Naiselle oli lempeät silmät. Televisiossa ne eivät koskaan näyttäneet sellaisilta kuin tuo pöydän vastakkaisella puolella istuva. Niin tavallisilta. Se häiritsi keskittymistäni.
Maailmassa ei ollut enää mitään mieltä. Ei järjestystä. Poliisin tuli näyttää poliisilta. Tiukalta ja huolitellun skarpilta, jakkupukuiselta. Ei tuolla tavalla kuluneisiin samettihousuihin ja villapaitaan pukeutuneelta, ostoslistaa pohtivalta väsähtäneeltä, keski-ikäiseltä perheenäidiltä.

-No niin Kauko, mitenhän tässä nyt pääsi käymään näin? Voisitko kertoa mitä oikein tapahtui? Saataisiin järjestykseen tämä asia.

Järjestykseen? Ryhdistäydyin suorempaan asentoon, laskin kämmeneni pöytälevylle. Tunsin kuinka raivo taas nousi sisälläni. Järjestys, juuri siitähän kaikessa oli kysymys!
-Jos kaikki noudattaisivat järjestystä, mitään ei olisi tapahtunut,  sanoin kuuluvasti. Ääneni värähti ensimmäisten sanojen kohdalla ikävästi, mutta kokosin itseni ja aloin kertoa. Alkuun päästyäni en pystynyt enää lopettamaan. Vihdoinkin joku kuunteli.

Elämäni oli täsmällisessä järjestyksessä. Järjestys, se on hyvin tärkeää. Ilman sitä ei ole tasapainoa, ymmärrättehän.
Tämä tasapaino nimenomaan, sen järkkyminen, muutti asiat. Juuri siksi kävi lopulta niin kuin kävi. Ihmisellä on mittansa, jonka yli ei voi mennä.
Minä olen aina ollut kunniallinen ihminen. Juuri kuten äitini vannotti minua olemaan moneen kertaan koko elämäni ajan, ja vielä viimeiseksi ennen kuolemistaan rintasyöpään. Henkivakuutus oli pieni, mutta sijoitin sen viisaasti sekä harkiten alkupääomaksi asuntoon. Punnitsin huolella asuinalueen, jälleenmyyntiarvon, sijainnin. Kaiken. Kunhan löytäisin samat arvot kanssani jakavan tytön, voisimme myydä pienen kaksioni ja käyttää myyntivoiton yhteisen kodin hankintaan. Enhän ollut vielä edes kolmeakymmentä, vasta ensimmäisessä vakituisessa työpaikassani insinööriksi valmistumiseni jälkeen: ehtisin kyllä toteuttaa asiat suunnitellusti.

Kaikki menikin aluksi hyvin. Valitsemassani taloyhtiössä asui säällistä väkeä, toisia ihmisiä ja ennen muuta sääntöjä noudattavaa. Pidin itsekin tarkasti huolta siitä, etten aiheuttanut häiriötä seinänaapurilleni Elville, eläkkeellä olevalle leskirouvalle.
Valitettavasti Elvi sai halvauskohtauksen, josta ei kuntoutunut enää kotiin, vaan joutui hoitolaitokseen. Elvin Ruotsissa asuva tytär, alhainen ahne olento, ei malttanut odottaa edes kahta kuukautta, kun jo tyhjennytti asunnon jollain epämääräisellä firmalla. Postilaatikoilla kuulin, että tilalle tulisi vuokralainen. Noin niin kuin ensi alkuun, perinnönjakoa odotellessa.
Tietenkin huolestuin. Ei ole lainkaan yhdentekevää millaisia ihmisiä joutuu päivittäin kohtaamaan. Tunsin kyllä helpotusta saadessani tietää vuokralaisten olevan vanhempi pariskunta. Enhän mitenkään voinut aavistaa, miten edesvastuuttomia, muista piittaamattoman törkeitä jotkut voivat ollakaan!

Ensimmäiset pahat aavistukset valtasivat mieleni heti muuttopäivän jälkeen, ennen kuin ehdin edes nähdä uusia naapureitani. Parkkipaikalle ilmestyi ruosteinen, likainen Nissan Primera, jostain 90-luvulta. Sellainen antaa huonon kuvan taloyhtiön väestä, kuten jokainen tajuaa. Joku taso sentään pitäisi olla. Mikä pahinta, meidän tolppapaikkamme sijaitsivat vierekkäin. Jouduin pakostakin näkemään miten pöyristyttävässä siivossa auton sisätilat olivat. Lattiat sekä takapenkki täynnä käytettyjä kahvimukeja, tyhjiä alkoholijuomatölkkejä, virolaisia tupakka-askeja ja ties mitä epämääräistä roskaa. En todellakaan ymmärrä, kuinka joku voi pitää kulkuneuvonsa sellaisessa kunnossa.
Mutta se oli tosiaankin vasta kaiken kauheuden alku. Minä en ole rasisti, enkä vastusta työperäistä maahanmuuttoa. En, vaikka olen isänmaallinen mies. Reservin vänrikki. Silti jossain sisälläni muljahti ikävästi nähdessäni postilaatikossa nimen Radut. Kulttuurieroja voi ilmetä aina. Ulkomaalaisilla on niin erilaisia tapoja kuin meillä suomalaisilla.

Tupaantuliaisissani tarjosin kauniisti katetut täytekakkukahvit kaikille naapureilleni. Niistä äidin parhaista ruusukupeista. Muistin taitella servietit, ostaa sekä pala-, että hienosokeria, vaikka en itse käytä kumpaakaan. Ylipaino on vakava ongelma, siitä kirjoitetaan lehdissäkin jatkuvasti. Juuri nimenomaan siksi käyn itse säännöllisesti lenkillä, joka ilta kello 19.00 4,6 kilometriä reipasta kävelyvauhtia. Säästä riippumatta. Ihmisen täytyy asettaa tavoitteita, ja pysyä tiukasti niissä. Painan nykyään täsmälleen yhtä paljon kuin kotiutuessani Reserviupseerikoulusta.

-Niin siis,  rikoskomissario keskeytti minut heti kun pysähdyin hetkeksi muistelemaan.  –Siis oliko uusien naapureidesi kansallisuus sinulle jotenkin ylipääsemättömän vaikea asia? Sekö sinut sitten

Rypistin kulmiani paheksuvasti. Toisen keskeyttäminen on epäkohteliasta. Toisaalta koko tilanne oli niin absurdi, etten jaksanut huomauttaa moisesta. Ei, Radutien eestiläisyys ei ollut se kynnyskysymys, vaan heidän täysin käsittämätön käytöksensä. Ihmisten pitäisi tietää sanomattakin mikä on soveliasta, mikä ei. Liki eläkeikäisten tulisi käyttäytyä ikänsä mukaisella arvokkuudella.
Onko muka oikein, että uuteen asuntoon muuttoa juhlitaan illasta aamuun? Pidetään tolkutonta meteliä, soitetaan hirveää mölymusiikkia kovaa keskellä yötä ja huudetaan humalassa pihalla? Kysynpä vaan! Silloin olivat ne alkukesän kuumat viikot juuri, pakosta joutui tuulettamaan ikkunoista. Aivan varmaan joku muu olisi jo soittanut poliisit, ajattelematta yhtään, minkä kolhun taloyhtiön hyvälle maineelle sellainen antaisi. Että hyvänen aika, näittekö, siellä kävi poliisi, hirveää. Alettaisiin juoruta ties mitä.

Seuraavana päivänä ne julkesivat olla kuin ei mitään. Koko terassi täynnä viinapulloja, tölkkejä ja rojua, ja mies vain tuli käsi ojossa esittäytymään. Kehtasi jopa naureskella miten taisivat aiheuttaa pikkuisen meteliä grillaillessaan. Mutta kerranhan sitä vain muutetaan, ymmärsinhän minä varmaan, nuori mies? Ja häntä saisi sitten sanoa ihan Urdeksi vain, vaikka Urmas virallisissa papereissa luki. Sisällä lepäilevä vaimonsa taas olisi Jenna, Suomen tyttöjä, tien päältä vasta reilu vuosi takaperin löytynyt.
Tieltä mieskin leipänsä tienasi, rekan ratista. Onneksi sentään vakioreitti, maanantaista torstaihin maailmalla, ja pitkät vapaat kotona. Mikäs hänestä sen mukavampaa, ehtii siinä rentoutua kunnolla – vaikka eukkoa ajamalla, vaihtelun vuoksi – ennen uutta lähtöä, hah haa! Kai minä nyt tiesin, tuollainen alta kolmekymppinen karju, varmaan minullakin oli joku kuuma kinkku kierroksessa, joku oikein pantava herkkuperse, ellei jo peräti rengastettuna omaksi.
En järkytykseltäni saanut sanottua sanaakaan. Osasin ainoastaan tuijottaa tuota edessäni aukeavaa näkyä. Urmas, tai mikä ihmeen Urde se nyt olikaan olevinaan, ei ollut pieni mies. Pikemminkin lähemmäs kaksi metriä. Iso maha roikkui maastokuvioisten shortsien vyötärönauhan päällä, taskun suusta reidelle joku naurettava kettinki. Kaula-aukosta pursusivat kuvottavat harmaat rintakarvat, niiden välissä kiilteli naismaisen paksu kultaketju, käsivarsia kirjoivat tatuoinnit. Kaljuksi ajellun päälaen alta erotin tihrustavat, verestävät silmät, murtuneen oloisen vinoon menneen nenän ja kaksoisleuan. Valtavista kukkakaalikorvista roikkui renkaat. Korvarenkaat, aikuisella miehellä! Melkein oksensin hänen kurottaessaan kyynärpäänsä pihojemme väliselle aidalle, hönkäisten vanhalta viinalta haisevasta suustaan jotain hörähdyksen tapaista ja paljastaen karmeat, tupakan kellastamat hampaansa. Jokainen sivistynyt ihminen sentään tietää edes miten suun terveydestä huolehtiminen on ensiarvoisen tärkeää, olen koko ikäni harjannut omat hampaani joka aamu sekä ilta, sairaanakin.

Kesästä alkoi muodostua hiljalleen painajaismainen. Alkuviikot kaikki jatkui näennäisesti entiseen tapaan rauhallisena. Paitsi etten pian aurinkoisina iltoina rohjennut enää mennä takapihani terassille. On aivan käsittämätöntä mihin tämä maailma on mennyt, mitä pidetään soveliaana ja mitä ei. Vaikka uudet naapurini olivat iältään molemmat jo tosiaankin selvästi yli viidenkymmenen, rouva käyttäytyi aivan käsittämättömällä tavalla. Järkytyin sydänjuuriani myöten vilkaistessani yhtenä iltana toiselle puolelle, nähden liki alastoman naisen. Tietenkään minulla ei ole tapana tirkistellä ketään, mutta onhan kohteliasta toivottaa hyvää iltaa, jos huomaa jonkun muunkin olevan paikalla.
Sen jälkeen näky naisen suurista, paljaista rinnoista ei jättänyt minua rauhaan. Mitä siveettömyyttä! Kuka tahansa saattaisi kulkea ohi ja nähdä. Kerroin huoleni asiasta Urmas Radutille heti seuraavana viikonloppuna. Vaikka ilmaisin itseäni mahdollisimman hienotunteisesti mies vain toljotti minua suu puoliksi auki unohtuneena, eikä tuntunut ymmärtävän. Tuskastuneena pohdin vallitsiko välillämme kielimuurin aiheuttama ongelma, kunnes mies lopulta tuntui ymmärtävän ja hörähti röhönauruun.
-Älä sinä Kauko tuommoisia sureksi! Minun emännässä on mitä katsella. On tissiä ja persettä vaikka muille jakaa, höhöö. Onko sulla poika puute? Pullottaako sulla pussit? Me voidaan kuule hommata sulle kotipuolesta joku mukava tyttö piipahtamaan joskus, halvalla saat, hyvä naapuri. Ei kiskurihintaa, siivoaakin samalla. Ei ole hyvä olla noin kireä, ota tästä ensalkuun tötsyt, rentoudut vähäsen.
Aivan kuin siinä ei olisi ollut tarpeeksi Radut kouraisi vihjailevasti sukuelimiään, ja pieraisi päälle. Voitte olla varmoja etten tietenkään ottanut vastaan aidan yli tyrkytettyä sätkää, niitä tötsyjä. Huumausaineiden käyttäminen on laitonta, se on vakava rikos ja minä olen aina ollut kunnollinen, lakia kunnioittava kansalainen.
Mitään sanomatta käännyin ympäri. Pakenin raukkamaisesti.

Vielä keväällä olin haaveillut autereisista, kiireettömistä illoista terassilla. Kuinka istuisin uuden, hienon kalustoni lepotuolissa siemaillen teetä, hyvää kirjaa lukien. Nyt sekin ilo oli viety minulta. Enhän koskaan voinut tietää millä hetkellä naapurin rouva leijailisi olemattomasti pukeutuneena ulos omasta ovestaan kuin tarinoiden pahin viettelijätär. Aloin vältellä ulos menemistä.
Sisällä oleskelukaan tosin ei ollut helppoa. Tupakan katku leijaili kaikkialle, jos yritin vähänkään pitää ikkunoita auki etupihan puolella. Ei auttanut, vaikka heti savun alkaessa leijailla puolelleni yskin kuuluvasti, ja pamautin tuuletusikkunan kiinni voimalla. Vihjettäni ei suostuttu ymmärtämään.
Radutit tuntuivat epämääräisten tuttaviensa kanssa vallanneen koko ympäristön. Verhojen raosta kurkistellen näin miten pihaan ilmestyi milloin mitenkin rikollisen näköistä väkeä. Likaisia amerikkalaisvalmisteisia pakettiautoja, moottoripyöriä, pitkäpartaisia kaljupäisiä miehiä, sekä suorastaan riettaasti pukeutuneita, huorahtavasti meikattuja naisia. Kesästä tuli meluisten grillijuhlien synkkä, loputon jatkumo, jota en päässyt pakoon mihinkään. Pahimmalla kerralla tarvittiin ambulanssia nyrkkitappelun seurauksena. Taloyhtiön hyvä maina alkoi olla vaakalaudalla, koska tahansa saattaisivat tulla poliisitkin, ja miten sekin selittäisiin?
Kaikkein pahimmiksi muodostuivat kuitenkin viikonloppujen aamuyöt. Olen lapsesta saakka ollut herkkäuninen. Hädin tuskin ehdin tipahtaa jonkinlaiseen horrokseen juhlimisen tauottua, kun jo seinän takaa alkoi aivan uudenlainen meteli. Suorastaan eläimellinen huuto. Ensimmäisellä kerralla ehdin pelästyä pahan kerran, hyvä etten soittanut poliisia ja ambulanssia, koska oletin Radutin pahoinpitelevän vaimoaan. Sitten ymmärsin naapureiden makuuhuoneen olevan omaani vasten.
Mutta miten joku voi olla niin käsittämättömän irstas, niin täydellisen piittaamaton toisten korviin saakka kantautuvista äänistä? Sukupuoliyhteyden tulee olla jotain herkkää sekä kaunista, kahdenkeskistä. Ei koko taloyhtiöön kuultavissa olevaa suorastaan rivoa panemista. En pysty edes toistamaan mitä kaikkea niinä kuukausina tahtomattani kuulinkaan. Pian välttelin suihkuun menemistä torstaisin, sillä Radutit saattoivat käydä toisiinsa käsiksi sielläkin.
Sellaisina öinä valvoin vuoteessani kauan kuvitellen kuinka vielä kerran Urmas Radut saisi ansioidensa mukaan, horjahtaisi vasten kiuasta ja joutuisi sairaalan päivystykseen pakaraansa palaneena teksti MISA.
Niin ei kuitenkaan koskaan käynyt. Sen sijaan uusi naapurini alkoi parkkeerata puoliperävaunurekkaansa katumme varteen. Sellainen ei ole soveliasta, joskaan ei tietenkään täysin kiellettyä. Joka tapauksessa uneni pirstaloituivat entistä enemmän, kun iso dieselmoottori käynnistyi kello neljältä. Ehdin hädin tuskin vajota uneen uudelleen naapurin koiran alkaessa ulvoa kilpaa herätyskelloni kanssa.
Sillä aivan totta Radutit hankkivat koiran. Suuren, kuolaa valuttavan, uhkaavasti jokaiselle ohikulkijalle murisevan seeferin. Päätin vakaasti ottaa marraskuun alun yhtiökokouksessa esille senkin asian. Ehdottaisin taloyhtiöön eläintenpitokieltoa. Kuka muka tahtoo nurmikolleen koiran ulosteita, tai pahimmassa tapauksessa kissanpissaa lasten hiekkalaatikkoon?

Välillä postilaatikoilla muita naapureita nähdessäni yritin ottaa puheeksi myös säännöllisen nurmikon leikkaamisen tärkeyden. Kuinka meidän kaikkien tulisi aina tilaisuuden tullen huomauttaa velvollisuutensa yleisestä siisteydestä tällä tavoin laiminlyöneille asiasta. Ketään ei tuntunut kiinnostavan Radutien villiintyneenä rehottava, rikkaruohojen täyttämä piha.

Syksyllä töissä alettiin laittaa merkille väsymykseni. Eräänä aamuna kahvihuoneessa siitä jopa huomautettiin täysin suoraan. Toisen osaston keski-ikäinen, naisille ällöttävän lipevästi käyttäytyvä Yrjönen kääntyi tarkastelemaan riutuneita kasvojani. Alkoi arvuutella mistä mustat silmänaluseni mahtoivat johtua. Olinko alkanut juosta naisissa, ryypätä, vaiko peräti molempia. Tietenkään en aikonut paljastaa taloyhtiöni holtittomaksi nyrjähtämään päässyttä menoa ulkopuolisille, mutta jotenkin kaikki vain purkautui yhtenä ryöppynä ulos suustani. Kerroin suoraan millaista irstailua naapurin makuuhuoneessa taas oli viikonloppu vietetty, korvatulpistakaan ei ollut enää apua. Ei mitään vaikutusta, vaikka kuinka hakkasin seinään samaa tahtia Radutien sängynpäädyn kanssa. Pöytään laskeutui hiljaisuus, jonka rikkoi lähettitytön halveksiva tuhahdus.
-Käy Kauko kuule ottamassa patterit pois rouvan dildosta, jos et tuon vertaa kestä. Tekisi sinullekin hyvää joskus elää, eikä vain kytätä muiden tekemisiä!

Sinä samana iltana se sitten tapahtui. Tätä lokakuun loppupuolen pimeyttä lisäsi pilvinen sää. Sataa tihuutti pikkuisen, mutta en tosiaankaan ole koskaan antanut sellaisen häiritä. Pikkuasiat eivät saa estää ihmistä ulkoilemasta, kunnossa pysyminen vaatii aina ponnisteluja, toisinaan on vain siedettävä epämukavuutta. On oltava pitkäjänteinen ja järjestelmällinen.
Rypistin otsaani, yritin löytää oikeita sanoja kuvailemaan kuinka sinäkin iltana palasin lenkiltä metsäsaarekkeen läpi kulkevaa polkua. Sitä, joka haarautuu Salesta tulevan polun kanssa, ja päättyy roskakatoksen kulmalle. Muistin miten viikonloppuna kasvamistaan kasvanut ärtymys naapureiden metelöinnistä ei suostunut väistymään, liikunta ei auttanut. Saatoin tuntea miten raivo yhä nousi rinnassani ja siitä ylöspäin, kun kaartaessani sammuneen lyhtytolpan alle näin maassa konttaavan hahmon. Kuinka monta kertaa olin ehtinyt siitä lyhtytolpastakin kaupungille valittaa, mutta ei, luuletteko, että ketään kiinnosti korjaamiseen asti?
Urmas Radutista on paha erehtyä. Niin iso mies, epämääräisesti pukeutuva. Meidän kulmilla muut ovat siistejä ihmisiä. Eivät sikailevia elukoita. Sillä mikä muu on maanantai-iltana ympärikännissä pitkin pihaa konttaava mies, ellei eläin?
Tietenkään mieleeni ei tullut auttaa. Ettäkö olisin liannut käteni sellaiseen saastaan? Totta kai Radut pyysi sitä, tai ainakin mongersi jotain sen suuntaista. Minä en ole väkivaltainen yksilö. En ole koskaan ollut. Joku minussa vain naksahti sillä hetkellä. Seisoin paikoilleni jähmettyneenä, seurasin kuinka se iljettävä olio kontaten hamuili muovikassista ympäriinsä levinneitä oluttölkkejään. Yksi oli vierinyt aivan roudan asvalttiin kovertaman kuopan reunalle, ja Radut rojahti mahalleen kurkottaessaan toisella kädellään liian kauas. Silloin se tapahtui. Tilaisuuteni tuli.
Minut täytti jäinen päättäväisyys. Näin enää sotkuisten hiusten peittämän pään alhaalla vieressäni. Ei tarvittu kuin pieni liike, muutama kymmenen senttiä. Laskin lenkkitossuni Radutin takaraivolle ja survaisin kaikin voimin. Minä olin kuulkaa valittanut kaupungille siitä routamontustakin jo monta kertaa, se oli niin syvä ja iso, että olisi voinut rikkoa auton pahasti. Täynnä vettähän se näytti pelkältä lätäköltä.
Nyt se kuoppa rikkoi vain minun kauan jatkuneen painajaiseni. Te ette voi edes kuvitella millainen rauha ihmisen sieluun voikaan laskeutua. Miten vahvaksi sillä hetkellä tunsin itseni. Vahvemmaksi kuin koskaan ennen elämässäni. Minä olin mies. Hallitsin tilanteen. Sain viimeisen sanan, eikä aina vain se helvetin vittuileva Radut!
Viimeiset sanat tulevat suustani melkein huutamalla. Komisario pöydän toisella puolella on jotenkin hämmentyneen näköinen. Katseessa häivähtää jotain sääliä muistuttavaa, mutta eihän se voi niin olla. Mitä syytä kenelläkään on sääliä minua?
Nainen luettelee nauhalle virka-arvonsa, kellonajan, ja kysyy ymmärsikö oikein, tunnustinko minä siis juuri tappaneeni naapurini Urmas Radutin hukuttamalla hänet pihan routakuoppaan.
Nyökkään pontevasti, yhä täynnä uhman sekaista voitokkuutta. Samaa, jota silloin parkkipaikan laidalla sätkimisensä lopettavaa, mahallaan makaavaa miestä katsoessani koin. Sillä tiedättekö, koskaan aikaisemmin en ole tuntenut itseäni yhtä kevyeksi. En yhtä vapaaksi kaikesta.