkona syvään henkeä katsellen kuinka Poika lompsi omalta suunnaltaan. Autoa startatessaan ei sanonut mitään, eikä Perttikään. Parempi olla puhumatta, ei henki vahingossakaan paljastaisi vissypullon salaisuutta.

Pomo odotteli hallin pihalla. Nyökkäsi Pojalle lyhyesti, hänet viittoi tulemaan perässään sisälle. Hiki kihosi jo selkään saakka, suu tuntui rutikuivalta. Sydän jätti varmaan vähintään kaksi lyöntiä väliin, kun silmät ymmärsivät mikä se Pomon toimiston puolella hoidettava asia oli: alkometri.
Ei auttanut, vaikka yritti kuinka pistää vitsiä, kiemurrella sen varjolla puhaltamisesta. Pomon ilme ei antanut armoa.

Ja sitten se tuli. Kiertelemättä tai kaartelematta, suoraan kohti katsoen.
-Nyt kuule Pertti mulle ei paljon vaihtoehtoja jää. Kauan olet talossa ollut, luottomies, vaan näin ei jatkaa voida. Minä en ala sulle nyt lopputiliä laskemaan, kokeillaan ensin jos katkolla saisit tolkkua takasin touhuihis. Maksan sairaslomapalkan kun todistuksen sieltä pyydät, ja sitten jatkot sen mukaan miten ittes pystyt miehenä pitämään. Sitä on kaikenlaista tukiohjelmaa, AA-kerhoa ja A-Klinikkaa.
Pertti tuntee kuinka henki alkaa loppua. Pomo ei suostu kuuntelemaan. Ei vakuutteluita ryhdistäytymisestä, ei vetoamisia siitä, että kotona nyt ainakin pitäisi käydä, selitellä vaimolle ja ei helvetti, eihän tässä nyt sentään mitään pultsareita olla, semmosiahan ne vaan sinne katkolle... 
Lähdettävä on. Pomo huolehtii hänet ovesta sisään, lupaa käydä puhumassa Kaarinan kanssa, tuoda puhtaita vaatteita aamusella. Muistuttaa vielä, kuinka katkon kautta on palannut takaisin töihin moni herra sekä narri: niin neiti, kuin rouvakin. Sitä ei naamasta aina näe kuka sieltä joutuu aika ajoin uutta pontta ja suuntaa elämälle hakemaan. 

X          x          x

Painavia kasseja ovesta sisään nostellessaan Kaarina ehti katua, ettei ollut jättänyt marketilla käyntiä iltaan. Kahdestaan ruokaostokset sujuivat helpommin. Olisihan Pertti voinut apuna olla, vaikka hänen ajaa nyt pitäisikin joka matkat. Harmitti, kun ei aamulla ollut tullut asiaa ajatelleeksi. Toisaalta kilometrit hallille olivat menneet melko vaitonaisissa merkeissä. Kumpikin tuntui varoneen kajoamasta siihen kipeään aiheeseen, miksi nyt kuljettiin näin. Kotiin mies sentään oli murahtanut selviävänsä omin neuvoin.

Selviävänsä, niin... Kaarina käänsi levyn päälle ja läiskäisi vihaisella ranneliikkeellä jauhelihan paistinpannuun. Kyllä hän oli huomannut miten eilisiltanakin... 
Ajatus katkesi ovikellon soittoon. Joku lapsista oli varmaan taas unohtanut avaimensa, tätä se aina oli. Toiset saivat huidella huolettomina, luottaen siihen, kuinka äiti pitäisi perheen asiat järjestyksessä.
Kipakat sanat kutistuivat pelkäksi hämmentyneeksi äännähdykseksi Kaarinan nähdessä kuka oven takana seisoi. Pomo! Jalat vetivät veltoiksi, henki tuntui loppuvan. Nytkä se sitten tapahtui? Nytkö Pertille oli käynyt jotain vielä pahempaa? Mutta eikö silloin poliisi...
Pomo tuntui aavistavan nostattamansa tunnemyrskyn. Potkaisi kengät naulakon alle, ja kiirehti rauhoittelemaan. Ei, ei mitään semmoista sentään! Ryki kuitenkin vähän vaivaantuneesti auttaessaan hänet takaisin keittiöön sekä istumaan. Kaarina tunsi äkkiä itsensä täysin turraksi, sitä syvemmältä sisältä jäätyväksi, mitä enemmän Pomoa puhui. Herran jestas sentään, Pertti katkaisuhoidossa! Miten he tästä enää eteenpäin, miten kaiken lapsillekaan selittäisi...Äidille ja isälle, saati töissä ei kehtaisi millään kertoa!

Aika tuntui pysähtyneen. Kaarina havahtui ties kuinka monen minuutin kuluttua siihen, kuinka Pomo seisoi hellan ääressä. Iso miehen käsi pyöritti lastaa pannulla rauhallisin liikkein, ilmassa haisi vasta pilkottu sipuli. Järkytyksen tilalle vyöryi katkeruus. Miksei Pertti voinut olla tuollainen mies? Kunnollinen, huolehtiva ja kotityöt jakava? Miksi hän olikin sortunut ottamaan Pertin kaltaisen luuserin, jossa ei ollut kuin isot puheet ja itsekäs, passattava äijä sohvalla valmista odottamassa? Juoppokin kaiken lisäksi.
Miksei hän ollut voinut nuoruudessaan rakastua johonkin Pomon kaltaiseen vakaaseen, vastuunsa selkä suorana kantavaan? Niin kauniisti kuin se aina puhui syöpään kuolleesta vaimostaan, niin nätisti selitti hänelle nyt, että josko Pertti pari päivää huilailisi siellä katkolla, katsottaisiin sitten uudelleen. Muistutti, ettei Kaarinan pitäisi antaa näiden tämmöisten itseään uuvuttaa, vaan muistaa huolehtia ennenkaikkea itsestään sekä lapsista. Alkoholistia kannatti tukea, auttaa parhaansa mukaan kuiville, mutta samaan järveen ei saanut hypätä hukkumaan. Suiositteli tutustumaan Al-Anoniin, lueskelemaan netistä.

Vielä lähteissään, Pertin vaihtovaatteita sisältävää muovikassia pyöritellen, Pomo pysähtyi katsomaan Kaarinaa. Suoraan silmiin, hellän lempeällä, aitoa myötätuntoa täynnään olevalla katseella. Sellaisilla silmillä, joista ei omia silmiään irti tahtonut saada. Koska Pertti olikaan viimeksi häntä noin katsonut, noin tarkkaan hänet nähnyt? Oliko koskaan?
Äkkiä ei ollut enää mitään sanottavaa. Molemmat vain nyökkäsivät hyvästeiksi, sitten Pomo oli poissa.
Kaarina nojasi selkäänsä oveen, kuunteli rappykäytävän ääniä kauan senkin jälkeen, kun Pomon alaspäin menevät askeleet olivat jo vaimentuneet olemattomiin.

Olohuoneen pöydälle unohtuneen naistenlehden aukeamalla Sami Hintsanen paljasti juoneensa kaksi taloa, työnsä ja 200 000 euroa. Kaarinalta pääsi pieni hysteerinen hihitys. Heiltä ei ainakaan yhtä paljon menisi, korkeintaan auto sekä asunto, mutta jaksaisiko hän sitäkään? 

Kaarina kokosi itsensä. Sitä määritettähän äitikin oli aina käyttänyt, tiuskaissut kokoa ittes. Äidin muistaminen sai mieleen palaamaan Essin raskauden. Vaikka voimat tuntuivat riittävän tuskin siihen koossa pysymiseen Pertin aiheuttaman järkytyksen ja päässä pyörivien työasioiden keskellä, oli jaksettava paneutua vielä siihenkin murheeseen. Vaan helpommin sanottu kuin tehty, sekin! Tyttö kieltäytyi puhumasta asiasta. Miten varovaisesti tahansa yrititkään lähestyä aihetta Essi meni heti lukkoon. Katosi ovea paiskoen omaan huoneeseensa, tavoittamattomiin sulkeutuneen ilmeen sekä korville painettujen kuulokkeiden taakse. Ihme, kun oli edes kertonut vahingostaan. Toisaalta roskapussista pilkottavaa raskaustestiä oli paha pistää veljienkään niskoille, joten ehkä Essi siksi oli pakon edessä tunnustanut.

Jotain oli kuitenkin tehtävä, ja pian. Päättäväisyytensä kooten Kaarina käynnisti läppärin, etsi koneen pyörittäessä loputtomia päivityksiä läpi pankkitunnukset valmiiksi. OmaKannasta hän varmaan näkisi oliko Essi käynyt lääkärissä, kirjauksissahan mainittaisiin jatkosuunnitelmatkin. Totta kai vanhemmat pääsisivät lapsensa tietoihin! Johan lastensuojelulait sun muut velvoittivat heitä huolehtimaan alaikäisistä.

Ruudulle iskeytyvä tieto tuntui Kaarinasta käsittämättömältä. Mitä, katsottiinko yli 10-vuotiaat muka riittävän vanhoiksi hallinnoimaan itse itseään koskevia tietoja? Yksin? Ei voinut olla totta! Yhä hätääntyneemmäksi käyden hän selasi nettisivuja. Kaikki voima valui taas jalkoihin, sitten jaloista lattiaan. Teksti totesi tylysti 15-vuotiaan olevan riittävän vanha päättämään itse itseään koskevista lääketieteellisistä toimenpiteistä. Vanhemmilla ei ollut oikeutta nähdä lapsensa tietoja, eikä lääkärin siis tarvinnut kertoa mahdollisesta raskaudestakaan tai sen keskeytyksestä heille. 
Janin lomareissulla tikatun jalan kanssa oli samoin. Mitä ihmettä, kuinka monella vasta 10-vuotiaalla muka oli omat pankkitunnukset kirjautua järjestelmiin? Saati joidenkin laboratoriotulosten seurantaan vaadittavaa älyä?

Saadakseen hetken lisää ajatteluaikaa Kaarina riuhtoi roskapussin pois pidikkeestään, vetäisi kassin sangat tiukoille solmuille ja lähti kompuroimaan portaita alas. Päässä takoi henkeä ahdistava ajatus minä en selviä tästä kaikesta mitenkään.

Roskakatoksessa oli pakko pysähtyä hetkeksi hengittämään syvään, sulkea silmät. Luomien alla kirveli kipeästi. Häpeissään Kaarina pyyhkäisi silmäkulmaa kuullessaan, kuinka joku pysähtyi selän taakse. Viereisen rapun Anu, jonka kanssa oltiin vähän parempia tuttuja, monta vuotta kumpikin talossa asuneita. Samassa mieleen heräsi pieni, varovainen toiveikkuus. Anuhan oli töissä sairaalalla naistentautien poliklinikalla, sitä kautta varmaan hän saisi jotain tietoja Essistä! Aivan varmasti Anu ymmärtäisi.
Äkkiä, ennenkuin ehtisi käydä katumaan, Kaarina vuodatti huolensa sanoiksi. Ei sentään Pertin katkolle joutumista, mutta Essin tilanteen.
Anu puisti pahoitellen päätään.
-Ei kuule, ei meillä ole oikeutta mennä katsomaan kenenkään potilastietoja. Ei, ellei se liity työhön. Ja vaikka Essi tulisi vastaanotolle mistä syystä tahansa, en voisi kertoa siitä sinulle. Meillä on salassapitovelvollisuus.
Kaarinan vatsanpohjaana jysähti taas painava, kylmä kivi. Hädissään hän yritti selventää, miten 15-vuotias tuskin kykeni noin isoihin päätöksiin yksin, ilman vanhempia. Ja mitä jos sosiaaliviranomaiset ottaisivat yhteyttä? Koulusta kyseltäisiin! Anu puisti päätään uudelleen.
-Kyllä se tosiaan on näin tuon ikärajan suhteen. Essi saa itse päättää, jos lääkäri katsoo tytön ymmärtävän päätöksiensä vaikutukset. Tässä ei nyt ole kyse pelkästään siitä, mitä minä tahtoisin tehdä, vaan yleisistä käytännöistä. Meitä valvotaan tarkoin, jokaiselle potilastietoihin käynnille täytyy olla perusteltu syy. Me ei saada mennä edes omiin potilastietoihimme, koska meillä ei ole hoitosuhdetta itseemme. Kuvittele! 

Allapäin, uupuneena Kaarina raahusti pois roskakatokselta. Ulko-ovi tuntui painavan vähintään tuhat kiloa, niin vähän hänellä riitti enää voimia. Mihinkään. 

X          x          x

Huonosti nukutun yön jälkeen seurasi taas aamu, kaikessa armottomuudessaan. Vaikka Kaarina kuinka yritti meikata mustia silmänalusia piiloon lopputulos muistutti irvokkaasti pandakarhua. No, asiakkaat toivottavasti kiinnittäisivät enemmän huomiota omaa asiointiaan koskeviin yksityiskohtiin kuin asiakaspalvelijan naamaan.
Hymyä piti pinnistää väkisin esiin, säilyttää se siinä kunnes kipeää teki. Asiakkaille ei saanut antaa samalla mitalla takaisin, tuli tiskin yli millaista paskaa tahansa niskaan. Onneksi tänään tuntui olevan melko hiljaista. 

Kännykän rallatus pelästytti ajatuksiinsa vajonneen Kaarinan. Hitto, miten se oli jakun taskuun jäänyt! Konttorinhoitaja oli vasta edellisellä viikolla muistuttanut kaikkia asiasta. Ehdottomasti kiellettyä, voitiin antaa jopa kirjallinen varoitus, henkilökohtaiset asiat hoidetaan työajan ulkopuolella ja niin edelleen... 
Vilkaistuaan äkkiä ympärilleen ja huomattuaan olevansa yksin toimiston sillä laidalla Kaarina painoi päättäväisesti vihreää luurin kuvaa. Tuntematon numero tai ei, ehkä Pertille oli käynyt jotain katkolla, Pomo kyselisi kuinka hän voi, tai koulusta jotain. Kaikkia asioita nyt vain oli mahdotonta jättää iltaa odottamaan!

-Helena se ja se täältä kaupungin Sosiaalitoimesta, hei! Minä tässä yritän tavoitella Jessen vanhempia. Tässähän on taustalla tällainen alkoholimyrkytyksen vuoksi sairaalapäivystykseen joutuminen. Meillä on näissä tapauksissa ollut käytäntönä vähän kartoittaa tilannetta heti alkuun vanhempien kanssa. Sopisiko teille kotikäynti heti perjantaina kello 17.00? Silloin Jessen isäkin on varmaan ehtinyt kotiutua töistään.

Naisen ääni helisi linjalla kirkkaana sekä selkeänä, näennäisesti ystävällisenä. Kaarinalle kävi kuitenkin täysin selväksi, ettei hänen mielipidettään varsinaisesti siinä tiedusteltu. Kyse oli enemmänkin pelkästä ilmoitusluonteisesta asiasta. Sosiaalitoimesta tulisi lastensuojelun edustajia perjantaina klo 17.00 kotikäynnille heille, piste. Herranen aika, miten hän nyt senkin vielä jaksaisi, ja pitäisikö niille samalla Essin raskaudestakin kertoa ja entäs Pertti sitten? Miten ne reagoisivat pojan ongelmiin, jos isäkin katkolla? 
Jostain näkökentän reunamilta yritti Kaarinan aivoja tavoittaa ulko-oven takana sisään toimistoon päästämistä odottavan asiakkaan hahmo. Turhaan. Työpöydän ääressä istuva nainen ajelehti ajatuksineen jossain aivan muualla. Kenenkään tajuamatta kaikki siihen saakka tuttu ja tasaisen turvallinen arki tuntui jäävän kymmenen metrin korkuisten, mustanharmaiden, jääkylmien aaltojen alle, niiden huuhtomaksi.
Ja kun tulva laskeutui, aallot perääntyivät takaisin ulapalle loivemmaksi laskeutuen mitä jäikään jäljelle? Vain roskien täyttämä, huuhtoutunut autius.

X          x          x

Kaarina palasi takaisin todellisuuteen, hitaasti kuin jostain kaukaa. Havahtuen siihen, miten Irma oli ohjannut hänet sermin taakse istumaan, ottanut itse palveltavakseen toimistoon tulleen ensimmäisen asiakkaan. Nolotti. Luomien alla kirveli. 
Ulko-oven sulkeuduttua kuului pelkkää näppäimistön rapinaa. Sitten sekin vaimeni, hiljaisuudesta alkoi erottua kauempaa toimistosta kantauvia vaimeita ääniä. Irmakaan ei ensin sanonut mitään istahtaessaan vastakkaiselle tuolille. Puisti vain päätään hämmentyneen oloisena.
-Anteeksi,  Kaarina vinkaisi, sydän pelästyksestä villiin laukkaan lähtien. Kohta kaikki tietäisivät...pitäisivät hulluna. Alkaisivat sipistä ja supista. - Minä en yhtään tiedä mikä minuun meni. Nukuin viime yönä huonosti, ja verenpaineet ja.....
-Niin niin,  Irma nyökytteli. Oli ainakin uskovinaan, että kyllä tämä tästä ja jatkettaisiin vaan töitä normaalisti. Palasi kuitenkin hetken kuluttua takaisin asiakaspalvelutiskille kertakäyttömukin kanssa. Laskettuaan sen Kaarinan eteen asetti viereen pienen, vihreän pillerin. 

Loppupäivä meni jotenkin. Kaarina ei uskaltanut kysyä minkä pillerin oli ottanut, mutta ainakin se tuntui helpottavan oloa vähän. Tai juuri riittävästi, että uskalsi tauoilla vilkaista puhelinta. Pertille ei uskaltanut soittaa, hermostuisi vielä. Eikä Pomollekaan. Illalla kotona sitten, silloin olisi jo pakko. Niiden lastensuojelun ihmisten vierailun takia. Pitäisi pyytää Perttiä tulemaan kotiin, eihän siellä katkolla kai loputtomiin tarvinnut olla. Varsinkaan ensimmäisellä kerralla.

Kaarinan pärjääminen käväisi Pertin mielessä aina toisinaan. Enimmäkseen ajatukset vain sinkoilivat irrallisina pitkin kallon sisuksia, muodostumatta miksikään järkeväksi. Tai jos hetken tunsi saavansa jotain kasaan, se oli jo seuraavassa hetkessä pyyhkiytynyt pois kuin tuulen mukana lentävä, loppukesän keltainen koivunlehti. Yksi niistä, mitä he Jorkin kanssa haravoivat laiskasti epämääräisiin kasoihin. Kohta päästäisiin iltapalalle.

Ensimmäinen yö katkon märällä puolella oli ollut yhtä painajaista. Ne olivat sielläkin heti työntäneet alkometrin suuhun. Sanoneet, että jos ensin vähän laskettaisiin promillemäärää lähemmäs nollaa. Katsottaisiin aamulla tilannetta. Siihen aamuun vaan oli ollut matkaa kuin maapallon toiselle puolelle. Kännin kääntyessä krapulaksi alkoi pukata hikeä, mikään asento ei tuonut rauhaisaa unta, minuutit matelivat. Puhelimenkin olivat ottaneet pois. Ottaisivat joka yöksi.

Aamulla täristi ihan helvetisti. Jokainen solu huusi korjaussarjaa, edes yhtä keskikaljapulloa kuten kotona. Sillä pääsi niin kevyesti alkuun, pahimmasta yli. Sai syötyä. Nyt ei tahtonut maistua. Jotain pillereitä ne armosta antoivat lopulta. Puhuivat päiväohjelmasta, pyysivät juttelemaan kahden kesken hoitajan kanssa. Kehoittivat keskittymään eteenpäin menemiseen, juomisen syiden pohtimiseen, raitistumiseen.

Nyt oltiin jo sentään keskiviikossa. Pomon käskyn mukaan pitäisi lusia perjantaihin. Vähintään. Sairaslomalapulla, palkallisesti: niin sanoivat säännötkin, ettei lääkärin allekirjoituksella varustetussa paperissa ollut väliä minkä paikan leima siitä löytyi. Jorkki nämä hänelle myös oli selvittänyt. Kehunut, kuinka hyvässä paikassa oltiin. Toisilta katkoilta sai käydä päivisin vaikka tupakan ostossa, mutta tiesihän tuon, miten silloin herkästi kävi. Takaisin tullessasi puhalsit pikkuisen, eikä ovi enää auennut sillä erää. 

Pertin mielipiteet paikasta kyllä poikkesivat Jorkin tyytyväisyydestä. Hitto, mikä keskitysleiri! Mihinkään et liikahtanut, pihalle korkeintaan haravahommiin vartijain kera. Hiljaisuus tuli kymmeneltä, puhelimet kerättiin jo sitä ennen pois. Kuudelta sait viimein armon nousta keittelemään kahvia, aamupalaa vasta pari tuntia myöhemmin. Ja helvetti, mitä piikalikkoja heistä yritettiin tehdä! Iltapalan jälkeen komennettiin keittiövuoroon. Täyttämään astianpesukonetta, pyyhkimään pöytiä ja ties mitä akkojen hommia. Kaarina se kotonakin keittiön hoiti, ei hän. 

Hoitajan silmissä oli ollut selvää huvittuneisuutta, kun se sattui kuulemaan hänen jupinansa. Tyttö, tai mikä nainen se nyt lie, ei niiden iästä nykyään osannut sanoa, oli kysynyt eikö Pertti tosiaan kotona koskaan auttanut vaimoaan kotitöissä? Että eikö parisuhde voisi paljon paremmin, jos vastuita vähän tasattaisiin.
Pertiltä pääsi tuskainen ähkäisy kännykän alkaessa täristä verkkareiden taskussa. Kaarina varmaan soittaisi. Kysyisi joko kadutti, joko pakotti järki päätä, joko muuttuisi suunta ryyppäämisessä.

Onneksi piippasi vain tekstiviestiä. Sen uskalsi lukea. Varovasti.
Sossusta tulevat perjantaina klo 17 Jessen takia. Mitä minä niille sanon kun vanhempien pitäis olla ja sinä oot siellä?
Pertin piti lukea viesti kahteen kertaan, ennenkuin sanat tavoittivat ymmärryksen. Hajanaiset ajatukset syöksyilivät kallon sivustasta toiselle, poukkoilivat kunnes löysivät jonkun järjestyksen.
Minä tuun siihen mennessä  
Kännykkään takaisin taskuun laittaessaan Pertti tajusi, että olisihan siihen jotain muutakin voinut laittaa. Vaikka kaipauksesta. Anteeksipyytelyjä ei kuitenkaan, siihen ei mieli taipunut. Vielä ainakaan. Eikä niitä kaipauksen sanoja niin kauheasti oltu viimeisten vuosien aikana lirkuteltu, niin paskaako nytkään. Jaksanut tuollaisia taivutella, akkojen juttuja. Ja vapaaehtoisestihan hän täällä katkolla oli, saisi lähteä koska tahtoi. Pomon kanssa kyllä puhuttiin viikosta. Ehkä sille kelpaisi, kunhan tosiaan siihen perjantaiaamuun saakka kestäisi.

 X         x          x

Kello tuntui matelevan jokaisen minuutin hitaasti. Kaarinaa ahdisti. Perjantain olisi pitänyt olla se viikon paras päivä, kahta vapaata edeltävä viimeinen ponnistus. Tänään kuitenkaan mikään ei ollut kuten ennen. Lastensuojelun työntekijät tulisivat muutaman tunnin kuluttua, hän hädin tuskin ehtisi kotiin. Siivoamisesta saattoi vain uneksia, kiitos ylimääräisenä tulleen pitkän vuoron. Hammasta purren Kaarina oli suostunut paikkaamaan Elisabethin äkillistä tärkeää menoa, tietenkin. Eihän siinä kaikkien kuullen voinut käydä paukauttamaan totuutta. Eivätkä ne koskaan mitään ehdotuksia olleet, moiset. Ainoastaan kauniisiin kääreisiin paketoituja käskyjä. Kaikki tiesivät kenestä ei ollut sanomaan vastaankaan.

Pertistäkään ei ollut kuulunut mitään sen yhden lyhyen tekstiviestin jälkeen. Iltaisin unta turhaan odottaessaan, sängyssä hikisiksi muuttuvissa lakanoissa pyöriessään Kaarina oli käynyt läpi kaikki mahdolliset vaihtoehtonsa, kaikki pelkonsa. Kuinka Pertti ei tulisi. Jäisi katkolle, tai vielä pahempaa: oli ehkä jo poistunut sieltä omille teilleen. Ryyppäämään. Mieli kehitteli valmiiksi valheen toisensa perään, työmatkoista, äkillisestä ylityöstä, auton hajoamisesta. Lapset tajuaisivat kyllä pysyä samassa tarinassa.

Onneksi se huoli osoittautui turhaksi, sen Kaarina tajusi heti eteiseen astuttuaan. Pertin kengät olivat omalla paikallaan naulakon alla, työmatkatakki siinä yläpuolella hengarissa. Keittiössä tuoksui kahvi. Olisi ollut niin paljon puhumista, purettavaa huolta sekä hätää. Vilkaisu kelloon kertoi kaikkien sanomattomien sanojen joutuvan odottamaan. Sosiaalitoimistosta tultaisiin hetkellä millä hyvänsä.

Hädin tuskin hän ehti käydä vessassa, luoda pikaisen silmäyksen jurona lattiaa tuijottavaan, kalpeaan Perttiin ennenkuin ovikello jo soi. Lasten huoneista kuului tuskin rasaustakaan. Istuivat varmaan kuulokkeet korvilla, mielenosoituksellisesti piilossa, vaikka hyvin tiesivät. Tai ehkä juuri siksi.
Kaarina pingoitti kasvoilleen hymyn, ja vastahakoiset sormensa kääntämään oven lukkoa.

Ei hän tiennyt mitä oli odottanut. Mitään sketsien kukkahattutätejä eteisestä olohuoneeseen siirtyvä naiskaksikko ei kuitenkaan ollut. Kadulla vastaan tullessaan tuskin olisivat muista mitenkään erottuneet. Tavallisia, keski-ikäisiä, vähän värittömän sekä väsyneen oloisia, ammattikohteliaita. Kävivät suoraan asiaan pahoitellen, kuinka valitettavasti nyt koronan takia Jessen tapaus hieman roikkui. Yleensä näihin alaikäisten ongelmiin pureuduttiin mahdollisimman nopeasti, mutta kun maailman tilanne, etätyökäsky ja niin edelleen. 

Pertti tajusi onneksi heti ensimmäisestä vihjeestä lähteä patistelemaan Jesseä esiin. Tai kaikkihan sieltä saapuivat, vanhimmat samanlainen juro ilme kasvoille jähmettyneenä, jalkojaan laahaten. Katseet täynnä uhmakkuutta. Jani-Petteri puolestaan yritti selvästi pysytellä niin huomaamattomana kuin mahdollista, ressukka. 

Kaarina oli oikestaan arvannut miten siinä kävisi. Jessestä ei irtoaisi murahduksia enempää. He Pertin kanssa kilvan yrittäisivät vakuutella pitävänsä pojasta parempaa huolta. Keskustelevansa nykyään asioista tarkemmin. Sossutädit nyökyttelivät, teeskentelivät uskovansa. Luettelivat kuinka edettäisiin, missä Jessen pitäisi käydä, miten kauan tilannetta jälkihoidettaisiin.

Ja sitten, juuri kun Kaarina uskalsi varovasti toivoa heidän selviävän heikoilta jäiltä takaisin rantakallioille, Essi räjäytti koko paskan hänen silmilleen. Tytön vaitonaisuus muuttui ensin hymähdyksiksi, niistä pilkallisiksi naurahduksiksi, jotka iskivät Jesseen tökkivän tikun lailla. Lapsista oikein näki miten ne tahallaan ärsyttivät toisiaan, sanoittakin. 
Kunnes Essi ei enää tyytynyt pysymään vaiti.
-Voi vittu mitä paskaa te väännätte! Ootteko te kaikki ihan sokeita? Ettekö te tajuu, että Jesse on ihan kusessa? Sehän yrittää ragena pitää palettia kasassa, kun kukaan ei kuuntele, ei halua kuulla mikä sillä on! No okei, mä kerron teille, kun ei se ite saa suutaan kerran auki! Jesse ei isikulta halua mihinkään rakennuspuolelle amikseen, eikä äitipieni lukioon hankkimaan sitä sun haikailemaan valkolakkia! Se tahtoo tulla isona muotimaailman huipuksi, meikata ja stailata ja kammata makeita mallimimmejä jossain Suomen ulkopuolella. Jesse haluaa amikseen kampaajalinjalle, eikä miksikään paskaseksi duunariksi! Sehän tekee jo nyt pätkiä nettiin, sillä on enemmän meikkejä kuin mulla tai yhdelläkään meidän luokan likoista.

Huoneeseen laskeutuneen, tyrmistyneen hiljaisuuden rikkoi Jessen raivokas kiljahdus, kun poika yritti syöksyä siskonsa kimppuun. Onneksi Jani-Petterin pieni, nopea jalka luikahti jostain nojatuolin takaa juuri sopivasti kamppaukseen, jollaisesta jalkapallokentillä olisi oltu ylpeitä.
-Saatanan juoruämmä! Ite hommasit ittesi paksuksi sille mutakuonolle, laitoitko jo hakupaperit johonkin teiniäitiohjelmaankin, häh? 
Sanottavansa huudettuaan, ylös lattialta kömmittyään Jesse katosi juosten omaan huoneeseensa. Oven raivokas kiinni paiskaus kertoi omaa kieltään. 
Kaarina puristi kätensä tiukasti yhteen, uskalsi tuskin hengittää. Pyörrytti. Varovainen vilkaisu kertoi Pertin muuttuneen entistä kalpeammaksi. Se tuijotti katse lasittuneena jotain muilta näkymätöntä pistettä seinässä. 

-Tuota tuota...  toinen kukkahattutädeistä rikkoi viimein pitkäksi venähtäneen äänettömyyden hiukan epävarmalla, vaisulla äänellään.  -Meidän on varmaan tarpeen tavata vielä uudelleen. Tässä tuntuu nyt olevan kaikenlaista.... 

Sosiaalitoimiston naisten mentyä asuntoon laskeutui hiljaisuus. Ei rento eikä leppeä, vaan kireä, räjähdystä enteilevän painostava. Loputtomalta tuntuvan ajan kuluttua Pertti käänsi katseensa Kaarinaan. Katsoi pitkästä aikaan suoraan kohti: sillä tavalla, kuin joskus silloin kerran ennen. Syvälle silmiin. 
Jotenkin se pieni hetki antoi Kaarinalle voimia nousta, kävellä Essin huoneen oven taakse ja avata oven. Ei varovaisen nöyrästi ensin koputtaen, vaan päättäväisesti, kuten äidin piti. 
Nyt puhuttaisiin asiat selviksi.

Ovikello soi uudelleen vajaan tunnin kuluttua. Essi oli moneen kertaan vannottanut isäänsä suhtautumaan Aliin kunnolla. He olivat päättäneet pitää vauvan, eikä sitä asiaa muuttaisi mikään. Jos alaikäisyydestä alettaisiin nostaa meteliä hän kyllä vannoisia vaikka oikeudessa huijanneensa Alia väittämällä olevansa jo 17. Ja piste. 
Pertin mutinoihin siitä kuinka hän ei ollut veroja sen takia maksanut, että joku saakelin mamu tulisi elämään yhteiskunnan kustannuksella ties mistä hinkuintiasta, ja pistämään vielä siinä sivussa alaikäisiä paksuksi, ei jaksanut kukaan vastata mitään.

Myöhemmin illalla, parempaa asentoa sängyssä hakiessaan Kaarinaa pitkästä aikaa hymyilytti. Melkein teki mieli nauraa ääneen. Ei siksi, että kaikki ongelmat elämässä olisivat jonkun taikasauvan heilautuksella äkkiä hävinneet, tai aikakone kääntänyt heidät parin kuukauden takaiseen, tavallisen tasaiseen arkeensa.
Ei, paljon mutkikkaammista kuvioista siinä oli kyse. Ensin langanlaihasta, isonenäisestä, vähän pelokkaana, mutta silti päättäväisen oloisena eteiseen ilmestyneestä Alista. Ja siitä, kuinka poika oli Pertin mulkaisuista välittämättä tehnyt pelin heti selväksi. He Essin kanssa rakastivat toisiaan, rakastaisivat vauvaakin. Taloudellisesti saattaisi tietysti ensin tehdä tiukkaa, koska opinnot Lääketieteellisessä olivat vasta aluillaan. Osakesalkku sentään tuotti onneksi vähän, joten he pärjäisivät kyllä. Vanhempien omistamasta kaksiosta ei tarvinnut maksaa vuokraa, pelkkä yhtiövastike. 

Sitä kaikkea muistellessaan Kaarinan täytyi oikein purra tyynynkulmaa pieni, hysteerinen hihitys vaientaakseen. Pertin suu oli levähtänyt auki jo puolessa välissä pojan puhetta. Melkein leuka pudonnut. Ali saattoi kyllä olla ihonväriltään paljon heitä tummempi, mutta takuuvarmasti myös varakkaampi. Osakesalkku ja vanhempien kerrostalokaksio siellä kaupungin parhaimmalla laidalla. Ja pojasta tulisi lääkäri! Niillä ei pahat palkat ollutkaan, ei takuulla. 
Pertin kuorsaus täytti makuuhuoneen tutusti. Juuri ennen uneen putoamistaan Kaarina tunsi kuinka hauras toiveikkuus valtasi mielen. Kyllä tästä vielä selvittäisiin. Jotenkin. Yhdessä. 

X          x          x

Uuden työntekijän tulosta oli kiertänyt huhuja jo kauan, heti siitä saakka, kun kaikki olivat palanneet etätöistä konttorille. Mitään tarkkaa ei toki tiedetty. "Johtajattarelle" kun tunnetusti tuotti nautintoa pantata asioita. Jos jonkun kohdalle kaavailtiin vaikkapa työnkuvan muutoksia, niin asianomainen takuuvarmasti kuuli siitä itse viimeisenä. Kai se oli joku kieroutunut versio vanhasta "hajoita ja hallitse" tekniikasta, tai vain veemäistä luonnetta. Paha sanoa. Edes tarkkaa aloituspäivää ei näin ollen julkaistu ennalta. Sittenpä näette ja niin edelleen.

Tänään kahvihuoneeseen oli kuitenkin aamusta marssinut Johtajattaren perässä se uusi ihminen. Kaarina havainnoi paikaltaan peränurkasta kuinka naisten katseet rekisteröivät armottomalla tarkkuudella joka ikisen pienimmänkin seikan saapujasta. Olisiko tulija kanalauman kuningattarelle uhka, alistuisiko nokittavaksi, osaisiko sulautua joukkoon, tekeytyä sopivan näkymättömäksi, hajuttomaksi ja kuulumattomaksi, kumartaisiko nöyrästi kauemmin olleita. Aloitettaisiinko ulos savustaminen, vai hyväksyttäisiinkö.

-No niin tytöt, Marketta aloittaa meillä nyt sitten tänään,  Johtajatar lirkutti tekoystävällisesti. Marketaksi esitelty, suunnilleen nelikymppiseltä näyttävä nainen nyökytteli tasapuolisesti joka suuntaan. Otti neuvotusti kaapista mukin, kaatoi itselleen kahvia ja istuutui.
Ensimmäisenä toipui Lisbeth. Tietenkin. Kanalauman kruunaamaton kuningatar oli itseoikeutettu avaamaan keskustelun, ei kukaan muu. Marketta vastaili näennäisen kiltisti kysymyksiin edellisestä työpaikastaan, koulutuksestaan ja kertoi vasta muuttaneensa kaupunkiin miehen työn perässä. Lapset opiskelivat muualla, joten mikäpä pidätteli entisissä kuvioissa enää. Utelut miehensä työnantajasta sekä ammatista Marketta sivuutti sujuvasti parilla ympäripyöreällä sanalla, joiden epämääräisyys sai Lisbethin heti nyrpistämään pientä, räikeästi punattua suutaan tyytymättömästi. Kaarinan rinnassa sykähti varovainen ilo. Marketta taisikin osata käsitellä Lisbethin kaltaisia.

Ja vielä parempaa seurasi! Tutustuttamispuhe eteni kahvipöydän runsaisiin antimiin. Vuolaasti Lisbeth kertoi kuinka meillä täällä on tapana jokaisen leipoa vuorollaan tarjottavat, ja Marketalle osuisi nyt heti seuraava viikko. Heti maanantaina, kun silloin niin mukavasti ehti viikonloppuna leipoa ja niin edelleen. Kaarinan teki mieli irvistää itsekseen. Ei tosiaan tullut kyseeseen mitään -30 % hillopitkoa tuoda, vähintään leipomosta piti viinereitä tai tuoreita munkkeja hakea, joku taso sentään! Monesti pisti kiristelemään sekä hampaita, että ruokabudjettia sen järjettömyyden takia, vaan minkäs voit. Lisbethin sana oli laki.
Paitsi Marketella. Nainen loi rauhallisen katseensa suoraan Lisbethiin ja kauniisti hymyillen kertoi, ettei kyllä moiseen alkaisi. Hän kun ei ollut keittiössä viihtyvää sorttia, vielä vähemmän leipovaa. Jokainen sai toki tehdä kuten tykkäsi, mutta kaloreita kertyi muutenkin. Eli kiitos vaan, hänet voisi jättää kokonaan ulos tuommoisesta ringistä. 

Huoneeseen laskeutui järkyttynyt hiljaisuus. Mitä ihmettä, uskalsiko uusi tulokas ryhtyä heti vastustamaan totuttuja tapoja? Joku toipui mutisemaan miten omista kiireistään huolimatta leipoi aina vuorollaan, pitihän työkavereiden takia joustaa, hyvänen aika! Muut ynähtelivät kannatustaan sanojalle.
Marketta ei ollut kuulevinaan. Nousi, kiitti kahvista ja ilmoitti suuntaavansa tutustumaan työpisteeseensä. Töihinhän tänne olikin oikeastaan tultu, eikö vain?
Hetkeksi Marketan silmät tavoittivat Kaarinan omat. Jotenkin se muutaman sekunnin mittainen hetki sai Kaarinan vihdoin rohkaistumaan. Laitettuaan mukinsa astianpesukoneeseen hänkin hymyili pöydän ääressä istujille. Pitkästä aikaa aidosti.
-Nyt kun laitatte sitä leivontalistaa uusiksi, niin voitte samalla jättää siitä pois minunkin nimeni. Jokainen voi tuoda omat pullansa ja kakkunsa tästä lähtien, jos sellaisia kaipaa painoaan kasvattamaan.

Käytävällä teki mieli nauraa oikein ääneen. Tuntui pitkästä aikaa kevyeltä, melkein mukavalta olla töissä. 

X          x          x

Kaarina seisoi ovensuussa, nojasi karmiin kuin tietämättä oliko menossa, vaiko tulossa. Takki päällä, käsilaukkua roikottaen. Jäisikö, vai kääntyisikö, ja lähtisi ovet paukkuen? Pertti tiesi kyllä, että jotain olsii pitänyt sanoa. Selittää, miksi jo siihen aikaan oli kotona. Vaan kun ei osannut. Ei tällä tavalla sohvalla ovensuuhun heittäen. 
Lopulta se olikin Kaarina, joka katkaisi hiljaisuuden. 
-Oletko sinä kunnossa?
Pertin piti rykäistä pari kertaa, ennenkuin ääni suostui tulemaan. Sittenkin jäi pelkäksi nyökkäyksen tehostamaksi muminaksi. Kaarina ei vieläkään liikahtanut paikaltaan ovensuusta.
-Aiotko pysyä myös kunnossa?
Pertti nyökkäsi uudelleen. Sai viimein kakaistua keittäneensä kahvia valmiiksi. Töissä vähän hiljaisempi päivä, ja kun tuli luvattua mennä sinne AA-kerhoon Rakkolaisen kanssa. Sen firman vanhan asentajan, muistihan Kaarina pikkujouluissa joskus tavaneensa tämän, eikö? 
Kaarina tyytyi vuorostaan vain nyökkäämään. Pukkasi sentään itsensä irti ovenpielestä, kääntyi takkia riisuen. Pertiltä pääsi pieni, huojentunut huokaus.

Vasta sängyssä, paljon myöhemmin, Pertti muisti. Tiesi, miksi ne Kaarinan sanat olivat niin tutuilta kuulostaneet. Sehän oli ottanut ne suoraan siitä elokuvasta, siitä Raidista! 
Melkein nauratti. 
Päivä kerrallaan heidän nyt pitäisi mennä. Tästä eteenpäin. Kaikesta ei voinut luvata parempaa, kun ei tiennyt tulevasta. Yrittäisi kuivilla pysymistä kuinka paljon tahansa, saattaisi vielä repsahtaa ryyppäämään rankemmin uudelleen. Rakkolainen oli siitä varoittanutkin: alkoholismia ei voiteta, vaan sen kanssa eletään raittiina.
Ja Kaarinalla, Kaarinalla oli oikeus arvoiseensa elämään, hänestä riippumatta. Vaimo voisi ottaa ja lähteä, jos ei enää jaksaisi. 
No, aika näyttäisi. Selviteltävää tässä joka tapauksessa riittäisi rutkasti, ennenkuin perheen asiat saataisiin edes jonkinlaiseen tolkulliseen tilaan. Parempi asettaa nyt ensin tavoite vain siihen.